Kuvataidearvio: Valokuvakeskus Nykyajan näyttely tuntuu ensin epätasaiselta, tavanomaiselta, ei kovin syvästi koskettavalta. Pysähtyminen ja asioiden yhdistely tuo asenteeseen muutoksen, Katri Kovasiipi kirjoittaa.

Harri Kemppaisella on Nykyajassa esillä tavallaan kolme työskentelytapaa: esineteokset, tietokoneavusteinen glitch art ja perinteisen diaesityksen tapaan virtaava videoteos Poikani Kalle. Ne kaikki lähestyvät koko näyttelyn teemaa Mitä minusta jää? eri suunnista, hyvin erilaisten toteutustapojen kautta.

Esineteoksissa valokuvilla on osuutensa, mutta niiden pohjiksi päätyneet romut rakentavat jopa keskeisempiä merkityskerrostumia kuin itse valokuvat. Kulahtaneet löytöesineet ja rikki menneet käyttötavarat käyvät keskustelua niille siirrettyjen valokuvatulosteiden kanssa.

Ready made -esinepohja ja nokkela teosnimi tuovat useimmiten teoksiin sarjakuvastripin kaltaista kerronnallisuutta ja vitsejäkin, kuten kolhiintuneeseen autonpuskuriin perustuvassa teoksessa Talvi yllätti (2017). Kuvansiirto moniulotteiselle esinepohjalle on jännittävä idea. Menetelmän käsityömäisyys sekä kahden toisistaan erillisinä pidetyn maailman yhdistäminen on kiehtovaa.

Tietojenkäsittelyoppiakin opiskellut, ohjelmointia ja algoritmia työskentelyssään hyödyntävä Harri Kemppainen on tehnyt sarjan esineteoksia, joissa hylätty esine yhdistyy kuvansiirtoon. Teos Kilpailukyky (2017) toimii siltana Kemppaisen käsityöläisyyden ja digitaalisen työskentelyn välillä. Kuva: Valokuvakeskus Nykyaika.

Kuvankäsittelyefekteihin turtunutta kyllästyttää

Jo vuosia Kemppaisen toteuttaman Löydetty-sarjan esineteokset kiinnostavat ja hykerryttävät minua, mutta värikylläisenä väreilevän glitch artin (eli tietokoneohjelmoinnilla rikotut ja uudelleen järjestetyt kuvat) ohitan melko välinpitämättömänä.

Tietokoneella voi kuvia muokata loputtomasti – ja Antti Lähteen tekemästä haastattelusta käy ilmi, että Kemppainen käyttää valokuviensa rikkomiseen ja uudelleenjärjestämiseen ohjelmoijantaitojaan ja erilaisia algoritmeja.

Lopputuloksena on supervärikkäitä, säröileviä ja häröileviä kuvatulosteita, joissa voi nähdä muistuman Andy Warholin ikonisiin kuvasarjoihin. Teosten syntyyn liittyy jännittävää tekniikkaa ja automaatiota, mutta kuvankäsittelyefekteihin turtuneelle katsojalle tuo jännittävyys ei avaudu.

Glitch art -kuvanpurkusarjoja Kemppainen on tehnyt omakuvistaan ja tulostanut niitä kulmistaan käpristyville pahveille. Kimallekoristeluineen ne muistuttavat synttärikortteja. Ja miksipä ei myös sosiaalisen median profiilikuvia, joissa peitetään ja muokataan alkuperäisiä tunnetiloja glitch art -kuvien hajottamisen ja uudelleenjärjestämisen tapaan. Identiteetin häilyvyyden idea teoksilla toki tavoitetaan.

Autenttisia kuvia perimästä

Digitaalisuuden virkistävänä vastapainona Nykyajan portaikon alla pyörii yksikanavainen videoteos Poikani Kalle, jossa valokuvat vaihtuvat perinteisen diaesityksen tyyliin. Kuvat ovat kuin suoraan perhealbumista: isä ja poika matkailevat, poika leipoo ja laittaa ruokaa, poika on pukeutunut mutanttininjakilpikonnaksi, pojalla on tonttulakki päässä ja smurffi sylissä, isä ja poika istuvat ravintolassa rentoutuneina yhteisen aterian jälkeen.

Näiden kuvien tavallisuus on puoleensavetävää. Autenttisuudessaan ne ovat vastakohtaisia taustoiltaan äärimmäisen teknologisille glitch art -kuville.

Näyttelytiedote paljastaa, että poika on jo itsenäistynyt. Hyvä, tuntuu pitkällä tähtäimellä eettisesti paremmalta ratkaisulta, ettei poika ole enää pieni, kun hänen lapsuuskuvansa ovat tulleet osaksi isän taideteosta. Ajallinen etäisyys luo myös uuden tulkintatason näihin kuviin. Kun taiteilija tai kuka tahansa kysyy, mitä minusta jää, on tavattoman itsestään selvää kääntää katse jälkeläisiin, joissa oma geeniperimä jatkaa elämäänsä.

Kuitenkin, kun aikaa on kulunut, myös vanhemman roolissa kuvia katsova yllättyy: tuoltako minä silloin näytin, oliko meillä oikeasti yhdessä noin leppoisaa ja kivaa, ehkä jätin lapseeni sittenkin paremman jäljen kuin pahimpina hetkinäni olen pelännyt. Tässä tulkintani alkaa jo läikkyä yli sen, mitä näyttelyssä on nähtävillä. Yhtä kaikki, Harri Kemppaisen teoksissa on tarjolla enemmän kerroksia ja tulkinnan avaruutta kuin aluksi hiukan nihkeänä arvelin.

Katri Kovasiipi

Harri Kemppainen: Mitä minusta jää? Nykyajan Studio, Kauppakatu 14 Tampere, 27.5. saakka.

Harri Kemppainen

  • Filosofian maisteri (tietojenkäsittelyoppi), valokuvaaja ja käsityöntekijä.
  • Turun taiteilijaseuran ja turkulaisen Valokuvakeskus Peri ry:n jäsen.
  • Lue lisää Harri Kemppaisen työskentelytavoista hänen nettisivuiltaan.