Trauma ei vanhene eikä sitä pääse pakoon juoksemalla – Thomas Houseago, Brad Pitt ja Nick Cave Sara Hildénillä

Yksityiskohta Näkymaalauksesta II – Sielun vierailu – Kuollut itse & Ennen syntymää. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Sara Hildénin taidemuseon WE-näyttelyssä Thomas Houseago (s. 1972 Leeds, Iso-Britannia) kumppaneineen uskaltautuu nostamaan esille tärkeitä, vaikeita ja niin kivuliaita aiheita, että ne tarkalleen ottaen ovat sanojen ulottumattomissa.

Näyttelyn kokoonpano haastaa irrottautumaan yksilökeskeisestä maailmankuvasta kohti myötätuntoisempaa, vastuullisempaa ja henkisesti kohottuneempaa olemassaoloa, jossa me kaikki olemme yhtä.

Houseago: Kultainen pyörre (Rakkaudelle) 2022, pronssi, 213,4 x 182,9 x 5,7 cm. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Taiteiden välisiä rajoja teostensa esille panijat eivät riko, vaan muusikko ja näyttelijä astuvat kuvataiteen kentälle ensikertalaisina – kuvataiteen ehdoin. Uskaliasta. Sekä heiltä että museolta.

Traumaattiset elämänkokemukset ja vallassa olevan valkoisen miehen moniongelmainen, myrkyllinen roolimalli toimivat näyttelyn teosten liimana ja sisäisenä punaisena (sytytys)lankana: ”Uskon, että meidät on kasvatettu tappamaan joko itseämme tai muita”.

Sanat ovat laina Artnet Newsin haastattelusta viime vuoden kesäkuulta, jolloin Thomas Houseago ensimmäistä kertaa avautui julkisesti isänsä kuoleman aiheuttamasta totaalisesta romahduksesta – josta hän ei edes uskonut selviävänsä. Yksin se ei ollutkaan mahdollista, vaan siihen tarvittiin pitkäaikaista ja monimuotoista terapiaa ja ennen kaikkea nyt mukana olevien ystävien tukea: he mahdollistivat tämän näyttelyn, jota viivästytti myös maailmanlaajuinen pandemia.

Näkyvillä ovat ystävysten itsetutkistelun ja selviytymisen eri tasot, vaikea nousu pimeydestä valoon. Heidän sanomansa on rakkaus, ystävyys, toivo, osallisuus ja kuten Nick Cave sen ilmaisee, anteeksipyytämisen ja -antamisen tärkeys.

Vaikka taide oli ollut Houseagolle pakopaikka ja suoja jo lapsuudesta saakka, ei hän osannut nuorena ajatella itseään siinä ammatissa: se tuntui saavuttamattomalta maailmalta hänenkaltaisilleen  köyhille ihmisille, joiden elämä oli jatkuvaa kamppailua, mielenterveys- ja huumeongelmia, väkivaltaa ja hyväksikäyttöä. Hänen isänsä vietiin pakkohoitoon, kun hän oli 9-vuotias.

Detalji maalauksesta Demon Dream n:o 2, 2022, akryyli ja sekatekniikka, 274,3 x 182,9 x 5,1 cm. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Koulussa oli kuitenkin huomattu hänen kuvataiteelliset lahjansa ja opettaja kehotti hakemaan paikalliseen taidekorkeakouluun; eihän siinä mitään menetäkään! Pääsy Jacob Kramer Collegeen ja opiskelu siellä vuosina 1990–1991 oli suunnaton onnenpotku ja muutti koko hänen elämänsä. Opettajat kannustivat Houseagoa performanssitaiteen pariin hänen räjähtävän energisen liikunnallisuutensa vuoksi. Toiminnallisuus on edelleen läsnä kaikessa hänen tekemisessään.

Seuraavaksi hän suoritti kandidaattitutkinnon Lontoon Central Saint Martinsin taidekoulussa Lontoossa ja vaihtoi kuvanveistoon. Hän on kuitenkin opiskellut kaikkia kuvataiteen lajeja.

Vuonna 1994–1996 hän täydensi opintojaan Amsterdamissa De Ateliers -koulussa, missä tutustui muun muassa Marlene Dumas’n figuratiiviseen taiteeseen. Etelä-Afrikasta kotoisin olevan Dumas’n maalausten retrospektiivinen näyttely on vielä avoinna Venetsian Palazzo Grassissa 8.1.2023 saakka. Näyttelyn on kuratoinut Caroline Bourgeois, joka vieraili myös Sara Hildénin WE-näyttelyn avajaisissa.

Vuoden 2020 Venetsian biennaalin aikaan samassa palatsissa oli Bourgeoisin, Muna El Fiturin ja Thomas Houseagon yhdessä aikaansaama näyttely, jossa myös Houseago itse esiintyi töillään. Sekään ei ollut ensimmäinen kerta Venetsiassa: jo vuonna 2010 ranskalaisen Pinault Collectionin omistaman Palazzo Grassin edustalla nähtiin hänen mittava veistoksensa – kuraattorina Caroline Bourgeois.

Amsterdamista Houseago siirtyi Brysseliin, jossa vietti rankkaa taiteilijaelämää kahdeksan vuotta saavuttamatta kuitenkaan taiteellista läpimurtoa. Los Angelesiin lähtöään hän kuvaa epätoivoiseksi teoksi, joka kuitenkin osoittautui käänteentekeväksi hänen uransa kannalta.

Ensimmäisen yksityisnäyttelynsä Yhdysvalloissa hän piti vuonna 2008 Culver Cityssä David Kordanskyn galleriassa. Taidekauppias tutustutti hänet miamilaiseen keräilijäpariskuntaan Donald ja Mera Rubelliin, joista tuli hänen tukijoitaan.

Tänään Thomas Houseagolla on Los Angelesin Frogtownissa studioinaan neljä keskenään yhteydessä olevaa varastorakennusta.

Houseagon maalauksia salissa C. Kuva: Jussi Koivunen

Kalifornia

Kaliforniassa alku oli taloudellisesti vaikea ja Houseago työskenteli rakennuksilla. Tuf-Cal-valukipsistä on tullut yksi hänen käyttämistään materiaaleista perinteisten pronssin sekä puun lisäksi. Harjaterästä ja hamppua käytetään yleensä veistosten tukimateriaalina, mutta Houseagon teoksissa ne usein ovat olemassa peittelemättömästi omana itsenään. Hänen kolmiulotteisessa ilmaisussaan yhdistyvät piirustus, maalaus, performanssi ja installaatiotaide.

Myös kierrätys- ja löytömateriaalit saavat uuden elämän hänen töissään. Rannoilla lasten kanssa kerätystä materiaalista on heidän kanssaan yhdessä syntynyt pahvilaatikkoon Sielun talo (2021), joka kenties myöhemmin valetaan pronssiin. Taiteilija kertoo heillä aina olevan retkillään mukana kaksi pussia; toiseen kerätään roskia ja toiseen kaikkea esteettisesti kiinnostavaa materiaalia.

Houseago: Sfinski, löydetyt tavarat, 2021, 47,6 x 30,5 x 30,5 cm. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Galleria A:sta löytyy myös kaksi hienoa työtä, joissa löytömateriaalit yhdistyvät epäröimättä uusiksi eläviksi luomuksiksi: Sfinski ja Nimetön, nekin vuodelta 2021.

Ehdoton suosikkini koko näyttelyssä on noin kaksi kertaa kaksimetrinen pronssireliefi Kultainen pyörre (Rakkaudelle), joka on tältä vuodelta. Se, jos jokin, edustaa uutta elämää, jonka taiteilija on löytänyt selvittyään ylös hengenvaarallisen masennuksen vallasta, jonka laukaisi hänen isänsä kuolema vuonna 2019.

Hän ymmärsi, ettei pysty itse käsittelemään tilannetta ja hakeutui hoitoon Arizonaan tammikuussa 2020. Seitsemänkymmenen päivän retriitti käsitti monenlaista terapiaa – EMDR ja ryhmäterapia, neurofeedback, theta-parantaminen, reiki – viimeksi mainittujen nostaessa esiin visioita, joita näemme nyt hänen maalauksissaan – kauniita ja kauhistuttavia. Hän tiesi niiden opastavan häntä ja kirjasi ne ylös. Nämä muistiinpanot ovat osin olleet pohjana hänen esillä oleville suurille maalauksilleen.

Kaikki tämä ei kuitenkaan riittänyt, vaan Houseago jatkoi Malibussa traumaterapeuttinsa kanssa hoitoja ja se pelasti hänet kuten aika, jonka pandemia parantumiselle ja itsensä uudelleen kokoamiselle soi.

Sara Hildénin taidemuseon galleria C on täynnä hänen samankokoisia, korkeudeltaan melkein 3-metrisiä kankaita, jotka käyttävät tilan maksimaalisesti. On muistettava, että vaikka Brad Pitt ja Nick Cave ovat ensimmäistä kertaa esillä kuvataiteilijoina, on Thomas Houseagokin heidän ansiostaan ja kanssaan aloittanut työnsä ikään kuin alusta. Etenkin maalauksista sen myös huomaa.

Houseago: Näkymaalaus – Varjohenkiä tervehtimässä – Malibu. Akryyli kankaalle. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Näkymaalauksista mieleen jäävin ja kiehtovin on Näkymaalaus II – Sielun vierailu – Kuollut itse & ennen syntymää (2021). Aulassa valvoo myös Näkyopas, valkea ja korkea veistos, josta olisin halunnut tietää enemmän. Toinen näky, joka sijaitsee portaiden yläpäässä, Varjohenkiä tervehtimässä, on maalauksellisesti upea työ, joka on valmistunut Malibussa samana vuonna. Siellä hän sai maalata ulkona. Suurten kankaiden kanssa se on haastavaa vähänkin tuulisella säällä.

Synkimpiä visioita on taltioitu maalauksiin Paholaisuni ja EMDR-näky vuodelta 2022, kun taas viikonloppu El Capin vuoristomajalla Brad Pittin seurassa on jäänyt hyvien muistojen joukkoon.

Ulkona maalatessaan hän kertoo saavuttaneensa kosmisen yhteyden luontoon ja korkeampiin energioihin. Hän on kokenut metsän parantavan voiman.

Murju – mökki – talo – temppeli

Ihmisen sisäistä tilaa verrataan usein rakennukseen. Unissamme saatamme kulkea asunnoissa, jotka itse asiassa kuvaavat sen hetkistä henkistä olotilaamme.

Thomas Houseagon kolmiulotteisessa maailmassa on henkilöhahmojen lisäksi sijansa arkkitehtonisilla veistoksilla, joista useat on nimetty temppeleiksi. Salaperäiset rakennelmat houkuttelevat sisäänsä, mutta niihin on mahdoton päästä. Niiden feminiiniset muotoviitteet vievät ajatukset sakraaliin kohtuun, jonne emme pääse takaisin. Ihmisen keho itse on temppeli, jonka hengestä ja sielusta tulee pääasiallisesti pitää huolta. Kehomme on kirkkomme. Miten itseämme ja toisiamme kohtelemme?

Houseago: Interiööri. Kuva: Jussi Koivunen

Brad Pitt (s. 1963 Oklahoma, USA), jonka työt löytyvät museon alakerrasta, kokosi ensimmäisen veistoksensa Houseagon ateljeesta löytyneistä materiaaleista, joista osa on palanut mustaksi. Tai poltettu. Sympaattinen mökki, House-A-Go-Go (2017), on kuitenkin jo asuinkelvoton.

Suoraan korkeilta puisilta ja teräksisiltä jalustoilta nousevat platinasilikoniset, läpinäkyvät talot vasten suurista ikkunoista näkyvää syksyistä järvimaisemaa; kaunis asemointi vuorokauden taikka vuodenajasta riippumatta. Taloihin erikokoisilla aseilla ammutut luodit näyttävät kuin joiltain oudoilta hirviömäisiltä toukilta. Tyylikkäästi näin etäännyttäen symbolisoidaan ja esiin tuodaan niin henkisen kuin fyysisenkin väkivallan uhriin jättämiä sisäisiä vaurioita, joita ei päällepäin välttämättä näy. Moniosainen sarja Itseaiheutettu ampumahaava taloon on vuodelta 2022.

Usein puhutaan, kuinka naisnäyttelijöiden roolivalikoima on suppea, mutta kyllä se koskee myös suosittuja miesnäyttelijöitä. Minkälaisia ovat maskuliiniset sankariroolit elokuvateollisuudessa? Minun ei sitä tarvitse sanoa: suuressa reliefissään Kun tähtäsin sinuun näin itseni mutta tällä kertaa oli myöhäistä Pitt on itse ollut mallina. Kompositio on kuvataiteessa se turvakehikko, minkä varassa teos joko seisoo tai kaatuu. Tässä tapauksessa kaatuu, ja vaikka kaatumisen ajattelisi olevan aiheeseen sopiva ratkaisu, ei se kanna loppuun saakka.

Brad Pitt: Sarja Itseaiheutettu ampumahaava taloon (2017) 2022. Platinasilikoni, kupari ja luodit. Jalustat: punapuu, pähkinäpuu ja teräs. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Sen sijaan segalmainen kipsimies Paheidemme ruuvipenkissä toimii ja sopii yllättävästi paikkaansa, vaikka tuskin Brad Pitt on tiennyt Sara Hildénin kokoelmissa olevasta George Segalin työstä Ilmanäköala vuodelta 1970?

Tarinankertoja

Nick Cave (s. 1957, Warracknabeal, Victoria, Australia) opiskeli Melbournessa taidetta ennen kuin antautui musiikille. Pirun elämästä kertova 17-osainen lasitettu keramiikkasarja on syntynyt vuosina 2020–2022 Englannissa kuulun Corin Johnsonin studiossa, jonne Cave viisaasti hakeutui. Sarja on eheä kokonaisuus, jossa Staffordshire-figuriinityyliin on ujutettu cavemainen tarina, joka suomalaiselle tuo mieleen Hugo Simbergin piruparat.

Ennen kuin hän ehti oikeastaan aloittaakaan työtä, sai hän puhelun ystävältään Australiasta, että hänen äitinsä oli menehtynyt vain muutama tunti aiemmin – ja peruutti heti aikeensa, mutta myöhemmin tajusi, että keramiikkaveistokset liittyivätkin hänen äitiinsä ja isoäitiinsä: kummatkin olivat keränneet viktoriaanisen ajan pieniä posliinifiguriineja. Tämä tuntui johdatukselta ja hän meni takaisin studiolle tekemään pyhimysveistoksen. Ensimmäinen työ halkesi uunissa. Seuraavana yönä hän sai ajatuksen paholaisen elämästä kertovasta sarjasta.

Nick Cave: Piru kuolee verenvuotoon, lasitettu keramiikka. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Nick Cave on ollut kiinnostunut raamatun teksteistä ja inspiroitunut Jeesuksen elämänvaiheista. Sarja on kuin ristin tie; alkaa syntymästä ja lopulta moninaisten tapahtumien ja tekojen jälkeen Paholainen saa anteeksi. Tärkeintä taiteilijasta on anteeksi pyytäminen ja anteeksiantaminen, hänen elämässään ja meidän kaikkien elämässä.

Luurangot pois kaapista

Yläkerran salissa B on kokoelma punapuuveistoksia vuosilta 2018–2022, joiden loistoa pari mustavalkoista työtä seinillä korostavat. Jättiläispunapuu, jota myös kalifornianpunapuuksi kutsutaan, on miljoonia vuosia vanhan punapuusuvun ainoa edustaja ja sen lähisukulaiset ovat mammuttipetäjä ja kiinanpunapuu. Se voi kasvaa yli sata metriseksi, siis jopa korkeammaksi kuin Näsinneula, ja sen runkojen läpi kulkee autoteitä. Elinikä saattaa yltää jopa 2 000 vuoteen. Puut ovat tietysti suojeltuja, joten nämä veistokset lienevät tehdyn myrskyssä kaatuneesta yksilöstä. Puulaji on syistä ja erityisen kovaa, joten sitä on työstetty bensiinikäyttöisellä moottorisahalla.

Veistokset ovat synkkiä luurankoja kaapista, missä hän ei halua niitä enää pitää piilossa. Kun Houseago vuonna 2022 viimeisteli töitä ja teki niistä uusimman, hän tunsi selviytyneensä. Ne näyttävät silti keskeneräisiltä ja rujoilta – ja oppaan sanojen mukaan hän haluaakin nostaa esiin rikkonaisen sielun näissä pääasiassa hellekesänä 2020 syntyneissä veistoksissa.

Veistossali, interiööri. Kuva: Jussi Koivunen

Vaikka taiteilija ei uransa alussa sitä vielä tiedostanut, on hän myöhemmin ymmärtänyt koko tuotantonsa olleen lapsuudesta kannetun trauman käsittelyä ja näkee nyt varhaisemmat työnsä ”sydäntäsärkevinä”.

Houseagon preverbaalinen trauma on johtanut pääasiasiassa kehossa sijaitsevaan ja vaikeasti parannettavaan PTSD:hen eli traumaperäiseen stressihäiriöön.

”Se on ollut siellä koko elämäni, enkä vain tiennyt, kuinka käsitellä sitä. Luulin olevani hullu ja pelkäsin kohdata sen, joten vain juoksin. Ajattelin, että jos juoksisin tarpeeksi pitkälle, voisin paeta. Mutta et voi – opin, ettei trauma vanhene.”  Se on kohdattava ja vaikka se ei katoa, voi sen kanssa elää.

WE

Museon alakerrassa olevan yli viisi metriä pitkän ja kolme metriä leveän kipsiteoksen sanotaan olevan näyttelyn tärkein teos. Se on saanut näyttelyssä lyhennetyn nimen Cast Studio ja siihen sisältyy lava, tuoleja, sänky, kumpu, luola, kylpyamme ja hauta.

Pitkä prosessi alkoi vuonna 2018 ennen Houseagon masennuskautta. Hän tilasi yhteen suurista studioistaan valtavan määrän savea ja kutsui kokoon ystäviä ja perheenjäseniä keskustelemaan ja työstämään savea. Teoksen synty oli yhtä performanssia.

Näiden kohtaamisten ryhmädynamiikka on vaikuttanut WE-konseptin syntyyn, joka on avoin, uusiin tapoihin rohkaiseva tapa ajatella taiteen tekemistä. Siihen tulevat sisältymään kaikki taiteen lajit ja kaikki tekijät, joiden kanssa hän mahdollisesti tulee tekemään luovaa työtä.

WE: Cast Studio, interiööri. Kuva: Jussi Koivunen

Cast Studio -prosessista on alakerran seinällä mainio ja paljon puhuva valokuvasarja, joka on hänen kumppaninsa, kuraattori ja taidetearapeutti Muna El Fiturin ja hänen itsensä kuvaama.

Thomas Houseago puhuu hyvin avoimesti rakkaudestaan ystäviinsä ja hämmennyksestään siitä kauneudesta, mitä on elämästään ja ihmissuhteistaan kaiken kokemansa jälkeen löytänyt. Hän ei tahdo uskoa, että on yrittänyt vangita töihinsä kauneutta: ”Luulen, että minulla on nyt tehtävä, ja se on kertoa toivosta. Ymmärrän elämäni, työni todellisen tarkoituksen.”

Marja-Liisa Torniainen

WE Sara Hildénin taidemuseossa 15.1.2023 asti. Suorat lainaukset: Artnet News, Kate Brownin ja Thomas Houseagon keskustelu 28.6.2021 (suomennos kirjoittajan). Lähteet: SAHIM, Artnet News, Art News, Wikipedia. Kirjoittajan työtä on tukenut vuonna 2022 SARV / Kopiosto ja Suomen Taideyhdistys Signe Tandefelt -apurahalla.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua