Antti Oikarinen tarjoilee yllättymisen paikkoja Helsingin Taidehallissa

Antti Oikarinen: Veistos. Kuva: Patrik Rastenberger

Antti Oikarinen: Introspektiivi Helsingin Taidehallissa 8.3.2026 saakka.

Antti Oikarinen (s. 1974) on omanlaisensa ilmiö Suomen taidekentässä. Uusissa töissään hän tarjoilee katsojalle oivaltamisen paikkoja piirtäen maalaten ja veistäen, siis varsin perinteisin tekniikoin. Näyttelyn nimi Introspektiivi merkitsee sisäänpäin kääntymistä. Sen rinnalla voisi käyttää sanaa metamorfoosi, onhan kyse myös muodonmuutoksista, kuten pääkuvan maalauksista syntyvässä teoksessa Veistos.

Näyttely on jaoteltu selkeisiin kokonaisuuksiin. Kuvanveistosalissa muutama veistos, seuraava paneutuu maalauksen ja sen materiaalien ja värien olemuksen tutkimiseen. Peräsalissa on valloillaan Oikarisen irrottelevampi puoli.

Hyviä tulkinnan avaimia löytyy käytävägallerian kolmesta muotokuvapiirroksesta. Siellä on vinksahtaneen huumorin mestari Daniil Harms, minimalistina tunnettu Agneta Martin sekä matemaatikko ja filosofi Kurt Gödel. Gödelin valikoitumista mukaan selittänee, että Oikarinen on paitsi taiteen maisteri Suomen Kuvataideakatemiasta, myös filosofian maisteri pääaineena matematiikka ja hänen kiinnostuksensa matemaattiseen logiikkaan heijastuu teoksissa.

* *

Teoksen ”Määrittelemätön hahmottuu” valmistuminen. Pähkinäpuu ja erilaiset maalit. 2024. Kuva: Patrik Rastenberger

Oikarisen tuotantoa leimaa käsitetaiteellisuus ja tarkka materiaalinen tietoisuus. Skaala ulottuu pienistä piirroksista suuriin maalauspintoihin ja veistoksiin. Ne osoittavat todellisuuden toisenlaiseksi kuin miltä se ensi silmäyksellä näyttää.

Oikarinen on vuosien ajan tutkinut, kuinka teos voi esittää jotain muuta kuin itseään, vaikkapa toisia teoksia – ja samalla kommentoida omaa syntyprosessiaan. Tämä on kantavia ajatuksia myös Introspektio-näyttelyssä ja vaatii avautuakseen teosnimien lukemisen. Veistoksessa Teoksen ”Määrittelemätön hahmottuu” valmistuminen (2024) on työmaapukkien päällä keskeneräiseltä näyttävä metallirakennelma, jonka rakentamista katsoja voi jatkaa mielessään ja antaa sille lopullisen kolmiulotteisen muodon. Samalla osa tekijyyttä siirtyy taiteilijalta katsojalle. Kovien materiaalien keskellä roikkuu pieni nahkasuikale.

Jokainen yksityiskohta on työstetty huolellisesti käsityöläisyyden parhaita perinteitä kunnioittaen ja aseteltu millintarkasti kohdilleen. Yksityiskohtien huolittelu tekee teoksista myös esteettisesti silmää hiveleviä. Tarkemmin katsoen paljastuu, että koko rakennelma onkin pähkinäpuuta.

Katsojaa harhauttavan illuusion, trombe l’oelin, luominen toistuu läpi näyttelyn. Seuraavassa salissa seinällä on esimerkiksi rinnakkain kaksi identtistä marmorilaattaa, joista toinen onkin akryyliä.

Tekijyyden merkitystä purkaa myös suuri lyijykynäpiirros nimeltä Jussi Gomanin maalaus ”Airbed” (2024). Siihen hän jäljensi Jussi Gomanin maalauksen elementtejä ja merkitsi myös niiden koot. Harmi, ettei hän vienyt ideaa pidemmälle aina kopion rajamaille asti ja käyttänyt myös Gomanin kirkkaita värejä.

Kurt Gödel todisti 1930-luvulla, että jokaisen (matemaattisen) järjestelmän sisällä on väitteitä, joita ei voi todistaa todeksi tai epätodeksi. Oikarinen kokeilee, miten näitä paradokseja voi siirtää taiteeseen. Hän kysyy muun muassa voiko värejä ilmaista lyijykynäpiirustuksena – ja todistelee Väripiirustukset-sarjassaan, että voi ja ei.

Sarjan kussakin teoksessa on rinnakkain kaksi hieman eri sävyistä lyijykynällä piirrettyä neliötä. Teosnimissä ne on nimetty eri väreiksi. Pelkistetyintä Oikarisen käsitetaide on teoksessa Selitys (2022). Kehystetty paperituloste todistaa lause lauseelta teoksen olevan teksti, joka selittää oman sisältönsä eikä viittaa itsensä ulkopuolelle.

* *

Kaksi minää, akryylimaalaus lastulevylle, 2025. Kuva: Patrik Rastenberger

Oikarisen taiteessa on myös leikittelevä puoli, mikä ilmenee humoristisessa Omakuva-maalauksessa ja groteskissa kolmiosaisessa teoksessa Kaksi minää (2025). Pienen kropan kannattelemassa jättiläispäässä on nenä ja korva, mutta silmät ja suu ovat unohtuneet jonnekin. Jalat ja kädet ovat pakenemassa pitkin seinää vastakkaisiin suuntiin. Tällaista irrottelua Oikariselta ei ole totuttu näkemään.

Näyttelyesitteen mukaan maalausta tehdessään hän on yrittänyt kuvitella millaisen maalauksen tekisi, jos olisi hiukan eri ihminen. Teoksen absurdi, jopa surrealistinen energia tuo Oikarisen tuotantoon uuden, entistä vapautuneemman ja uteliaamman sävyn.

Näyttelyn tuotti 180 vuotta sitten taiteen tueksi perustettu Suomen Taideyhdistys. Pieni 1 200 jäsenen yhdistys tukee erityisesti uransa alussa olevia taiteilijoita sekä jakaa apurahoja ja palkintoja. Viime vuonna sen tuki taiteelle oli runsaat 300 000 euroa.

Seppo Metso

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua