Mikä on Venetsian biennaalin vaikuttavimpien kansallisten paviljonkien salaisuus?

We Walked the Earth. Kuva: Marco Cappelletti / La Biennale di Venice

59. Venetsian biennaali 27.11.2022 asti. 

Useat Giardinin paviljongit ovat valtavia palatseja tai suuria taloja. Kiinteistön koko ei kuitenkaan takaa sisällön vakuuttavuutta. Unkarin komean linnamaisen rakennuksen lähellä oleva Suomen Aalto-paviljonki on alueen vaatimattomin kooltaan, muttei sisällöltään. Ukrainalle omistettu aukio sijaitsee ulkoilmaravintolan ja kirjakaupan välisellä alueella. Arsenalissa maalla on oma kansallinen osastonsa.

Moni kansallinen voimannäyte on ulottuvuuksiltaan niin laaja kokonaisuus, että sen todelliseen tutkimiseen menisi helposti vaikka koko päivä. Kuinka moni ehtii tehdä niin, kun useimmilla on alueelle vain yhden päivän lippu? Ja jos kohteet ovat aivan kierroksen lopussa, kuten Kiina ja Italia Arsenalissa, kuka jaksaa? Se on sääli, sillä esimerkiksi näillä kummallakin maalla on mielenkiintoinen, moniulotteinen ja sekä neliöiltään että kuutioiltaan varsin laaja tila. Paljonko työtä menee hukkaan, jos kukaan ei ehdi tutustua töihin kunnolla?

Venetsia mainostaa itseään kestävän kehityksen kaupunkina, mutta vastaavatko biennaalin mittasuhteet näitä tavoitteita?

Me kävelimme maan päällä

We Walked the Earth. Kuva: Marco Cappelletti / La Biennale di Venice

Tanska haki poikkeuksellisesti maalleen edustajan biennaaliin avoimen haun kautta. Uffe Isolotto (s. 1976) voitti kisan. Hänen teoksensa nimi Tanskan paviljongissa on We Walked the Earth (Me kävelimme maan päällä).

Pääosassa ovat kotitaloonsa kuolleet hevosihmiset, kentaurit. Isolotton työryhmän toteuttamat veistokset ovat hätkähdyttävän hyperrealistisia – jos nyt niin voi sanoa taruolennoista, joita kukaan ei ole koskaan tiellään kohdannut.

Kentaurien kohtalo aiheuttaa valtaisan järkytyksen ja myötätunnon hyökyaallon katsojassa. Auttaako se ymmärtämään, että elämä on yksi ja samalla lailla arvokas jokaiselle lajista riippumatta? Suuri suru on se tila, joka paviljongissa käyneelle jää.

Kuraattori Jacop Lillemose kyseli avajaispuheessaan, etsimmekö turvaa siitä keitä olimme vai etsimmekö pakoreittejä siitä mitä meistä voi tulla.

Uffe Isolotto. Kuva: Marco Cappelletti / La Biennale di Venice

Kaksi ja puoli vuotta työstetty installaatio yhdistää itseensä scifiä ja mytologisten tarujen maailmaa. Se muistuttaa uuden, teknologia-avusteisen sivilisaation vaaroista. Ovatko nämä hybridit kenties ihmisen aikaansaannosta? Mikä on tragedian ydin?

Tekijä ei avaa hahmojensa taustoja eikä anna vastauksia. Nähdyn arvoituksellisuus jää hiertämään katsojan mieltä. Niin pitääkin.

Hengähdystaukoja

Hengähdystauon tiukkojen älyllisten pohdintojen ja paljon tekstimateriaalin välillä tarjoaa esimerkiksi Serbian osasto vähäeleisyydellään. Ikiaikainen sininen meri avaa suuren tilan ympärillemme. Mitä yksinkertaistetumpi teos, sen laajempiin ulottuvuuksiin se voi yltää.

Vladimir Nikolić: A Document. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Vladimir Nikolić (s. 1974) on taiteilija Serbian kaksiosaisen videoinstallaation Walking with Water takana. Tuottajana toimii Belgradin nykytaiteen museo. Nikolić kertoo tarkkaan ajatusprosessinsa työn suhteen, mikä antaa lisäulottuvuutta teokseen. Silti meri pysyy merenä ja uimari uimarina. Suoraan edestä kuvattu horisontaalinen kuva on nimeltään A Document.

Dronella kuvattu pystyvideo 800 m näyttää aluksi täysin abstraktilta, kunnes huomaa pienen liikkuvan pisteen kuvassa – uimarin.

Vladimir Nikolić: 800 m / videopysäytyskuva, detalji, 2019. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Zineb Sedira (s. 1963) on Pariisissa syntynyt ranskalais-algerialainen feministi-valokuvaaja ja videotaiteilija, joka työskentelee kolmessa maassa: Ranskassa, Algeriassa ja Englannissa.

Hänen teoksensa Dreams Have No Titles on studioksi lavastetussa Ranskan paviljongissa. Sieltä löytyy baari, jossa pariskunta tanssii tangoa, ja monta muuta filmiin tarvittavaa huonetta, joiden nautittava skenografia vie mennessään: takana sijaitsevaan elokuvateatteriin. Kankaalla kaikki tuo äsken nähty herää elämään. Sedira kertoo rentouttavalla tavalla oman kasvutarinansa monikulttuurisessa ympäristössä.

Zineb Sedira: Dreams Have No Titles, Ranskan paviljonki. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Luomisen ja sammumisen äärettömissä sykleissä

Kuvataiteilija ja elektronisen musiikin säveltäjä Yunchul Kim (s. 1970) on luonut Etelä-Korean paviljonkiin visuaalisesti loisteliaan ja teknisesti hämmästyttävän kokonaisuuden. Se koostuu viidestä suuresta teoksesta ja valkeasta piirroksesta lämpimän puun värisellä seinällä.

Yunchul Kim: Gyre, paikkasidonnainen piirros 2022. Kuva: Marco Cappelletti / La Biennale di Venice

Nimi Gyre viittaa William Butler Yeatsin (1865–1939) runoon Toinen tuleminen, jonka ensimmäinen säkeistö kuuluu:

”Kiertää ja kiertää laajenevin pyörtein
haukka, ei kuule metsästäjää:
kaikki hajoaa, ydin ei kestä,
epävalta kurittaa maailmaa;
veren vuoksi nousee, kunnes
viaton hukkuu kesken pyhityksen.

Parhailta puuttuu tahdon lujuus, huonoimmat
valtaa vimmainen voima.”

(suom. Jukka Kemppinen)

Keskeisen roolin ottaa suuri käärmemäinen olio, viisikymmentä metriä pitkä Chroma V. Se on valmistunut tänä vuonna. Sen sateenkaaren väreissä läikehtivät suomut ovat jatkuvassa liikkeessä; tekniikkaa tuntematon katsoja mykistyy pelonsekaisesta kunnioituksesta.

Ulos mehiläissilmin katsova La poussiére de soleils (Aurinkopölyä, 2022) on elävä veistos, joka on nimetty ranskalaisrunoilija Raymond Rousselin näytelmän mukaan. Sen materiaali on Kimin luomaa uutta ainetta, joka on tehty vermikuliitista sulattamalla se tuhannessa asteessa nesteeksi. Se heijastaa värejä kaleidoskoopin tavoin, mutta vain erikoisvalmisteisten linssien läpi.

Omassa erillisessä huoneessaan asustaa Argos – The Swollen Suns (Paisuneet auringot, 2022), joka sisältää kaksisataaneljäkymmentäkuusi Geiger-Müller-putkea, jotka välkkyvät havaitessaan subatomisia hiukkasia. Sitten se lähettää signaaleja näyttelyn toisille installaatioille ja käynnistää ne!

Lasiseinille kolmelta sivultaan heijastuva, kattokruunun muotoa jäljittelevä Impulse (2018) koostuu putkista ja johdoista, joiden pituus yhteensä on kaksisataa metriä. Niissä virtaa venetsialaista merivettä.

Yunchul Kim: Impulse. Kuva: Marco Cappelletti / La Biennale di Venice

Flare (Leimahdus) on valmistunut jo vuonna 2014 ja sen muoto on vaatimattomampi kuin näyttelyn muilla teoksilla, mutta toimintatavaltaan se on yhtä ihmeellinen.

Yunchul Kim luo kirjallisuuden, mytologian, filosofian ja tieteen tutkimukseen perustuen Korean paviljonkiin maailmankaikkeuden, jossa hänen patafyysiset installaationsa jatkuvasti uudelleensyntyvät kosmisten tapahtumien, ilmapiirin, valon ja luonnon vaikutuksesta.

Sovereignty – Suvereniteetti

Simone Leighin (s. 1967) suuren mittakaavan veistokset juontavat juurensa kansanomaisesta arkkitehtuurista ja naisvartalosta. Teoksiin on vaikuttanut afrikkalainen diaspora materiaalien käytössä ja työprosesseissa. Näyttelyn teoksissa sekoittuvat erilaiset historiat ja kertomukset, mukaan lukien ne, jotka liittyvät Baga-kansojen rituaaleihin Guineassa. Eräänlaisena maamerkkinä on siirtomaavaltojen Pariisissa vuonna 1931 järjestämä Paris Colonial Exposition -näyttely, jossa he esittelivät silloisten alusmaiden ihmisiä ja kulttuureja.

Ajatellen itse Yhdysvaltain paviljonkiakin veistoksena Leigh on installoinut siihen olkikaton, joka muistuttaa silloisen näyttelyrakennuksen, Länsiafrikkalaisen palatsin, kattoa.

Simone Leigh: Last Garment, pronssi, 2022. Kuva: Marco Cappelletti / La Biennale di Venice

Näyttelyn otsikko Sovereignty painottaa sekä kollektiivin että yksilön riippumattomuutta ja itsemääräämisoikeutta, oikeutta olla oman historiansa luoja ja kirjoittaja.

Paviljongin rotundagalleriassa on esillä Sentinel, tärkeää genreä eli voimaobjekteja edustava teos vuodelta 2022. Se on melkein viisi metriä korkea pronssiveistos. Näillä teoksilla on oleellinen rooli spirituaalisessa elämässä ja niiden uskotaan edustavan luontaista jumalallista energiaa ja tietoa. Tämä veistos yhdistetään hedelmällisyysriitteihin.

Työn nimi, Sentinel, merkitsee tarkkailijaa. Hänet voitaneen näin nähdä tämän näyttelyn suojelijana.

Marja-Liisa Torniainen

Kirjoittajan työtä on tukenut Suomen arvostelijain liitto SARV / Kopiosto. Lue aiemmat jutut aiheesta tästä ja tästä.

Simone Leigh: Sentinel, pronssi, 2022. Kuva: Marco Cappelletti / La Biennale di Venice

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua