Milla Karppisen teoksia Galleria Rongassa.
KUVATAIDE | Katri Kovasiipi kirjoittaa Tampereen gallerioista: Milla Karppinen Rongassa, Heini Matveinen Saskiassa, Laura Lehenkari ja Taru Samola Rajatilassa sekä Maija Vanhatapio ja Anu Riestola Koppelossa.
Tyttöjen välinen ystävyys on ikuista, kunnes se katoaa
Milla Karppisen teosten kerroksellisuus on huimaa ja överiä. Karppinen yhdistää lähes jokaiseen työhönsä vanhoja valokuvia, pigmentinsiirtoa, ekspressiivistä maalausta ja pikkutarkkaa pitsiornamenttia. Värimaailma ulottuu vanhojen mustavalkovalokuvien harmaista sävyistä vapaan kädenliikkeen maalaamiin valoisiin ja kirkkaisiin, lähes neonsävyihin.
Vanhat valokuvat ovat yhtä aikaa nostalgisia ja samastuttavia. Kun kuvia otettiin filmikameralle, jollaisia oli vain harvojen hallussa, niihin tallentuivat vain erityisen tärkeät hetket. Filmi ja kuvien kehittäminenkin oli kallista: kuvia ei räpsitty miten sattuu. Selfie oli tuntematon käsite. Ihmiset eivät ottaneet kuvia itsestään, yleensä se ei ollut edes teknisesti mahdollista. Kuvan ottaja oli lähes poikkeuksetta ystävä tai perheenjäsen.
Karppisen teoksiinsa tallentamissa vanhoissa valokuvissa on nuoria, onnellisen näköisiä ihmisiä kesäisillä rannoilla. Mutta on myös tyttöjä ja poikia vakavina, jollakulla pojista yllään sotilaan vaatteet. Jännitettä kuviinsa Karppinen luo ronskilla maalausotteella, jossa voimakkaiden, kirkkaiden värien ja mustan vuoropuhelu synnyttää ääripäitä, tunnelmia ylenpalttisesta ilosta nimeämättömään uhkaan ja vaarantunteeseen.
Milla Karppinen: Ei tainnut tyttö tietää (2021, sekatekniikka).
Teknisillä ratkaisuillaan Karppinen rakentaa teostensa välille yhteyttä, jatkumoa. Pitsikuviota hän itse luonnehtii kuin tapetiksi, joka etenee rukouksen lailla työstä toiseen toistuen. Se on samalla eräänlainen kehys, Karppisen kerrontaan sisällytetty vieraannuttava elementti, joka muistuttaa, että teosten katsojansa mielessä herättämät tarinat ovat fiktiota.
Karppisen teokset ovat visuaalisesti rikkaita, niissä on paljon katsottavaa ja ne todella herättävät voimakkaita tunteita ja mielleyhtymiä. Vanhojen mustavalkokuvien maailma resonoi ainakin katsojassa, jolla on tarve miettiä menneiden sukupolvien vaikutusta omaankin elämäänsä. Edellisten sukupolvien ihmiset tulevat näkyviksi, tavallaan peileiksi.
Peilitematiikkaa Karppinen toteuttaa teoksissaan myös helminauhoin toisiinsa kytkettyjen pienten, kasvokuville perustuvien diptyykkien kautta, esimerkkinä Toinen mieli (2023). Kaksi kuvaa toistensa peileinä voi symboloida ystävää oman mielen peilinä, toisaalta sen voi katsojana kokea myös oman mielen ambivalenttisuuden käsittelynä.
Raikkaat tai räikeät värit ja niihin kontrastia luovat voimakkaat mustat toistuvat Karppisen käsialassa. Musta toimii jopa karkeana ja toisteisena uhkakuvien, pettymysten ja surujen värinä. Karppisen värimaailmaan uutta rauhaa ja syvyyttä tuo maanläheisempiin sävyihin keskittyvä Elämän mittainen ikävä (2023). Se avautuu lopulta yhtenä näyttelyn koskettavimmista ja monisävyisimmistä teoksista.
Milla Karppinen: Tyttöjen välisestä ystävyydestä. Galleria Ronga, Rongankatu 1 C 9, Tampere, 1.6.2023 saakka ti–pe 12–18, la–su 12–16.
* *
Grafiikalta näyttäviä akvarelleja tuoreesta näkökulmasta
Kun katselen Heini Matveisen teoksia Galleria Saskiassa, luulen ensin katselevani grafiikkaa. Vasta näyttelytiedotteesta huomaan, että nehän ovatkin akvarelleja. Kyse on siis kuivaa kuivalle -tekniikalla maalatuista akvarelleista, joiden kädenjälki on tarkkarajaista, siistiä ja huolellista.
Matveisen maalausten aihepiiri on hykerryttävä: taiteilija on pyöräretkillään keräillyt havaintoja sähkökaapeista, joita kuorruttavat graffitit. Ihmisten jättämät vapautuneet maalausjäljet sinänsä rumiin ja ankean kulmikkaisiin, metallinharmaisiin sähkökaappeihin saavat rinnalleen vapaana esiin tunkeutuvan luonnon. Matveinen on jättänyt maalaustensa etualalle valkoisiksi silueteiksi nokkoset, heinät, tienvarren kukat ja pusikot, joskus myös lumikasat.
Tämä näyttely on jälleen äärimmäinen esimerkki siitä, miten verkossa näkyvät digikuvat epäonnistuvat teosten maailman ja tunnelman välittämisessä. Nähtyäni näitä teoskuvia verkossa en kiinnostunut. Onneksi silti menin paikan päälle: vielä pitkän näyttelykierroksen päälle innostuin ja virkistyin näiden maalausten live-kohtaamisesta.
Matveisen teosten värimaailma on pehmeä, jopa haalea. Se sopii aihepiiriin. Lisäväriä näyttelykokonaisuuteen Matveinen on tuonut ompelemillaan tekstiiliteoksilla. Ne ovat rakenteeltaan yksinkertaisia tilateoksia, jotka imitoivat graffiteille tyypillisiä maalauseleitä.
Näyttelytilaan viritellyt kangaspötkylät, jotka muistuttavat spraymaalin pitkien suihkausten jättämiä jälkiä, ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan humoristisia. Toki ne ovat myös sisällöltään hyvin kevyitä, ehkä vähän höpsöjä ja helpon tuntuisia tilantäytteitä.
Heini Matveinen: Reunahuomioita III. Galleria Saskia, Pirkankatu 6, Tampere, 31.5.2023 saakka ma–pe 12–18, la–su 12–16. Taiteilijatapaaminen keskiviikkona 31.5.2023 kello 17–18.
* *
Sanoilla saavuttamattomat tunnelmat
Laura Lehenkari yllättää upealla muotoilullaan Galleria Rajatilan alakerrassa. Näyttelyssään Teoksia tästä maailmasta Lehenkari on luonut monipuolisia, moniulotteisia reliefimäisiä muotoja, joissa hän on pyrkinyt konkretisoimaan erilaisia tunteita, tunnelmia ja ilmiöitä.
”Yritän kuvitella, miltä näyttää huoli tai se ohikiitävä onnenhetki, kun kaikki on hyvin. Miten hahmottaa ilmastokatastrofi, entä pandemia? Luon kolmiulotteisia metaforia monille tutuista teemoista kurottaakseni kohti yhteyttä, jota ei kielen kautta voi saavuttaa”, kuvailee Lehenkari työskentelyään.
Heini Matveinen: A1819 (2021, akvarelli paperille).
Idean saatuaan taiteilija alkaa pyörittää 3D-ohjelmaa ja etsiä sen avulla tunnelmiaan ilmentäviä muotoja. Lopulliset teokset on valmistettu viipaloiduista vanereista sekä pyökki- ja tammiviiluista. Siivutetut puuainekset synnyttävät herkullisia muotoja intuitiivisesti suunnitellussa ja tarkoin asetellussa rytmissä. Intensiivisessä värimaailmassa on laaja paletti, myös kunkin teoksen väri määrittyy taiteilijan tavoitteleman tunnelman metaforisena ilmauksena.
Koen Lehenkarin teokset eräänlaisena 1900-luvun modernismin uudelleensyntymänä: niissä voi aistia abstraktin maalauksen alkuhetkien lumoa, joka herää raikkaalla tavalla henkiin universaalien muotojen kupliessa esiin kolmiulotteisina ja veistoksellisina. Lehenkarin muotoilijan vaisto on vahva, ja näiden teosten äärellä tunnen, että nyt ollaan ytimessä. Taiteilija on tavoittanut sanoilla saavuttamattoman alueen, ja juuri siihen hän on pyrkinytkin.
Laura Lehenkarin puuviilusta ja vanerista toteuttamia muotoja Galleria Rajatilan alakerrassa.
Traumaruumis jankuttaa
Rajatilan yläkerrassa Taru Samola keskittyy omakuvan toisteisuuteen, ruumiillisen tekstin tunnustuksellisuuteen ja näiden elementtien yhdistämiseen. Samolan työskentelyyn vaikuttavat voimakkaasti tekstuaaliset esikuvat, kuten Susanna Hastin ajatus traumaruumiista, joka jankuttaa ja toistaa, kunnes saa oikeutusta. Hast voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon romaanillaan Ruumis/Huoneet (S&S, 2022).
Näyttelyn yleisilmettä hallitsevat sinisävyiset naisenkasvot, jotka toistuvat vedoksesta toiseen pitkin galleriatilan seiniä. Vedosten pintaa kirjavoittaa käsinkirjoitettu teksti, joka on useimmiten ylösalaisin suhteessa katsojaan, sitä ei ole tarkoitettu luettavaksi. Keskelle galleriaa on sijoitettu tuoli ja pylväs, pylvään päällä odottaa voipaperista ja vanhoista päiväkirjan sivuista koottu vihko, jota saa selailla ja lueskella.
Käsinkirjoitetut ja konekirjoitetut tekstit menevät monin paikoin päällekkäin, käsiala on vaikealukuista. Matka toisen ihmisen mieleen on vaikea, mutta onko se sen helpompi omaankaan mieleen? Toisiinsa sekoittuvista tekstikerroksista herkistyn poimimaan merkityksiä, jotka resonoivat itsessäni. Ruumiillisuus, hyväksynnän kaipuu, syyllisyys – niistä on pienet ja isot tytöt, ja varsinkin äidit, tehty.
Taru Samolan teoksia prosessistaan Jälkiä (2022–2023).
Samola mainitsee teostensa toisteisuuden esikuvaksi muun muassa E. L. Karhun dramaturgiat ja Hélène Cixous’n sanat ”salaa ääneti monistuvasta ja laajenevasta minuudesta”. Omaa taiteellista työskentelyään hän kuvaa häilyvän minuutensa esitysten rakentamiseksi.
Kirjoituksen ohella hänen työskentelynsä pohjautuu valokuvaan. Kokeilevuus on keskeistä sekä hänen kuvausprosesseissaan että vedostuksissaan. Tässäkin näyttelyssä nähdään vedostuksia niin vanhojen päiväkirjojen, kirjeiden, silkin kuin kierrätyslasinkin päälle.
Laura Lehenkari: Teoksia tästä maailmasta. Taru Samola: Jälkiä. Galleria Rajatila, Hämeenpuisto 10, Tampere, 30.5.2023 saakka ma–pe 13–18, la–su 12–16.
* *
Hyvä ripustus, kirjavat ainekset
Kajaanissa asuva ja työskentelevä Maija Vanhatapio ja kemiläinen Anu Riestola ovat maalareina hyvin eri tyyliset, mutta Koppelon hyvin onnistunut ripustus antaa kummallekin taiteilijalle sopusointuisat tilat. Yhteisnäyttelynsä Susipoika Rantatiellä taustalla Riestola ja Vanhatapio kertovat vaikuttavan vuosia kestäneen ystävyyden.
Riestola maalaa voimakkailla, kontrastiivisilla väreillä ekspressiivisiä teoksia, joiden kaksiulotteisista väripinnoista hahmottuu ajoittain myös hiukan kubistisia viittauksia, kuten maalauksissa Orange nude (2022) ja In the Mood (2023). Viimeksi mainitun maalauksen naishahmon pitkänomaisissa kasvoissa näen myös häivähdyksenomaisen muistutuksen Amedeo Modiglianin (1884–1920) muotokielestä.
Anu Riestolan maalauksia Galleria Koppelon alakerrassa.
Riestolaa kiinnostaa kuvata ihmistä, ja tällä kertaa pariin teokseen on tullut mukaan myös idea ihmisen ja suden hybridistä tai ihmisen muodonmuutoksesta sudeksi. Kansanperinteessä ihmissusi näyttäytyy pelättynä hahmona, mutta Riestola tutkii ihmissusitematiikkaa lempeästi ja uteliaasti. Ehkäpä Riestola vihjaa, ettei susipoika ole lainkaan paha eikä tulekaan pahaksi, jos häntä vain ei kohdella kaltoin.
Mustat alueet tuntuvat Riestolalla sekoittuvan väreihin välillä vähän tahattomastikin. Sävyt vaikuttavat paikoin likaantuneilta esimerkiksi maalauksissa Susipoika (2023) ja Havaiji (2023). Havaijia en pidä maalauksena lainkaan onnistuneena, koska musta ei riitä varjojen väriksi, eikä teokseen ole mahtunut myöskään valoa. Aiheena tumma tanssityttö rinnat paljaina tuntuu kummallisesti eksotisoivalta.
Parhaimmillaan Riestola on tarkkarajaisiin värikenttiin perustuvissa maalauksissaan. Näyttelyn komeimpiin teoksiin kuuluu suurikokoiselle pahville toteutettu, herkkätunnelmainen hiilipiirros Francoise (2023).
Maija Vanhatapion akryylimaalaukset Ratakatu (vas.) ja Tupa (2023).
Vanhatapion teoksissa keskeisiä aihepiirejä ovat maisemat, urbaanit katunäkymät ja luonnonmaastot. Taiteilija keskittyy pintatekstuurin rakentamiseen erityisesti raaputuksin, rosoin ja lastalla työskennellen.
Kuva-aiheet vaihtelevat laajoista maisemallisista impressioista tuvanseinän lautojen yksityiskohtiin. Teoskokonaisuus on tyylillisesti ja laadullisestikin epätasainen.
Anu Riestola & Maija Vanhatapio: Susipoika Rantatiellä. Galleria Koppelo, Kauppakatu 14, Tampere, 30.5. saakka ti–pe 12–18, la–su 12–15.
Katri Kovasiipi, teksti ja kuvat
Suomen Kulttuurirahasto on tukenut kirjoittajan työskentelyä.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Larissa Sansour risteilee muistoissa ja menetyksessä mutta rakentaa myös tulevaisuutta – näyttely Amos Rexissä
KUVATAIDE | Amos Rexin näyttelytila on muuttunut Larissa Sansourin ja hänen tuotantotiiminsä käsittelyssä immersiiviseksi, katsojan sisäänsä sulkevaksi teokseksi.
Ilottoman ulkokuoren alla on väkeviä tunteita – arviossa Ateneumin Gothic Modern -näyttely
KUVATAIDE | Ateneumin suurnäyttely pyrkii osoittamaan miten osa eurooppalaisista 1800–1900-luvun vaihteen taiteilijoista vaikuttui keskiajasta.
Aino Kannisto sai tilaisuuden uppoutua Berliinin kulttuurihotellin tunnelmaan – näyttely Ruovedellä
KUVATAIDE | Aino Kanniston Hotel Bogota -näyttely vahvistaa Vinhan galleriaa kulttuuritilana. Kuvat kertovat toimintaansa lopetelleesta hotellivanhuksesta.
Galleriakatsaus: Taide käsittelee perheen surua, luontokatosurua ja sodan kollektiivista surua
KUVATAIDE | Tiina Nyrhinen kirjoittaa Jyri Pitkäsen, Pauliina Heinäsen, Dominik Fleischmannin, Henri Airon, Paula Puoskarin, Anni-Sofia Knuuttilan ja Henna Nuutisen näyttelyistä Tampereella.
