Paviljonki 7, etualalla Antti-Ville Reinikaisen veistoksia. Kuva: Katri Kovasiipi.
KUUKAUDEN KESÄNÄYTTELY | Monesti pelkkä pinta ei tarjoa mitään merkityksellistä, mutta ilman pintaa ei voi olla myöskään syvyyttä. Heinäkuussa kesken näyttelyn menehtynyt Pertti Kekarainen tarkasteli viimeaikaisissa teoksissaan fyysisen todellisuuden värähtelyä.
Taiteen edistämiskeskus Taike on tukenut kirjoittajan työskentelyä.
Purnun Paviljonki 3:ssa nähtävä Pinja Valjan lyhytelokuva Tehdä elokuva vain tavatakseen Veran (2020) osoittautuu avainteokseksi, kun yritän hahmottaa, mistä tämän kesän näyttelyssä on kyse. Pinja Valja palaa muistoissaan lapsuutensa unelmaan, olla prinsessa, joka voi keskittyä vain itseensä. Hän näkee malli Vera Ruuskan kuvia ja huomaa kadehtivansa tätä: onko Veran elämä oikeasti kuin prinsessan elämää?
Näyttelyesitteen tekstissä teoksesta todetaan, että se on ”todellisiin tapahtumiin perustuva lyhytelokuva kahden naisen kohtaamisesta”. Paitsi ettei ole. Nämä kaksi naista eivät todellakaan näytä kohtaavan: Vera on ilmoittanut kesken elokuvanteon, ettei halua kertoa itsestään mitään. Näin ollen jäämme kiinni pelkkään pintaan ja poseerauksiin.
Mediataiteilija Pinja Valja halusi tietää, onko malli Vera Ruuskan elämä prinsessan elämää. Still-kuva Valjan elokuvasta ”Tehdä elokuva vain tavatakseen Veran”. Kuva: Pinja Valja / Taidekeskus Purnu
Näemme useissa elokuvan kohtauksissa Veraa ainakin melkein meikittä, mutta pintaa syvemmälle emme hänen henkilökuvaansa silloinkaan pääse. Kokemus Veran oletetusta prinsessuudesta jää tyhjäksi. Elokuva luo kontrastia mallikuvausten ja Pinja Valjan omaelämäkerrallisten, joskin fiktiivisten lapsuuskuvausten (lapsinäyttelijä luonnollisena, hiukset valtoimenaan) välille.
Lapsen muiden katseista piittaamaton vapautuneisuus ja aito, olemassaoloon keskittynyt läsnäolo toimivat vastakohtana aikuisen naisen, nimenomaan ammattiesiintyjän, laittautumiselle, kuvattavana olemiselle, kaikenkattavan torjuvalle asenteelle – jossa on keskeistä näyttää joltakin, mutta samalla piilottaa kaikki aito ja olennainen omasta persoonastaan. Ohuesti Pinja Valja rinnastaa teoksessaan myös omaa elokuvaohjaajan rooliaan ja kuvattavana olevan Veran poseerauksia. Kohtaamisyritykset törmäävät turhauttavaan teflonpintaan.
Onko sitten kyse sisällön tehokkaasta peittämisestä vai aidosta sisällöttömyydestä? Tämän kysymyksen kanssa painin myös monien muiden tämän kesän Purnun näyttelyteosten äärellä. Näyttelyn teemana on Pinta, ja toki kokonaisuus noudattaa teemaansa varsin uskollisesti. Jokaisen paviljongin taiteilijoita esitellään tekstein, jotka hakevat merkityksiä ja kontekstoivat taiteilijoiden työskentelyä parhaansa mukaan.
Tuoreita nimiä
Positiivista tämän kesän Purnussa on, että se on avannut tilansa myös muutamille varsin nuorille, uransa alkutaipaleella oleville tekijöille. Heitä ovat vuonna 1992 syntynyt Maaria Jokimies ja 1997 syntynyt Juho Könkkölä.
Jokimies tavoittaa maalauksissaan Pinta-teeman ikään kuin peittämällä realistiset, sukupolvikokemustaan kuvaavat teokset niiden pintaa kauttaaltaan kattavalla verkkoaidalla. Katsojaan nähden nuoret juhlijat istuvat piknik-puistoissaan pussikaljoineen ja viinipulloineen aina verkkoaidan takana.
Maaria Jokimiehen öljymaalaus Kesä valuu sormien välitse (sininen) on vuodelta 2020. Kuva: Maaria Jokimies / Taidekeskus Purnu
Tämä havainto luo teosten vastaanottoon myös merkitysulottuvuuksia; verkkoaita katsojan ja kuvattavien välillä korostaa toiseuden kokemusta, joka leimaa sekä toimettomuuteen että ekologisten kriisien aikakauteen tuomittujen nuorten elämää. Voimakkaat mustikkamaitoisen violetin sävyt toistuvat Jokimiehen maalausten pinnoilla toisaalta vahvistaen niiden välistä sarjallisuutta, toisaalta synnyttäen osaan niistä myös tukkoisuutta, joka saa katsojan kaipaamaan lisää ilmaa ja valoa.
Juho Könkkölän teokset ovat monimutkaisia, pikkutarkkoja origameja, jotka hän on toteuttanut ohuenohuella riisipaperilla tai mulperipaperilla. Menetelmä on Suomessa harvinainen, ja sen vaatima pitkäjänteisyys on kiehtovaa. Yksittäisen teoksen syntyminen voi vaatia kuukausia, suunnitteluprosessiin saattaa vierähtää vuosiakin. Vitriineissä nähtävien samuraiden ja muiden myyttisiä sankareita esittävien origamihahmojen läheisyydessä pyörii video, joka havainnollistaa, miten mutkikkaat origamiteokset ovat syntyneet. Taiteilijana Könkkölä on taidokas ja intensiivinen käsityöläinen, joka ei kaihda vaikeita prosesseja päästäkseen päämääräänsä.
Juho Könkkölän monimutkaisten origamiteosten inspiraationa ovat toimineet historia, myytit, kansantarinat ja fantasia. Kuvassa Wenzhou-riisipaperista syntynyt Samurai-taistelija vuodelta 2020. Kuva: Juho Könkkölä / Taidekeskus Purnu
Monikerroksisia pintoja
Valtaosa näyttelyn taiteilijoista on syntynyt 1980-luvulla. Vuosien varrella useissa kesänäyttelyissä on nähty Teemu Korpelan taidehistoriallista kuvastoa ja materiaalia käsitteellistäviä maalausinstallaatioita, joissa länsimaisen taiteen merkkiteoksista muistuttavia suurikokoisia maalauskankaita on runtattu huoneiden nurkkiin, satunnaisten jätekasojen kaltaisiksi rykelmiksi. Nyt Teemu Korpelalta nähdään jotain ihan muuta, Purnun ranta-alueen veistospuiston nurmikenttää visuaalisesti hallitseva valkoinen veistosrakennelma Intercourse Between Two Worlds (2021).
Teoksen ideana on ihmisten elämänhallintaa tukevien järjestelmien tai koneistojen ja luonnonmekanismien välisten ristiriitojen käsittely, toisaalta sivilisaation ja biologian rakenteellisten yhteneväisyyksien tunnistaminen. Piha-alueelle sijoitettuna se tulee kommunikoineeksi myös piha-alueella sijaitsevien Aimo Tukiaisen veistosten, erityisesti Paperiperheen (1972) kanssa.
Purnun nurmikentällä valkoisuuttaan hehkuu Teemu Korpelan teos Intercourse Between Two Worlds (2021, sekatekniikka: kalustelevy, maali, mäntysuopapalat). Takana oikealla häämöttää Aimo Tukiaisen veistos Paperiperhe (1972). Kuva: Katri Kovasiipi
Korpelan teoksen voi nähdä myös paviljonki 7:n ikkunasta. Siellä sijaitsevat Antti-Ville Reinikaisen veistokset Nostin (2021), Kehto (2019) ja Johdatin (2020) edustavat teollista estetiikkaa, kuten tavallaan Korpelankin tuotantolaitoksen muotoja muistuttava teos. Reinikaisen teoksia voisi ensin kuvitella näyttelytilaan tuoduiksi readymade-esineiksi, mutta ne ovatkin veistoksia, ytimeltään puuta. Esimerkiksi nostimen kauhaa imitoiva teos Kehto ei ole oikea teräskauha, vaan sen puinen jäljitelmä. Reinikainen tavallaan tekeekin veistotaiteessa sen, mitä fotorealistit ovat tehneet maalaustaiteen puolella.
Samaisessa paviljonki 7:ssa materiaalisuus on keskeisessä roolissa myös Jukka Hakasen teoksissa. Ne ovat kollaaseja, joiden ainekset on raaputettu irti graffiteista.
Graffitit taidemuseoissa ovat mielestäni yleensä varsin pöljä idea, koska graffitin elinkaari toteutuu aidosti vain katutaiteena. Tuohon elinkaareen kuuluu myös vanhojen maalausten korvaaminen uusilla, uusien kerrostumien syntyminen vanhojen päälle. Taidemuseoon kärrätty graffiti on kuin kuollut häkkieläin.
Hakanen kuitenkin luo teoksissaan vanhojen graffitien pohjalta uusia toteutuksia: hän on irrottanut luvallisilta maalausseiniltä pohja- ja spraymaalien kerrostumia ja koonnut niistä uusia visuaalisia maailmoja. Kerrostumien kolmiulotteisuus erottuu teoksista innostavalla tavalla, betonin voi melkein haistaa.
Jukka Hakasen teosten materiaalina ovat olleet luvallisista maalausseinistä irrotetut graffitikerrostumat. Mukana on sekä pohjamaaleja että spraymaaleja. Kuvan teos Kymmenen on vuodelta 2021. Kuva: Katri Kovasiipi
Teokset osana ympäristöään
Purnun näyttelyiden koostamisessa on vuosien saatossa yleensäkin ollut keskeistä luoda vuoropuhelua näyttelytilojen ja niissä esitettävien uusien teosten välillä. Tämä periaate näyttää ohjanneen kokonaisuuden suunnittelua tänäkin vuonna, ja monin paikoin siinä on onnistuttu erittäin hyvin. Esimerkiksi Ilari Hautamäen graafista kaksiulotteisuutta ja orgaanista kalligrafiamaisuutta yhdistävät maalaukset saavat niitä hallitsevaan litteyteen eloa, kun paviljongin katosta heijastuva, puiden lehvästöjen läpi siivilöityvä valo leikittelee niiden pinnoilla.
Aimo Tukiaisen pajassa esillä olevat Heini Ahon videoteokset puolestaan rikastuvat ympäröivästä pajan tunnelmasta ja Tukiaisen valosten läsnäolosta merkittävästi.
Taideriihessä sijaitsevat Krister Gråhnin ja Hannamari Matikaisen silikonivedostekniikalla toteuttamat grafiikanteokset Vartija ja Kekkonen ovat syntyneet oikean vartijan ja Tukiaisen veistämän Kekkosen muotokuvan (1967) pohjalta. Gråhn ja Matikainen ovat tehneet teostensa kolmiulotteisista lähtökohdista silikonivaluja ja vedostaneet niistä kaksiulotteista syväpainografiikkaa. Harmonia vedosten ja niitä ympäröivien veistosten välillä on voimakas, ajan kaaren 1960-luvun ja nykyhetken välillä voi aistia taideriihessä aivan erityisellä tavalla.
Krister Gråhnin ja Hannamari Matikaisen kehittämä grafiikanmenetelmä yhdistää silikonivedostusta ja syväpainografiikkaa muuntaen kolmiulotteiset lähtökohdat kaksiulotteisiksi vedoksiksi. Kuvassa Rikosilmoitinjärjestelmän käyttölaite (vas., 2016) ja Vartija (2016). Kuva: Katri Kovasiipi
In memoriam Pertti Kekarainen
Tänä vuonna merkittävimmäksi näyttelytilaksi Purnussa muotoutuu paviljonki 2. Siellä voi syventyä 18.7.2021, yllättäen kesken tämän näyttelyn, sairauskohtaukseen menehtyneen Pertti Kekaraisen (1965–2021) valokuvateoksiin. Hän ammensi taiteessaan kuvanveiston ja maalauksen perinteistä, vaikka tekemisen välineenä oli valokuvaus.
Purnussa nähtävissä teoksissa voi aistia Kekaraiselle ominaista tilojen monikerroksisuutta, monenaikaisuutta ja monensuuntaisuutta. Jokaisesta Kekaraisen teoksesta avautuu useita mahdollisia tilallisia kokemuksia. Taiteilija onnistuu avaamaan reittejä myös erilaisten vastaanottajien toisistaan poikkeaville tavoille hahmottaa tiloja.
Suurikokoisten valokuvateosten ohella mukana on myös kaksi veistoksellista tilan esitystä, jotka rakentuvat viivapiirrosmaisesti teräksisistä kehikoista. Niissä on mukana ohjausyksiköt, joilla taiteilija on saanut teoksiin mukaan tilakokemuksen pysyvyyttä horjuttavaa ja kyseenalaistavaa pientä liikettä.
Esillä olevissa Kekaraisen teoksissa korostuvat viivastot ja palkistot, jotka ovat kiinteässä vuorovaikutuksessa Purnun paviljongin seinärakenteiden kanssa. Näyttelytila liukuu osaksi teosten maailmaa, tai toisin päin.
Yleisnäkymää Purnun paviljongista 2, jossa Pertti Kekaraisen teokset ovat kiinteässä tilallisessa suhteessa näyttelytilan rakenteisiin. Kuva: Katri Kovasiipi
Purnun kesänäyttelyn 2021 esitteeseen on sanoitettu Kekaraisen viimeisiksi jääneiden teosten luomisprosessia fraktaalien maailmaan sekä fysiikan säieteoriaan viittaavalla tavalla: ”Uusimmissa teoksissaan taiteilijaa on kiinnostanut ajatus värinästä, fyysisen todellisuutemme perusluontoisesta värähtelystä, joka läpäisee maailmankaikkeuden sen pienimpien hiukkasten liikehdinnästä aina valtamerten aaltojen vyöryyn.”
Katri Kovasiipi
Työskentelyä on tukenut Taiteen edistämiskeskus Taike.
PINTA | nykytaiteen kesänäyttely 2021. Taidekeskus Purnu, Mustasaari 63, Orivesi. 8.8.2021 saakka ma–su 11–18. Kuraattorina Eerika Malkki, tuottajana Jari Granholm.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Eija-Liisa Ahtila etsii ekologista dialogia kaikkien lajien kanssa: ”Metsään tutustuu, kun sitä tunnustelee kaikilla aisteilla”
KUVATAIDE | Serlachius Kartanolla avautui yleisölle 8-kanavainen, vaihtelevien kuvakokojen myötä etenevä, 50-minuuttinen liikkuvan kuvan teos Heijastus metsästä.
Vireä kuvataide uhkaa kadota Etelä-Karjalasta – Lappeenrannan kulttuurin ”unelmavuosi” päättyy ikävissä tunnelmissa
KUVATAIDE | Pääkaupunkiseudun kohonneet näyttelykustannukset houkuttelevat taiteilijoita pitämään näyttelyitä muualla Suomessa, kuten esimerkiksi Lappeenrannassa, vaikka ostajia on vähemmän.
