Merkittävien taiteilijoiden Seurassa – kuusi Tampereen taiteilijaseuran konkaria näyttäytyvät itsevarmasti

Herkkä ja hento utuisuus hallitsee Tuula Lehtisen maalaussarjaa Aamusumu. Kuva: Jussi Koivunen

Seurassa – Tampereen taiteilijaseura 100 vuotta. Sara Hildénin taidemuseo, Laiturikatu 13, Tampere. Avoinna 17.1.2021 saakka ti–su 10–18.

Ennätin käydä Sara Hildénin Seurassa-näyttelyssä juuri ennen, kuin koronarajoitukset sulkivat sen marraskuussa. Nyt näyttely on taas avoinna, mutta vain hetken: se sulkeutuu lopullisesti jo sunnuntaina 17.1.2021.

Juuri ennen näyttelyvierailua olin penkonut outsider-taiteen historiaa ja sen suomalaista nykytulkintaa. Olin pohtinut taiteen kanonisointia, taiteilijuuden oikeutusta ja sen edellytyksiä sekä siihen mahdollisesti sisältyvää suhdekauppaa.

Sara Hildénin taidemuseon näyttely Seurassa on outsider-taiteen maailmalle mahdollisimman jyrkkä ja jykevä vastakohta. Se esittelee kuusi 1950-luvulla syntynyttä ja 1980-luvulla Tampereen taiteilijaseuraan liittynyttä taiteilijaa, jotka ovat saaneet suosiota, menestystä ja arvostusta, ja joiden teoksia on myös ostettu Hildénin säätiön kokoelmiin. Olemme siis tamperelaisen taidemaailman kaanonin ytimessä. 1980-luvulla Tampereen taiteilijaseuraan oli vaikea tulla hyväksytyksi mukaan, ja se oli vielä ”herraseura”, kuten yksi näyttelyn taiteilijoista, Tuula Lehtinen, kertoo taiteilijoita esittelevällä videolla.

Siukosen Murskattu tähti

Sisääntuloaulaan näkyy suuri, ruskeasta pakkauspahvista rakennettu tähti. Se täyttää puoli salia. Myös muutamia pienempiä, käsitetaiteen kentälle kuuluvia Jyrki Siukosen teoksia tuohon samaan huoneeseen on sentään saatu mahdutettua. Kun tähteä katsoo eri puolilta, siitä avautuu hiukan eri merkityksiä. Yhdestä kulmasta katsoen erimittaisiksi venytettyjä sakaroita näkyy viisi, toiselta kenties kuusi. Yhdeltä sivustalta tähdestä löytää pienen oviaukon, jonka peittää verho. Sen alta pilkistävät kengät. Ne saavat ajattelemaan, että tähti on taiteilijan omakuva. Toki siihen voi kuvitella kykkimään kenet tahansa, vaikka itsensäkin.

Teoksen nimi on Star Crash, vapaasti suomentaen vaikkapa Tähtitörmäys, Tähtikolari tai Tähden maahansyöksy. Oikeastihan tähdessä on ollut kahdeksan sakaraa, mutta yhden taiteilija on hajottanut, litistänyt koko rakennelman alle, jotta se mahtuisi tilaansa, suhteellisen matalaan näyttelyhuoneeseen. Rikottu tähti alkaa resonoida omien pettymysten ja särkyneiden unelmien kanssa. Laskeva tähti, särkynyt tähti, särkynyt unelma. Aina tulee jotain, joka rikkoo hienot tavoitteet ja kuvitelmat loistokkuudesta. Tämän teoksen kohdalla se oli konkreettisesti ja yksinkertaisen humoristisesti ajatellen liian matala näyttelytila, tietyssä ikävaiheessa se voi olla vaikkapa ajatus, että enpä nyt sitten ehtinytkään tehdä ihan kaikkea sitä mitä suunnittelin. Läheskään. Moni asia elämässä menee väistämättä vinoon.

Siukosen alkuperäinen aikomus tämän teoksen toteutuksessa oli sisätilan ja ulkotilan välisen eron pohtiminen ja kokemuksellinen havainnollistaminen. Tähden sisään oli tarkoitus päästä kokemaan, miten erilainen maailma sisätila on ulkopuoleen verrattuna. Koronan vuoksi ja ehkä muistakin syistä teoksesta ei tullutkaan tätä tilallisuuden pohdintaan keskittyvää ilmestystä. Se syöttää kuitenkin hyvin monenlaisia assosiaatioita. Pentagrammi ja sen raskas historia; kuusi taiteilijaa ja lukuun kuusi liittyvä monipuolinen symbolinen lataus, josta Sarianne Soikkonen kirjoittaa huikean kiinnostavasti näyttelyn yhteydessä julkaistussa SAHIM-lehdessä. Lehti kannattaa ostaa museolta mukaan, sillä se maksaa vain vitosen ja siinä on hyvin paljon taiteilijoiden pyrkimyksiä avartavia ja näyttelyteosten arvon ymmärrystä kasvattavia sisältöjä.

Jyrki Siukosen pakkausmateriaalista rakentama teos Star Crash hallitsee näyttelyhuonetta. Taka-alalta pilkistää avantouintiin vahvasti assosioituva käsitetaideteos. Kuva: Jussi Koivunen.

Byström ja Lehtinen – taiteilijapari kauneuden asialla

Museon sisääntulon oikealla puolella avautuva sali saa tutkimaan teoksia tarkkaan, sillä näitä en ole ennen nähnytkään. Tomas Byström on suorastaan tunnettu siitä, ettei hänen teoksiaan ole Tampereella paljon nähty. Nyt hän on täyttänyt yhden kookkaan näyttelysalin seinät kutkuttavan oivaltavasti erilaisia muotoja ja niiden synnyttämiä tilavaikutelmia tutkailevilla teoksillaan. Erityisen mieleenjääviä ovat maalaukset, jotka hivelevät lampun muotoa. Nimensä Lantaarns-sarjan teokset ovat saaneet hollantilaisilta kaupungeilta.

Lampun muotoa tutkivat ja hiukan myös abstrahoivat maalaukset ovat hyvin esteettisiä. Siroja Aladdinin taikalampun muunnelmia, tavallaan. Taustan ja kuvion välinen kontrasti luo syvyysvaikutelmaa, näiden teosten katseleminen rentouttaa ja ravitsee mieltä.

Byström tunnustautuu kaupalliseksi taiteilijaksi ja toteaa uskovansa, että kuka tahansa taiteilija tahtoo taiteensa myös käyvän kaupaksi. Byströmin teoksissa on ominaisuuksia, jotka epäilemättä myös madaltavat ostopäätöksen kynnystä. Ne ovat siistejä ja nättejä – mutta eivät silti myy sieluaan.

Byström on Tampereella paremmin tunnetun kuvataiteilijan sekä Ratikan taiteen ja Vuoreksen asuinalueen taidehankkeiden saralla kunnostautuneen Frei Zimmerin toimitusjohtajan, Tuula Lehtisen puoliso. Seuraava suuri näyttelyhuone onkin omistettu Lehtisen teoksille.

Tuula Lehtinen on painottanut koko tuotannossaan kauneuden merkitystä. Hän puhuu kauneudesta, ikään kuin meillä olisi yhteinen sopimus, mitä kauneus on. Lehtiselle kauneus merkitsee feminiinisiä asioita: posliinista valettuja korkokenkiä, pitsiä, pitsiverhoja, utuisia ja säröttömiä maisemia.

Hän julistaa perinteisesti naisten maailmaan liitettyjen kauneusarvojen oikeutusta: taidemaailmassa ne ovat olleet väheksyttyjä, varsinkin jos naisellisiksi miellettyjen kukka-asetelmien tekijänä on naispuolinen taiteilija. Esimerkiksi flaamilaisen taiteen kukka-aiheet ovat kuitenkin jättäneet lähtemättömän ja tärkeän jäljen taiteen historiaan. Niistä ammentavat myös monet nykytaiteilijat, tunnetuimpana esimerkkinä Suomessa Heikki Marila. Marila loi mielenkiintoa 1600-luvulta peräisin oleviin kukka-asetelmiin suurentamalla, raaistamalla ja rosoonnuttamalla käsittelemänsä aiheet. Hänen käsittelytapansa on ollut fyysinen, raskaatkin tunnelmat tunnustava.

Lehtisen käsittelyssä kuva-aiheet suodattuvat esille keveinä, herkkinä, pikaisesti katsottuna myös säröttöminä. Tunnettuja ja viime vuosina usein nähtyjä ovat Lehtisen posliinikenkäteokset. Posliinikenkä symboloi naisellisuutta ja naisen rooleja monitasoisesti. Teoksilla on naisten etunimet. Näennäinen säröttömyys saa uusia, sisäisesti liikuttaviakin vivahteita, kun huomaa vaikkapa jonkin suloisen koron olevan kieron tai vähän vinossa.

Lehtisen tuotannon ydinkipinä on feministinen kapina 1980-lukulaista taideopetusta vastaan: silloin kauneus, koristeellisuus, kopioiminen ja näköiseksi maalaaminen oli kiellettyä. Tätä henkistä ilmastoa vasten on oivallista itsenäisyyttä maalata kukka silloin, kun niin huvittaa tehdä. Tuoreessa maalaussarjassaan Coronation hän käsittelee Kuningatar Charlotten (1744–1818) tarinaa. Tämä saksalaissyntyinen Englannin ja Irlannin kuningatar oli myös viimeinen Amerikan kuningatar. Jos joku vaivautuisi tekemään Charlottesta kunnollisen tv-sarjan, siitä voisi tulla jännittävämpi kuin The Crown.

Lehtisen maalauksissa alareunaan pakotetut, hengeltään barokkiset kuva-aiheet abstrahoituvat viivastoiksi, kuin kuninkaallisista kankaista ja asetelmista kohti taivasta purkautuviksi viivakoodeiksi, värianalyyseiksi tai värikartoiksi maalauksissa käytetyistä sävyistä.

Tuula Lehtisen maalaussarja Coronation ammentaa mm. naisten terveyttä ja koulutusta edistäneen Kuningatar Charlotten (1744–1818) elämäntarinasta. Kuvassa etualalle installoituna Lehtisen posliinikenkäveistoksia. Kuva: Jussi Koivunen.

Saukkonen ja Rauhala – ihmisen suhde muihin elollisiin

Kauneuden perässä kulkee myös museon alakerrasta löytyvä taiteilija Teemu Saukkonen, mutta aivan toisin elkein. Hänen kauneuskäsityksensä on rosoisempi kuin Lehtisellä. Hänelle myös luuranko, kallo tai koiran ruumis voivat kuitenkin edustaa kauneutta. Maalauspinnan elävyyys vangitsee katsojan ja on syntynyt näyttelyteoksiin paksujen maalauskerrosten rypyillä ja rosoilla.

Saukkosella sommittelun erityisyys ja kuvattujen hahmojen rujous luo outoutta, joka pakottaa katsojan pohtimaan teosten syvempiä merkityksiä. Taustaan verrattuna suhteettoman isokokoisena esitetyt objektit tulevat kohti ja vaativat huomiota. Aiheina ovat kuolleet eläimet, joiden kuolintapaan liittyvät poikkeuksetta ihmisten toimet: ”Muumioitu kissa”, ”Paahdettu koira”. Paljon matkustellut Saukkonen sisällyttää teoksiinsa eri kulttuurien vaikutusta esimerkiksi näin. Muinaisten egyptiläisten muumioimat kissat edustivat jumaluuksia, Aasiassa (Kiinassa) kuulemma koiriakin syödään. Huomaammeko näitä kuvia katsoessamme, mitä itse teemme muille elollisille?

Ihmisen muuhun luomakuntaan kohdistama valta ja väkivalta tulevat silmille Saukkosen maalauksista. Toteavuudellaan hän onnistuu vetoamaan tunteisiin, pohjimmiltaan hän onkin tunteellinen maalari. Sillä ominaisuudellaan hän erottuu edukseen Seurassa-näyttelyn seurapiiristä, jossa korostuu virheettömyys, säröttömyys ja hieman viileään ylästatukseen asettuva etäisyys katsojaan. Saukkonen puolestaan puhuttelee katsojaa suoraan – ei mitään julistaen, vaan kuin kysyen, mitä te tästä kummasta kuvasta tuumitte.

Kuvassa oikealla Teemu Saukkosen maalaus Ankaran taivaan alla (2019), vasemmalla Muumioitunut kissa (2020). Kuva: Jussi Koivunen

Ihmisen ja luonnon välinen suhde ohjaa myös Osmo Rauhalan työskentelyä. Hänen osuuttaan näyttelyssä hallitsevat kaksi kalmaria esittävää maalausta. Tutun siistiä ja tyylikästä jälkeä – Rauhalan taiteilijabrändi ei säröydy eikä liiku näiden teosten voimalla uusiin suuntiin, vaan pitää luoksepääsemättömän pintansa.

Kun myöhemmin luen näyttelyn julkaisua (SAHIM-lehteä), innostun näistäkin teoksista ja laajemmin koko näyttelystä. Tekstien kautta hahmottuu, miten paljon vaikkapa Rauhalan siistin ja yksinkertaisen kalmarimaalauksen taustalla on lukemista, ajattelua ja assosiointia. Näiden maalausten niminähän ovat Meren Narkissos II ja Meren Narkissos III (2017). Mitä, ovatko kalmarit turhamaisia olentoja?

Rauhala selittää: Pythagoraasta lukiessaan tämä matematiikkaan viehtynyt taiteilija lepuutti välillä silmiään. Silmät suljettuina hän näki toistuvasti rauskujen uivan editseen. Selvisi, että rauskut ovat ainoita kaloja, jotka ovat selviytyneet peilitestistä. Testissä esimerkiksi norsun otsaan maalataan täplä ja norsulle näytetään peiliä. Norsu yrittää puhdistaa täplän, ja tämä ele todistaa tutkijoille, että se tajuaa peilissä näkyvän kuvan omakuvakseen. Se on siis tietoinen itsestään erillisenä olentona. Jos saman tempun tekee kissalle, kissa kiertää peilin taakse ja ihmettelee, mihin se toinen kissa nyt katosi.

Kalmarit eivät selviä peilitestistä rauskujen tavoin, joten ne voisivat vaikkapa rakastua peilikuvaansa kuten Narkissos, Rauhala pohtii. Hänen Narkissos-maalaustensa ideana on, että ilman itsensä tiedostamista ja tuntemista ei voi myöskään tuntea empatiaa muita elollisia olentoja kohtaan. Tarun Narkissoskin rakastui lammen pinnasta heijastuvaan kuvajaiseensa, koska ei tajunnut, että tuijottaa omaa kuvaansa.

Itseensä tuijottava mutta elämäänsä ymmärtämätön nykyihminen on itsekeskeinen, empatiakyvytön, varsinkin suhteessaan luontoon, haluaa Rauhala teoksillaan muistuttaa. Tämä on Rauhalan näennäisen tyylikkäiden ja yksinkertaisten, kaksiulotteisen hillittyjen, skandinaavisen linjakkaisiin sisustuksiin sopivien maalausten sanoma hänen itsensä kertomana.

Tässä kohdassa tulemme nykytaiteen esittämisen keskeiseen ongelmaan: ilman laajaa taustateksteihin syventymistä, ilman taiteilijoiden omien julistusten selvittämistä, katsojan kokemus jää useimmiten kovin vajaaksi. Itse teos ja siihen liitetty nimi ovat tiukkoja kiteytyksiä ja antavat niin vähän informaatiota katsojalle, ettei näin hieno taustafilosofia mitenkään voi avautua pelkästään teosta katsomalla, ilman tekijänsä sille tarjoamaa selitystä. Myös katsojalle jää siis melko paljon tehtävää ja tutkittavaa, jos hän vaatii taiteelta muutakin kuin kivoja sohvaan sopivia värejä ja kattolamppuun sopivaa muotokieltä.

Etualalla oikealla Osmo Rauhalan maalaukset Meren Narkissos II ja Meren Narkissos III (2017), lattialla Rauhalan videoanimaatioprojektio Niagara (2019) ja taka-alalla Teemu Saukkosen maalauksia. Kuva: Jussi Koivunen

Ilkka Väätti – historiantutkija alkukuvien jäljillä

Ilkka Väätti on muodostunut minulle eräänlaiseksi tamperelaisen taide-elämän toteemiksi. Hänen teostensa parhaimmistoa ovat puulle maalatut arkkitektonit, suurikokoiset maalausten ja veistosten reliefimäiset sekamuodot. Niitä nähdään Hildénillä nyt hyvä sarja.

Aiemmin Väättiin tutustumattomalle näiden vuosikymmeniä kypsyneeseen MUNDUS-sarjaan kuuluvien teosten syvin hienous ei välttämättä täysin avaudu. Väätti ei nimittäin yleensä näyttelyissään avaa katsojille teosideansa taustalla olevien historiallisten alkukuvien merkitystä työskentelylleen tai paljasta visuaalista lähtökohtaa, josta teos on alkanut kehittyä.

Teosnimet antavat kyllä vahvojakin vihjeitä, mutta usein kaipaan Väätin teosten viereen vaikka pientäkin näytettä alkukuvasta. Näin katsoja saisi kokemukseensa syvyyttä ja hänen silmänsä avautuisivat teosten luomille häkellyttävän kiinnostaville aikajänteille. Perustuuhan Väätin teosten loistokkuus juuri historian ja kulttuuristen kerrostumien tajuun, eri aikakausien väliseen sävykkääseen jännitteeseen ja yhteyteen, abstraktioiden löytämiseen vaikkapa keskiaikaisista teoksista tai kankaista, esittävän ja abstraktin välisen rajan rikkomiseen ja mehevään käsityöläisyyden tuntuun teosten valmistuksessa.

Toki Väätin tuotantoon ja ajatteluun voi tutustua syvemmin perehtymällä myös hänen väitöskirjaansa MUNDUS – Matka maailman keskipisteeseen (2012). Myös taiteilijoiden esittelyvideo ja SAHIM-lehti avaavat Väätin työskentelyn periaatteita yleisellä tasolla. Lisäksi Tampereen taidemuseossa viime vuonna nähdyn Ilkka Väätin näyttelyn lähtökohtiin voi tutustua lukemalla Marja-Liisa Torniaisen tekemän haastattelun.

Värit, symbolit ja perusmuodot ovat tärkeitä rakennusaineita Ilkka Väätin maalausta ja veistosta yhdistävissä MUNDUS-sarjan arkkitektoneissa. Jokaisen teoksen taustalla on jokin kulttuurihistoriallinen alkukuva, joka voi olla esimerkiksi kankaan kuvion pieni yksityiskohta. Kuva: Jussi Koivunen

Seurassa-näyttely on avoinna enää 17.1.2021 asti, mutta SAHIM-julkaisua saanee museolta vielä näyttelyn jälkeenkin. Ehditpä museoon katsomaan näyttelyä tai et, suosittelen lämpimästi tuon julkaisun lukemista. Se laajentaa, syventää ja merkityksellistää kokemusta näistä teoksista ja näyttelyn kunnianarvoisten taiteilijoiden ajattelusta. Ilman julkaisuun tutustumista ainakin oma näyttelykokemukseni olisi jäänyt osittain pinnalliseksi torsoksi.

Katri Kovasiipi, teksti
Kuvat Sara Hildénin taidemuseo / Jussi Koivunen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua