Tampereen taidemuseon näyttelyt kertovat maailmasta, joka menee pieleen niin pienissä kuin isoissakin asioissa

Eetu Huhtala: Indecisive (2021). Kuva: Katri Kovasiipi

Vuoden nuori taiteilija 2023, Eetu Huhtala, laittaa katsojan kenkään kiven tai aivonystyröiden sekaan hienonhienon hiekansirun. Hänen veistoksensa kuvaavat maailmaa, joka perustuu teknologioille ja rakennetuille ympäristöille, joissa asiat eivät kuitenkaan suju niin kuin piti.

Katuvalo sammuu, kun asetut sen alle, samaan aikaan kauempana palava lamppu hehkuu entistäkin kirkkaammin. Jos siirryt sen toisen lampun alle, sama reaktio toistuu; valo, jota tavoitat, pakenee sinua aina vaan. Eetu Huhtalan teos For Others (2023) näyttää, kuinka energiaa tuhlataan siellä, missä sitä ei tarvita. Kuin öisissä kauppakeskuksissa, joissa valot palavat kirkkaina, vaikka siellä ei olisi ainoatakaan elävää sielua.

Pakeneva valo voi symboloida myös monia abstraktimpia teemoja. Vaikkapa upeita unelmia ja tavoitteita, jotka pakenevat uudestaan ja uudestaan saavuttamattomiin.

Resurssien hukkaan heittämisestä kertoo myös Huhtalan veistos Unable (2021). Ketjunostimen vahvatekoinen ketju pyörii moottorinsa voimalla, mutta painava musta säkki vain makaa maassa hievahtamatta. Miten turhauttavaa, surullista – katsojana olen pudota kuiluun, jossa päälleni vyöryvät kaikki ne vuodet, joina olen yrittänyt saada aikaan muutosta.

Eetu Huhtala: Unable (2021). Kuva: Eetu Huhtala / Tampereen taidemuseo

Huhtalan teoksista on vaikea puhua mainitsematta Sisyfosta, tuota antiikinaikuista kivenpyörittäjää. Inhimillisten ponnistelujen loppumaton vuo tulee tiiviisti kuvatuksi Sisyfoksen kamppailussa; saman tien, kun hänen pyörittämänsä kivenjärkäle saavuttaa vuoren laen, se vierii takaisin lähtöpisteeseensä – ja manalaan sysätty Sisyfos on tuomittu yrittämään samaa urakkaa aina vaan uudestaan. Jumalat rankaisivat kuolemaa vastaan kapinoinutta Sisyfosta pahimmalla mahdollisella rangaistuksella: hyödyttömällä ja toivottomalla työllä.

Ihmisten töiden ja vaivojen kannattavuuden kyseenalaistaminen näin voimakkain kertomuksin ja kuvin on nyt syvällä syksyssä vähän masentavaa. Huhtalan teos I sat there, doing nothing (2020), on lähestulkoon itkettävä. Teräksisen keinun istuinlauta on juntattu maahan, liikkeen mahdollisuutta ei ole.

Lähestulkoon sama idea on muuten toteutunut Kauppakeskus Ratinan vessojen luona jo vuosia sitten: siellä keinut on niitattu lattiaan isoilla kettingeillä. Ajatus keinusta, jolla ei voi keinua, on jokseenkin sietämätön, sehän on lannistavaa huijausta. Huhtalan teos tekee näkyväksi riistetyn ilon.

Eetu Huhtala: Bound (2023). Kuva: Katri Kovasiipi

Teoksen Bound (2023) terästangon ympäri narun varassa pyörivä pallo on kuin häiriintynyt Foucault’n heiluri. Se ei pääse pyörimään vapaasti, vaan naru kiertyy terästangon ympäri ja sen liike lyhenee, kunnes sen on pakko vaihtaa suuntaa. Oikealle, vasemmalle, oikealle, vasemmalle… niin vaihtaa teoksen keltainen pallo suuntaansa kuin Suomen hallitus vaaleista vaaleihin.

Huhtalan kiinnostavimmissa teoksissa on mukana liike, vaikka se saattaa olla hädin tuskin havaittavaa, kuten teoksissa Indecisive (2021) ja Still Hanging On (2023). Keskeiset materiaalit ovat alumiini ja teräs, laakereita, moottoreita ja muuta elektroniikkaa on tarvittu useimpien teosten toiminnallisuuteen.

Huhtala on mestarillinen pelkistäjä, mikä on aistittavissa jo näyttelyn yleisilmeestä: teoksia on suhteellisen vähän. Jokainen niistä saa ympärilleen kunnioittavan määrän tilaa, teosten ja tilan suhde on hyvässä tasapainossa.

Teosideat noudattavat johdonmukaisesti inhimillisten ponnistelujen turhanpäiväisyyden ja petettyjen toiveiden tematiikkaa. Hieman valoisammaksi, elämän syklisyyttä kuvaavaksi metaforaksi voi tulkita teoksen Unfulfilled (2021), ainakin jos kiinnittää huomiota teoksen toiminnallisuuteen: ammeeseen loputtomasti virtaava vesi näyttää valuvan jatkuvasti hukkaan. Oikeasti sama vesi kuitenkin kiertää teokseen kuuluvassa putkistossa – ja niinhän vesi kiertäisi maapallollakin, jos sademetsien hakkaaminen, eroosio ja ilmastonlämpeneminen eivät olisi sotkeneet kuviota.

Sen, etteivät asiat toimi kuten pitäisi, voi kokea tuskastuttavana mutta myös humoristisena. Etenkin hitaasti eri suuntiin liikkuvien liukuportaiden kaiteiden väliin juuttunut ilmapallo teoksessa Indecisive herättää lempeää, huvittunutta myötätuntoa. Huhtalan teoksissa kiteytyvät kipu ja huvittavuus, ne tuntuvat vähän samalta kuin kirpeän imakka isku kyynärpäähermoon.

Myötätuntoaan voi harjoitella etenkin teoksen Still Hanging On äärellä. Lasten leikkipuistoista tuttu karuselli on Huhtalan käsialaan sopivasti kylmää terästä, karusellin vauhti on erittäin hidas, ja liikkeen mukana raahautuva musta jätesäkkimytty on kärkijoukoista kaukana. Se ei ole edes karusellin kyydissä, vaan roikkuu osittain sen alla. Teos onnistuu hiljaisen vähäeleisellä tavalla tekemään näkyväksi yhteiskunnan vauhdista pudonneiden roolin.

Näyttelyn infoteksteissä Huhtala pukee sanoiksi tehtävänsä taiteilijana:

”Käsittelen asioita, jotka ovat tosi epätoivottuja, mutta samalla todella yleisiä ja normaaleja.”

Niin yksinkertaista ja selkeää.

Vuoden nuori taiteilija 2023 Eetu Huhtala: A Pillow Fort & Other Soft Things. Tampereen taidemuseo, Puutarhakatu 34, 15.10.2023 saakka, ti–to 9–17, pe–su 10–18. Lauantaina 30.9. klo 15–15.45 Museon kulisseissa -taiteilijakierros (sisältyy pääsylipun hintaan). Tampereen päivänä su 1.10. vapaa pääsy.

* *

Noelle Mason: Backscatter Blueprint (La Carga, 2020). Kuva: Noelle Mason / Tampereen taidemuseo

Ihmissalakuljetuksia, sotia ja rakenteellista rasismia

Tampereen taidemuseon alakerrassa jatkuu jo viime kesäkuussa Tampereen eri gallerioissa käynnistynyt, Valokuvakeskus Nykyajan järjestämä kansainvälinen Backlight-valokuvafestivaali. Festivaalin näyttelyiden teema Cruel Radiance on suomennettu sisällöltään hiukan laimeampaan muotoon Julmaa valoa. Säteilystähän kuitenkin on kyse, ja esimerkiksi Valokuvakeskus Nykyajan galleriassa kesällä nähty osa Backlight-näyttelystä keskittyi paljolti radioaktiivisen säteilyn vaikutusten tarkasteluun kamerattomilla valokuvaustekniikoilla.

Taidemuseon alakerran näyttelyiden painopisteenä ovat ihmissalakuljetukset, sodat, ydinaseiden vaikutukset, postkolonialismi ja rakenteellinen rasismi. ”Sisältö saattaa järkyttää”, varoitetaan katsojia jo näyttelyn kynnyksellä.

Yhdysvaltalaisen Noelle Masonin syanotypiat sarjasta X-Ray Vision vs. Invisibility perustuvat rajavalvonnassa käytettäviä teknologioita hyödyntäneisiin läpivalaisukuviin ajoneuvoista, joihin on piilotettu salakuljetettuja ihmisiä. Kuvat ovat pysäyttäviä, assosiaatiot myös ihmisarvon alennustilasta kertovaan historiaan voimakkaita.

Erittäin vaikuttava teossarja on myös englantilaisen tutkija-taiteilija Susan Schupplin kolmiosainen videoinstallaatio Cold Cases, jossa Schuppli näyttää, kuinka kylmyyttä käytetään systemaattisesti vallan, alistamisen ja jopa tietoisen tuhoamisen välineenä.

Schupplin dokumentaarinen videoteos COLD CASES: Freezing Deaths & Abandonment Across Canada (2022) keskittyy kuvaamaan ja kertomaan, kuinka Kanadan poliisit jättävät pidättämiään alkuperäiskansojen edustajia syrjäisten seutujen öiseen kylmyyteen paleltumaan kuoliaiksi. Käytäntö tunnetaan termillä ”Tähtiretket”. Tapauskertomukset todistavat yksittäisten hypotermiaan menehtyneiden ihmisten kohtaloista sekä viranomaisten haluttomuudesta ja välinpitämättömyydestä, kun heitä on yritetty saattaa tapahtumista vastuuseen.

Susan Schuppli: Cold Case / Weaponizing, still-kuva (2021–2022). Kuva: Susan Schuppli / Tampereen taidemuseo

Toisessa COLD CASES -sarjan videoteoksessaan Weaponizing Water Against Water Protectors at Standing Rock N. Dakota (2022) Schuppli näyttää, kuinka yhdysvaltalaisen Mortonin piirikunnan seriffi käynnisti 12 tuntia kestäneen hyökkäyksen intiaanireservaatissa. Viranomaiset ampuivat pakkasyön kylmyydessä satojen mieltään osoittaneiden vedensuojelijoiden päälle vesitykeillä läpi yön ja sammuttivat myös nuotiot, joita mielenosoittajat olivat sytyttäneet lämmittelytarkoituksessa. Lisäksi mielenosoittajien poistuminen alueelta estettiin tiesulkujen, kumiluotien ja sokaisukranaattien avulla. Loukkaantuneiden ja hypotermiatapausten määrä kasvoi useisiin satoihin.

COLD CASES -sarjansa kolmanteen videodokumenttiin Icebox Detention Along the US-Mexico Border (2022) Schuppli on kerännyt aineistoa Yhdysvaltain ja Meksikon rajalta, rajavartioston ylläpitämistä säilytyskeskuksista, joissa siirtolaisia pidetään vankeina pakastimen kaltaisissa selleissä. Ilmastoinnin avulla tiloja jäähdytetään, ja vankeihin kohdistetaan vallankäyttöä edelleen uhkailemalla lämpötilan laskemisella.

Schupplin teosten dokumentaarisuus on hyytävää ja viiltävää. Näiden dokumentointien äärellä ei voi olla ajattelematta Eurooppaa, joka rakentaa aitoja ympärilleen, ei voi olla ajattelematta myöskään Välimerta, josta on tullut laittomien siirtolaisten joukkohauta – eikä nyky-Suomea, jossa kaikkien maassamme asuvien elämänedellytyksiä ollaan valmiita kurjistamaan, jotta maahanmuuttoa saataisiin samalla mahdollisimman paljon vaikeutetuksi. Ei voi olla myöskään muistamatta, miten runsaasti Siperian kylmyyttä on eri aikakausina käytetty poliittisten vankien kurittamiseen itäisessä naapurivaltiossamme.

Ydinsodan historiaa yksityisesti ja yleisesti

Sanomaltaan raskaanpuoleisen näyttelyn emotionaalisesti valloittavin teos on uusiseelantilaisen Fiona Amundsenin kaksikanavainen videoteos An Ordinary Life (2021). Muista näyttelyn teoksista poiketen se antaa tilaa myös mielikuvitukselle ja draamalliselle ilmaisulle, vaikka sekin käsittelee erittäin rankkaa aihetta, Japaniin toisessa maailmansodassa pudotettujen ydinpommien vaikutusta.

Teoksessa esiintyy sukujuuriltaan japanilainen, Uudessa Seelannissa asuva rakugo-esiintyjä Kanariya Eishi, joka keskustelee teoksessa toisen maailmansodan aikana sotilaana olleen isoisänsä haamun kanssa. Rakugo on japanilaista kerronnallista komiikkaa, ja tuota perinnettä hyödyntäen Eishi esittää toisella videoinstallaation screenillä itseään, toisella isoisänsä haamua.

Fiona Amundsen: An Ordinary Life (2021). Kuva: Katri Kovasiipi

Isoisän ja lapsenlapsen välinen (kuvitteellinen) keskustelu on syvästi inhimillinen. Käy ilmi, että isoisä on nähnyt Nagasakin tuhon ja menettänyt silloin isänsä ja sisaruksensa. Silti teoksen sävy ei ole synkkä; sen ydintä on yhteyden hakeminen aiemmin eläneen ihmisen ajatuksiin ja tunteisiin. Inhimillinen kokemus nousee lopulta sittenkin tärkeämmäksi kuin historiallisten, sotaisien tapahtumien hirveydet.

Historiallisen taustan Amundsenin videoinstallaatiolle rakentaa näyttelysalin perällä oleva moniosainen installaatio Atomic Blast. Siihen sisältyy videomateriaalia ydinkokeista, joita Yhdysvallat teki 1950-luvulla Enewetak-atollilla ja Nevada Test Site -testialueella.

Installaatioon sisältyy myös pala kivimäistä lasia, triniittiä, joka syntyi Yhdysvaltain ensimmäisessä ydinkokeessa 16.7.1945. Trinity-koodinimellä toteutetun räjäytyksen tieteellisenä johtajana muuten toimi ydinpommin isänä tunnettu fyysikko Robert Oppenheimer (1904–1964), josta kertovan elokuvan keskeisiin tapahtumiin tuo ensimmäinen ydinkoe valmisteluineen lukeutuu. Näyttelyn teoksissa Oppenheimeriin tai muihin yksittäisiin ydinaseteknologian historiaan liittyviin henkilöihin ei viitata.

Installaation kolmantena osana on ikoninen, Enola Gayta saattaneesta koneesta kuvattu valokuva Hiroshimaan 6.8.1945 pudotetun ydinpommin aiheuttamasta sienipilvestä.

Dokumenttikuvan mahdollisuudet ja rajat

Useimpien näyttelyn valokuvien ja videoiden tukena on muutakin informaatiota kuin kuvia. Dokumentaarisuutta tavoiteltaessa kuva yksin ei yleensä riitä kertomaan tyhjentävästi tapahtumien kontekstia ja historiaa. Se voi toimia muuta tutkimusta ja sen raportointia liikkeellepanevana voimana, mutta vaatii yleensä tuekseen taustoitusta, tekstejä, asiakirjoja, muistoja, karttoja. Ilman teksteihin paneutumista ei katsojakaan saa tästä näyttelystä kaikkia sen tasoja irti.

Rankkoihin aiheisiin pureutuva Backlight’23 tarkastelee kuvan todistusvoiman mahdollisuuksia laajasti. Pyrkimyksissä tehdä näkyväksi epäkohtia ja sitä kautta mahdollisesti myös sysätä muutosvoimia liikkeelle dokumentaarisilla kuvilla on ollut iso merkitys, koska – ollessaan aitoja – ne voivat tuoda tehokkaasti ja nopeasti esiin todellisuuden dramaattisimpia piirteitä.

Pelkkinä kuvina, ilman selittäviä sanoja, tämän näyttelyn suurimman vaikutuksen tekevät Noelle Masonin teokset. Sinisävyiset läpivalaisukuvat ihmisiä salakuljettavista ajoneuvoista ovat hyvin häiritseviä, sillä niistä puuttuu kuvattujen ihmisten inhimillinen arvokkuus. Tämän postkolonialismista kumpuavan dehumanisaation Mason haluaakin tehdä näkyväksi.

Tekoälyn ja kuvamanipulaatioiden aikakaudella valokuvan ja videon todistusvoima on vähenemään päin, mikä luo tulevaisuudessa yhä uusia haasteita myös dokumentaarisuuteen perustuvalle taiteelle.

BACKLIGHT’23: Julmaa valoa – Cruel Radiance. Valokuvakeskus Nykyajan tuottama kansainvälinen valokuvafestivaali. Tampereen taidemuseo 15.10.2023 saakka ti–to 9–17, pe–su 10–18. Tampereen päivänä su 1.10. vapaa pääsy. Näyttelyn taiteilijat: Fiona Amundsen ja Kanariya Eishi, Solmaz Daryani, Noelle Mason, Anastasia Mityukova, Susan Schuppli, Toshio Fukada, Eiichi Matsumoto. Kuraattorit Harri Pälviranta ja Marko Karo.

Katri Kovasiipi
Suomen Kulttuurirahasto on tukenut kirjoittajan työskentelyä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua