Kuoleman ja maatumisen hajut, katsojassa resonoivat maalaukset, koloristisia esineitä tilassa ja itse löydetty perhe

MarjaLeena Pohjola-Valkolan teoksia Galleria Saskiassa. Kuva: Katri Kovasiipi

Kuoleman ja maatumisen hajujen sykli

Galleria Mältinrannan Studio on kuin orastava laboratorio tai esitys laboratoriosta. Pylväiden päissä odottavat erivärisiä nesteitä sisältävät lasipullot tiivistettyine korkkeineen. Vierailija voi käynnistää ovensuussa sijaitsevalta näytöltä äänitallenteen, joka ohjeistaa, kuinka Eeva-Liisa Puhakan hajujen maailmaan keskittyvässä näyttelyssä kannattaa toimia.

Äänitteen tahdissa etenevä katsoja avaa vuorollaan kunkin lasipurkin kannen ja keskittyy haistelemaan. Purkeissa olevat nesteet jäljittelevät tuoksuja ja hajuja, joita vainajan ruumis tuottaa kuoleman ja maatumisen neljässä eri vaiheessa. Nelivaiheinen jaottelu perustuu tieteellisiin tutkimuksiin.

Läpinäkyvistä purkeista siintävien nesteiden värisävyistä, sameudesta ja kirkkaudesta voi jo vähän ennakoida, miten miellyttäviä tai epämiellyttäviä tuoksuja on luvassa. Äänitallenne kuvailee rauhoittavassa rytmissä, mitä ruumiissa tapahtuu kulloisenkin vaiheen hajujen ilmaantuessa.

Neljä eri purkkia, neljä eri kuoleman ja maatumisen vaihetta sisältävät jotenkin lohdullisen syklin. Kuoleman hetken kirkkaus päätyy sameiden ja pahanhajuisten, tunkkaiselta lemahtavien maatumisen vaiheiden jälkeen jälleen kirkkaaseen vaiheeseen, ”puumaiseen ja märkään, maanläheiseen tuoksuun”.

Eeva-Liisa Puhakan installaatio Leave the Mind, leave the Body kutsuu haistelemaan lasipurkkien sisältöä. Kuva: Katri Kovasiipi

On aidosti kiinnostavaa, että Puhakka keskittää huomiomme juuri hajuaistiin. Aistina se ohittaa näkö- ja kuuloaistin ja vetoaa tunteisiimme kenties yhtä voimakkaasti kuin tuntoaisti. Hajuaisti herättää meissä herkästi inhoa, ihastumista – vaaraan ja kuolemaan viittaavien hajujen äärellä kauhuakin. En koskaan unohda, kun talossa, jossa nuorena asuin, alkoi rappukäytävässä tuntua mätänevän ruumiin kalmainen haju.

Toisaalta muistan myös vahvasti, miten noin 30 vuotta sitten saapuessani muuten tavattoman kliinisessä Singaporessa sen mausteilta tuoksuvaan, tunnelmaltaan aivan toisenlaiseen Little Indiaan huokaisin: olisipa mukanani laite, johon voisin tallentaa nämä tuoksut.

Näköaisti hallitsee näyttöruuduille takertunutta elämäämme todella paljon. Hajuaistin ensisijaiseksi kokemisen tavaksi nostava Puhakan installaatio on tätä taustaa vasten erittäin virkistävä ja vapauttava kokemus. Tuoksujen ja hajujen maailmaan vievänä teoksena se rakentaa myös rauhoittavan, lohduttavan syklin: kun ruumis aikanaan kuolee, maatuu ja sulautuu osaksi maata, kaikki menee ihan oikein. Viimeinen tuoksu on hyvä.

Taiteilija Eeva-Liisa Puhakka on ollut perustajajäsenenä Scent Club Berlin -kollektiivissa, johon kuuluneet taiteilijat, muotoilijat ja tutkijat ovat työskennelleet hajuihin ja hajuaistiin liittyvien projektien parissa. Ääni- ja hajuteosten lisäksi Puhakka tekee liikkuvia veistoksia ja installaatioita. Koulutukseltaan hän on kuvataiteilija, taiteen maisteri ja diplomi-insinööri.

Eeva-Liisa Puhakka: Leave the Mind, leave the Body. Studio Mältinranta, Kuninkaankatu 2, Tampere, 27.2.2024 asti ti–to 12–18, pe–su 12–16.

* *

Taiteessa on taiteen tarkoitus

Heikki Hautala maalaa virtaavasti. Hänen värimaailmansa liikkuu vaalean ihon ja raa’an lihan sävyissä. Hänen maalaustensa siveltimenliike ja piirrostensa viiva etenevät yhtä aikaa hengityksen tahdissa. Tekemisen tuokio on katsojan aistittavissa, taiteessa tärkein eli läsnäolo on tässä hetkessä mukana.

Heikki Hautalan akryylimaalaus Lattia on laavaa (2023). Kuva: Katri Kovasiipi

Hautala on ajassamme tavattoman tärkeä taiteilija, koska hän ei keskity luomaan konsepteja, jotka saattavat johdattaa taiteilijoita vain sen suosituimman tai myyvimmän teostyypin kopioimiseen tai toisintamiseen. Toki hänen teoksissaan on vahva oma käsiala ja tunnistettava tyyli. Se kuitenkin tuntuu tulevan häneltä luonnostaan eikä väkisin päälleliimatun idean tai konseptin noudattamisen vaatimuksista.

Kun taiteilija maalaa vapaasti, hän saattaa tavoittaa ja onnistua välittämään myös teostensa katsojalle pisaran omaa elämäntunnettaan. Se voi olla hämmennystä ja vierautta tai jotain aivan muuta, mutta olennainen on se tunnistamisen hetki, välähdys, jonka tuo taiteilijan välitön läsnäolo synnyttää vastaanottavaisessa katsojassa.

Hautala määrittelee omaa taiteilijuuttaan näyttelytiedotteessa seuraavasti:

”Työskentelytapani on ennemminkin jotain pakkomielteen kaltaista kuin viileän analyyttistä. Tavoitteeni on tavallaan yksinkertainen; tehdä kuvia, jotka resonoivat itsessäni ja sitä myötä ehkä ajassa, tilassa ja katsojassa.”

Lyhyessä tekstissään Hautala myös pohtii taiteen tekemisen merkitystä ja paikkaa maailmassa.

”Kun merkityksellisyyttä on vaikea hahmottaa, se täytyy itse luoda. Voisin toki hakea muitakin töitä, opiskella jotain, lisääntyä, tai vaikka treenata Bostonin maratoniin ja jonottaa Himalajan huipulle, mutta tällä hetkellä minua kiinnostaa kuvataide, musiikki, kirjallisuus, elokuvat, ylipäätään luova toiminta ja sen eri ilmentymät. Ne pystyvät kuvaamaan minulle sitä, miltä tuntuu olla, tässä ajassa, tässä paikassa.”

Tähän mennessä Hautala on opiskellut ylioppilastutkinnon ja Limingan taidekoulun jälkeen Ilmajoen käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksessa huonekalupuusepäksi sekä Kankaanpään taidekoulussa kuvataiteilijaksi.

Heikki Hautala: Radat ja liitännät Vol. 2. Galleria Mältinranta, Kuninkaankatu 2, Tampere, 27.2.2024 asti ti–to 12–18, pe–su 12–16.

* *

Esineiden tiloja, tiloja esineistä

MarjaLeena Pohjola-Valkola maalaa huikean koloristisia, värimaailmaltaan rikkaita ja soinnukkaita teoksia. Työskentelyllään hän osoittaa, että mikä tahansa aihe tai objekti riittää maalauksen aiheeksi.

Pohjola-Valkolan työskentelyn pääasia on taiteilijan luoma maalauksen todellisuus, jossa aiheeksi valikoitunut kohde irtautuu olemassa olevasta, usein katoavaisuuteenkin tuomitusta konkretiasta ja tulee osaksi ideoiden universaalia, vapaampaa maailmaa.

Pohjola-Valkola keskittyy teoksissaan kuvaamaan esineitä, joita hän on myös tuonut näyttelytilaan mukaan tai löytänyt tilasta jo valmiina. Galleria Saskiassa pääosaan pääsevät ”saavi, uuni, kirkko, kiikkustuoli”.

MarjaLeena Pohjola-Valkolan maalaus Saa istua (2005) on installoitu näyttelytilaan sitä inspiroineen kiikkustuolin kanssa.

Taiteilija käsittelee kutakin aihettaan useissa eri maalauksissa erilaisten rajausten, yksityiskohtien, tekstuurien, värimaailmojen ja valumien avulla varioiden. Hänen väriaistinsa on hyvin pitkälle kehittynyt, nämä maalaukset ovat musiikkia silmille.

Tilasta ja vähän sen ulkopuoleltakin löytyvien kohteiden ja niitä kuvaavien maalausten välinen dialogi tarjoaa katsojalle herkullisia hetkiä. Taiteilijalla on silmää myös yksityiskohtien kauneudesta avautuville yllätyksille ja niiden tarjoamalle leikille. Yhdessä näyttelyhuoneessa on syytä katsahtaa myös ikkunasta ulos; teosten ja näyttelytilan välinen dialogi ulottuu Pirkankadun toiselle puolelle saakka.

MarjaLeena Pohjola-Valkola: Samankaltaisuuksia. Galleria Saskia, Pirkankatu 6, Tampere, 14.2.2024 saakka, ma–pe 12–18, la–su 12–16. Taiteilijatapaaminen 14.2. klo 17–18.

* *

Oodi rakastaville ja rakastetuille

Sanni Seppä keskittyy tuoreessa akvarellisarjassaan ihmisiin, jotka ovat kuin perhe, vaikka he eivät ole biologista sukua toisilleen. ”Monella LGBTQI+ -henkilöllä ei ole sen perheen tai suvun tukea, jonka parissa on lapsuutensa viettänyt”, kirjoittaa Seppä.

Studio Vimmaan ripustamalleen näyttelylle Seppä on antanut nimen Kun minua rakastettiin kesällä 2023. Maalaukset ovat elämää, kesäisiä yksityiskohtia ja hyvää tunnelmaa pursuilevia; niissä rehottavat niin luonto kuin rakkauskin.

Sanni Sepän akvarellimaalaus Manteli (2023) on syntynyt keskellä siirtolapuutarhamökin kukoistavaa kesää. Kuva: Sanni Seppä

Sepän akvarelleista muodostuu eräänlainen omaelämäkerrallinen kuvapäiväkirja viime kesästä, jolloin hän asui siirtolapuutarhamökissä koiriensa kanssa. Maalaukset kuvaavat hersyvän onnellisia hetkiä läheisten ihmisten – ja tietysti myös koirien – kanssa. Koko teossarjaa kannatteleva taiteilijan julistus löytyy näyttelytiedotteesta kursiivilla:

”Perhe ei ole sama asia kuin sukulaiset. Perheenjäsenet jakavat kaiken hyvän, pahan ja ruman – ja silti rakastavat toisiaan. Sinä valitset heidät.”

Niinpä. Varmasti vielä nykyäänkin jotkut biologiset sukulaiset ottavat asiakseen, omasta mielestään ihan vain lapsen tai nuoren ihmisen omaksi parhaaksi, muuttaa tai korjata tämän perustavaa laatua olevia ominaisuuksia tai isoja elämäntavoitteita, jos ne poikkeavat vallalla olevista normeista.

Kuka jaksaa elää lähellä ihmisiä, joiden pääasiallinen tavoite on muuttaa häntä joksikin muuksi kuin mitä hän on? Kuka voi kutsua rakkaudeksi tai edes ystävyydeksi suhdetta, jonka toinen osapuoli ei ehdoitta hyväksy ihmistä sellaisena kuin hän on?

Vaikka Sepän teosten maailma on kepeä, kesäinen, iloinen ja kaunis, sen käsittelemä tematiikka on hyvin painava. Liian monille heteronormatiivisuudesta poikkeaville ihmisille etenkin nuoruus on ollut ja voi kai yhä olla tavattoman raskasta. Jos hyväksyntää ja ymmärrystä omalle, nuoruudessa vielä hauraallekin identiteetilleen ei saa kotoaan, vanhemmiltaan ja lähimmiltä sukulaisiltaan, mistä sitä voi saada?

Tähän Sanni Seppä vastaa voimaantumisesta kukoistavilla, kesäluonnon ja ihmisten välisen onnellisen tunnelman täyttämillä teoksillaan kursailematta: rakkautta ja hyväksyntää voi saada kaltaisiltaan, jotka on itse etsittävä ja löydettävä.

Osaksi näyttelyään Seppä on ripustanut pieniä kehystettyjä, pumpulinpehmeitä pilvimaalauksia, jotka ovat hänen teoksissaan esiintyvien läheistensä maalaamia. Näin kokonaisuuteen on syntynyt myös lempeä yhteisötaide-elementti.

Sanni Seppä: Kun minua rakastettiin kesällä 2023. Studio Vimma, Sepänkatu 4–8, Tampere, helmikuun loppuun saakka ti 12–15 (taiteilija paikalla) ja pe 12–18 sekä sopimuksen mukaan.

Katri Kovasiipi
Suomen Kulttuurirahasto on tukenut kirjoittajan työskentelyä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua