Ilottoman ulkokuoren alla on väkeviä tunteita – arviossa Ateneumin Gothic Modern -näyttely

Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Pakarinen

Gothic Modern -näyttely Helsingin Ateneumissa 26.1.2025 saakka.

Katsoja houkutellaan outouden äärelle, kun keskiajan ja modernin ajan taideteoksia esitellään rinnakkain. Näyttelyn otsikko ”moderni gotiikka” tiivistää oleellisen: keskiajan hymytön perintö elää modernistien tuotannossa.

Kun Berliinissä nousee Alte Nationalgalerien portaat ja kohtaa yhden version Arnold Böcklinin maalauksesta Kuolleiden saari (1883), mieleen nousee selittämättömiä tunteita. Arnold Böcklin puolestaan tunsi outoja tunteita, kun hän meni Colmariin katsomaan kuuluisaa Isenheimin alttaritaulua. Taulu vaikutti voimakkaasti hänen tuotantoonsa. Taulusta lumoutuivat myöhemmin niin Herman Hesse kuin Pablo Picasso. Paul Hindemith sävelsi jopa oopperan alttaritaulun maalanneen Matthias Grünewaldin elämästä. Esimerkit osoittavat, ettei taide synny tyhjiössä. Taiteentutkimuksen kannalta on olennaista, miten nuo yhteydet aiemmin tehtyyn nähdään ja tulkitaan.

Arnold Böcklin: Omakuva viulua soittavan kuoleman kanssa (1872). Alte Nationalgalerie, Staatliche Museen zu Berlin. Kuva: Staatliche Museen zu Berlin, Nationalgalerie / Andres Kilger

Ateneumin suurnäyttely Gothic Modern pyrkii osoittamaan miten osa eurooppalaisista 1800–1900-luvun vaihteen taiteilijoista vaikuttui keskiajasta. Ei vain sisällön osalta vaan omaksumalla myös tekniikoita ja tuntemalla hengenheimolaisuutta vanhoihin tekijöihin. Esimerkiksi grafiikka ja puupiirros löydettiin uudelleen. Fokus on Pohjoismaissa, vaikka mukaan on saatu joitakin aarteita maailman taidemuseoista.

Gothic Modern -näyttely täyttää Ateneumin ylimmän kerroksen. Yksi kiinnostava löytö on itävaltalainen Marianne Stokes. Hänellä oli tiiviit yhteydet pohjoisiin kollegoihin, kuten Helene Schjerfbeckiin. Molemmat jakoivat kiinnostuksen keskiajan taiteeseen. Stokesin vaikuttavimpia renessanssin uustulkintoja on maalaus Kuolema ja Neito (1908), joka saatiin näyttelyyn Pariisin Musée d’Oraysta.

Ripustuksessa tehdään ainutlaatuisia rinnastuksia, joiden ansiosta katsoja voi vertailla eri aikakausien teoksia ja pohtia vaikutteita. Esimerkiksi Lucas Cranach vanhemman Pyhä Sebastiano -maalauksen (1543) rinnalla ovat sen hengenheimolainen, Gallen-Kallelan Kullervo (1899) ja toisella puolella Edvard Munchin Tuhkaa (1895). Van Goghin Piippua polttava kuolema -teoksen parina on puolestaan yksi Schjerfbeckin pelkistetyistä omakuvista.

Vincent van Gogh: Tupakoiva luuranko (1886). Kuva: Van Gogh Museum, Amsterdam (Vincent van Gogh Foundation)

Edvard Munch: Tuhkaa (1895). Nasjonalmuseet for kunst, arkitektur og design, Oslo. Kuva: Nasjonalmuseet / Børre Høstland

Kun modernit taiteilijat tekivät pyhiinvaellusmatkojaan, he vaikuttuivat myös gotiikan suippokaarisista katedraaleista, jotka toistuvat maalauksissa salaperäisinä pyhinä paikkoina. Suomen ainoa tyylipuhdas goottilainen katedraali eli Turun tuomiokirkko ei jostain syystä innostanut heitä tällaisiin tulkintoihin, vaikka esimerkiksi tässäkin näyttelyssä mukana oleva Gallen-Kallela kirkkoa maalasi.

1400–1500-lukujen vaihde eli keskiajan gotiikka ja sitä seurannut varhaisrenessanssi heijastelivat vahvasti aikansa hengellistä elämää, mikä oli kirkon ankarassa kontrollissa. Vaikka varhaisrenessanssi oli myös maallistumisen aikaa ja ihmistä alettiin kuvata realistisemmin ja kolmiulotteisemmin, uskonnolliset aiheet olivat edelleen tekemisen kova ydin. Helvetin tulella pelottelu piti yhteisöt nuhteessa ja kuuliaisena kirkolliselle ja maalliselle esivallalle aikana, jolloin individualismi nykymuodossaan oli vielä tuntematon käsite.

Näyttelyssä 1400–1500-lukujen vaihteen saksalaismestareilta esillä on lähinnä grafiikkaa. Grünewaldin lisäksi mukana on Albert Dürerin, Hans Holbein vanhemman ja Lucas Cranach vanhemman tuotantoa. Modernistit tutkivat heidän taidettaan etsiessään muotoja rikkaammalle ja syvemmälle tunteiden ilmaisulle kuin mitä oma aika heidän mielestään tarjosi.

Näyttelyä edeltäneen tutkimuksen suurimpia löytöjä on, että keskiajan ja varhaisrenessanssin taide koettiin enemmänkin valtioiden rajat ylittävänä yhteisenä kuvavarantona kuin nostalgisena yksittäisten kansakuntien myyttisen menneisyyden rakentajana – toisin kuin vielä romantiikan aikakautena 1800-luvun alkupuolella. Ja ennen muuta näyttely todistelee, että modernismi on jatkumo eikä irtiotto menneestä. Tähän aiempi tutkimus ei ole kiinnittänyt juurikaan huomiota.

Gothic Modern muistuttaa, että gotiikka oli myös arkkitehtuuria ja kuvanveistoa. Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Pakarinen

Kuolema kaikissa muodoissaan kiehtoi modernisteja. Näyttelyssä elämän, kuoleman ja kärsimyksen liitto on niin vahva, että yleisilme on synkkä ja iloton – myös muiden kuin Edward Munchin tai Käthe Kollwitzin osalta.

Monen modernistin tuotannossa toistuu keskiajalla erittäin suosittu danse macabre eli kuolemantanssi- teema, jossa luurankohahmot kutsuvat jokaisen vuorollaan tanssiin. Avainteoksia ovat Hans Holbein vanhemman pienet yksityiskohtaisen tarkat Kuolemantanssi-piirrokset. Niissä kuolema on läsnä ihmisten kaikissa elämäntilanteissa, joihin taiteilija pistää välillä mukaan omanlaistaan huumoria.

Hugo Simberg: Kuolema kuuntelee (1897). Kansallisgalleria. Kuva: Seppo Metso

Ensimmäisen maailmansodan kauhut ovat luku sinänsä mutta on jotenkin absurdia, että kaikista elämänmyönteisin hahmo modernistien taiteessa on lopulta personoitu kuolema itse. Hugo Simbergin tuotannossa hän on jopa lempeä myhäilijä, jollaisen kanssa voisi lähteä vaikka kahville tai istahtaa soittamaan viulua.

Syventävää tietoa näyttelystä tarjoaa perinteinen näyttelykirja sekä suppeampi, romaanin formaattia oleva teos, jonka sisältö ja typografia houkuttelevat lukemaan.

Seppo Metso

Näyttelystä lisää Kulttuuritoimituksen Sirpa Pääkkösen jutussa.

Nälkä (1923). Kansallisgalleria / Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria / Jenni Nurminen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua