Santeri Tuorin maalaukselliset valokuvaesseet ovat substanssia täynnä, mutta kuinka aika taipuu esitettäväksi?

Santeri Tuori. Kuva: Sampo Linkoneva

Kun vierailija siirtää Serlachius-museo Göstan yläkerran suuremman näyttelytilan harmaan verhon syrjään ja astuu sisään, kohtaa hän hämärän, suhteellisesti matalan tilan ja aistit valtaavan äänimaiseman, joka koostuu useista synteettisistä kerrostumista ja kuvaushetkien tallenteista.

Se kuuluu Santeri Tuorin (s. 1970) Posing Time -näyttelyn valaistusta määrittävään, tältä vuodelta peräisin olevaan avainteokseen Waterfall #2 ja on oleellinen osa sitä; äänisuunnittelija Mikko Hynnisen kanssa Tuori on tehnyt yhteistyötä pitkään.

Viisitoista metriä pitkän takaseinän täydessä mitassaan on valloittanut islantilaiselta jäätiköltä valuva vesi. Skógafoss-vesiputouksen äärellä oleminen on Tuorin sanojen mukaan pysäyttävä kokemus. Toden totta, 60 metrin korkeudesta entistä rantakalliota vauhdilla laskeutuvat sulamisvedet ovat järisyttävän upea näky vain netistäkin katsottuna.

Video on kuvattu viime kesänä juuri sellaiseen formaattiin, että se istuu näyttelytilaan täydellisesti. Hidastettuna se toimii rauhoittavasti ja korostaa eroa ihmisen iän ja jäätikön elonkaaren välillä – aika on suhteellinen käsite, kuten Einstein sen määritteli. Liike hidastaa aikaa, mutta kokeeko nopeasti kiitävä vesi jotain? Ihmiselle aika on ennen kaikkea kokemus, jota luonnontiede ei tavoita. Elämysten välittämiseksi on kuitenkin yksi ylittämätön laji – taide.

Aika on käsite, jota kukaan länsimaisen tieteen edustaja ei ole pystynyt täydellisesti määrittelemään. Silti puhumme siitä jatkuvasti ja meille on täysin selvää, mitä sillä tarkoitamme. Santeri Tuorin teoksiin aikaa on käytetty paljon, niin kuvauksiin kuin kertyneiden tiedostojen muokkaamiseen yhdeksi intensiiviseksi valokuvaksi tai videoksi. Töissä on monta seulaa, kuten hän itse sanoo, ennen kuin ne ovat yleisön edessä. Näyttelyn aikajänne on parikymmentä vuotta, mutta kyseessä ei ole retrospektiivi; siihen tilaa olisi tarvittu huomattavasti enemmän.

Yleiskuva näyttelystä. Takana Waterfall #2. Sen edessä Forest #45, Kummatkin työt ovat valmistuneet tänä vuonna. Kuva: Sampo Linkoneva

Keskellä salia lehtipuu kasvaa mustana kiiltelevästä lammesta ja heijastuu siihen. Nelisen metriä korkea kaksipuoleinen, valokuvaa ja kaksikanavaista videota yhdistävä installaatio Forest #45 on kuvattu Kökarissa Ahvenanmaalla, missä Santeri Tuori on käynyt kuvaamassa sikäläistä luontoa säännöllisin väliajoin jo viisitoista vuotta. Tämä teos on kuitenkin kuvattu yhdellä kertaa.

Toisen puolen näkymä on valoisa kesäinen positiivi, toinen yöntumma negatiivi. Videokuva kiusoittelee valokuvan kaksoisolentoa välillä siihen yhdistyen ja sitten taas eroten. Mitä, yhteyttävätkö ne? Yhteyttämistä kutsutaan myös fotosynteesiksi, ja lehtivihreämolekyylin rakenne on lähes sama kuin punasolujen. Teos tuo iloa ja toivoa näyttelykokonaisuuteen.

Forest #45 negatiivi. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Toisella pitkällä seinällä on viiden kuvan ryhmä Sky #26, jonka 2,5 metriä korkeat kuvat muodostavat tumman panoraaman. Se muistuttaa muodoltaan ja aiheeltaan vanhoja kiinalaisia maalauksia. Kyseessä on kuitenkin 5-osainen valokuvasarja. Pelkästään pilviä siihen on kuvattu vuoden päivät, jotta materiaalia olisi riittävästi muokattavaksi. Tekijä pitää sitä työläimpänä yksittäisenä teoksenaan. Aika on pakattu moninkertaisesti tiedostoihin ja taivaat ovat käsittelyn aikana muuntuneet aivan toisiksi kuin taiteilija työskentelyn aloittaessaan ajatteli.

Nyt ne kuvastavat monimielisesti sekä taivasta, maata että merta. Aallot vellovat pelottavan korkeina. Levottomina ja latautuneina pilvet ovat lähellä ukkosenomaista purkautumista ja ne muuntuvat myös vuoristoksi, vaikka tekijä halusikin maisemia yleensä hallitsevan maaelementin pois kuvasta kokonaan – ennen kaikkea horisonttiviivan. Sen puuttuminen näyttelyn töistä vie maan jalkojen alta katsojaltakin, mutta ei turvattomalta tuntuen, vaan kohottavasti. Neljäntenä ulottuvuutena aika-avaruuskin on kuin maisema, jossa voi liikkua.

Tuori yhdistää mustavalkoisiin kuviin ja videoihin värikuvaa, joka tuo niihin lisää sävyä. Musta kuitenkin myös murtaa tunneilmaisua edustavat värit. Taiteilija käyttää keinoaan hienovaraisesti.

Monumentaalisen upean työn valaisu on minimaalista, mikä sopii tähän yhteyteen.

Sky #26 vuodelta 2015. 

Tarja Talvitien kuratoimalle näyttelylle nimensä antava Posing Time -sarja on syntynyt Berliinissä vuonna 2000. Se sisältää viisi kolmen kuvan sekuntivauhdilla etenevää videota tunnin yksinäisyydessä poseeraavista malleista. Heistä otettiin kuva joka toinen sekunti kaukolaukaisimella. Kuullessaan jokaisen laukaisun äänen he eivät voineet rauhassa keskittyä omaan olemiseensa, mikä oli alkuperäinen tarkoitus. Teos tuo mieleen sen jatkuvan tarkkailun, joka meitä äänisaasteen tavoin huomaamattomana ympäröi. Onko se huolenpitoa vai uhka?

Sarja on jatkoa Santeri Tuorin oikeustieteelliseen tiedekuntaan tekemän lopputyön kanssa, joka käsitteli poliisien vangeista ottamia tunnistuskuvia ja tämän käytännön vaikutusta sekä oikeus- että valokuvaushistoriallisesti. Tuori sanoo oikeustieteen opinnoilla olleen suuri merkitys hänen taiteellisessa tuotannossaan.

Tässä kokonaisuudessa, jossa luontokuvien läpi viiltää tieto ekokatastrofista, ihmisosallistujien kiemurtelun tuoleillaan näkee helposti asianosaisten reagointina tapahtumiin. Taiteilija itse puhuu todistajista ja siitä kuinka kuvien merkitys on muuntunut alkuperäisestä, kun ne on siirretty nyt nähtävään ripustukseen. Tavallistakin kuvaa luonnosta katsotaan aivan eri tavoin toisistaan poikkeavissa historiallisissa konteksteissa.

Marja-Liisa Torniainen

Santeri Tuori: Posing Time Mäntän Serlachius-museo Göstassa (Joenniementie 47, Mänttä) 27.3.2021–6.3.2022.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua