Konserttiarvostelu: Brittivoimin toteutetussa The Simon & Garfunkel Story -tribuuttiesityksessä ei kikkailla, vaan mennään musiikki ja nostalginen tunnelma edellä, Erik Ahonen kirjoittaa.

The Simon & Garfunkel Story Tampere-talossa 28.10.2019.

Brittiläinen The Simon & Garfunkel Story pääsi yllättämään. Se ei ollutkaan musiikkiteatterikuvaelma kahden newyorkilaisen juutalaispojan matkasta maineeseen, vaan pohjimmiltaan huolellisesti rakennettu tribuuttikonsertti, jota höystettiin lyhyillä tarinoilla ja taustaprojisoinneilla. Omasta mielestäni näin oli hyvä.

Mukana oli kolmimiehinen, erittäin ammattitaitoinen bändi, joka soitti lavan takaosassa. Muuten tyhjän lavan keskellä oli kaksi mikrofonitelinettä, joiden taakse Adam Dickinsonin esittämä Paul Simon ja Art Garfunkelina toiminut Kingsley Judd asettuivat. Nuorissa miehissä oli sen verran esikuviensa habitusta, että ainakin suht kaukaa katsottuna näkymä oli sopivan uskottava.

Mitään muuta rekvisiittaa lavalla ei sitten valokeilojen lisäksi ollutkaan. En tiedä, onko ylöspanon niukkuuteen syynä ryhmän hurja, keikka per päivä -tyyppinen esiintymistahti, vai onko nimenomaan haluttu tehdä näin. Joka tapauksessa itse en enempää visuaalista sälää kaivannutkaan.

* *

Esitys käynnistettiin Sounds Of Silence -klassikolla, jonka jälkeen yleisö oli sopivasti herätelty. Sitten siirryttiin 1950-luvulle ja kronologiseen kerrontaan. Mentiin aikaan, jolloin nuoret, Everly Brothers -duoa ihailleet ystävykset pääsivät Tom & Jerry -nimellä levyttämään muun muassa kappaleen Hey, Schoolgirl.

Alkuajoissa ei kauan viihdytty, vaan varsinainen Simon & Garfunkel -aika koitti nopeasti. Dickinson ja Judd pitivät yleisön juonessa mukana kertoilemalla tiivistetysti, mitä nouseville tähdille kulloinkin oli tapahtumassa. Tästä syntyi mielenkiintoinen vaikutelma: laulaessaan miehet esittivät Simonia ja Garfunkelia, mutta jutellessaan rupesivat ulkopuolisiksi, vaikka edelleen näyttivätkin esikuviltaan.

Tapa, jolla Simonin ja Garfunkelin tarinaa kerrottiin, oli yllättävä, mutta onnistunut. Kaikkea dramatiikkaa välteltiin ja etenkin Juddin jutustelussa oli haikean intiimi sävy – ihan kuin hän olisi kerrannut muistojaan pienelle ystävien joukolle. Mikä parasta, tässä rekisterissä maltettiin pysyä loppuun asti. Nämä näyttelijät tuntuvat pitäneen mielessään, että vaikka heidänkin työtään arvostetaan, yleisön aplodien perimmäinen syy on silti alkuperäinen Simon & Garfunkel. Tuokin on ammattitaitoa.

Biisit oli valittu fiksusti. Suurimmat hitit olivat mukana (no, El Condor Pasa ei), mutta sekaan oli ripoteltu myös vähemmän tunnettuja albumiraitoja, kuten vaikkapa He Was My Brother, Leaves That Are Green, Richard Cory, Patterns ja A Hazy Shade Of Winter.

Lehdistökuva ei Tampere-talon konsertista.

Simon & Garfunkel -tribuutissa on tietysti olennaista, toimiiko laulupuoli. Kyllä se toimi, välillä jopa todella hienosti, välillä keskinkertaisemmin. Dickinsonin ja Juddin äänet muistuttavat väreiltään sen verran paljon aitoa asiaa, että harmoniatkin kuulostivat ”oikeilta”.

Tampere-talon Iso sali on popmusiikille yleensäkin aika kaikuinen paikka, mutta nyt sähköistäkin kaikua kuultiin yllin kyllin. Tällä saatiin soundiin väljää uskottavuutta, mutta sanoista ei tahtonut saada selvää. Välillä pohdiskelin mitä muita – kaiun lisäksi – äänenkäsittelymyllyjä mahtoi olla käytössä, mutta lopetin asian märehtimisen turhana, koska kokonaisvaikutelma oli kuitenkin varsin luonnollinen.

Laulun puolesta kohokohtina jäivät mieleen Englannissa hetken soolouraansa rakentaneen ”Paulin” yksin aloittama ja lopulta ”Artin” tukema I Am A Rock, varsin aidosti soinut Scarborough Fair ja koko esityksen vahvasti päättänyt The Boxer.

* *

Simon ja Garfunkel lopettivat yhteistyön vuonna 1970, suosionsa huipulla, mutta palasivat yhdessä lavoille aina silloin tällöin. Miesten kovia kokeneet välit eivät kuitenkaan koskaan palanneet entiselleen. Duon hajoamisen jälkeen myös Story joustaa musiikillisesti kronologiasta ja pikakelaa vuoden 1981 legendaariseen ilmaiskonserttiin New Yorkin Keskuspuistossa, jonne saapui yli puoli miljoonaa ihmistä.

Samalla, kun taustakankaalla kerrottiin kaksikon puuhista 1970-luvulla, bändi veti instrumentaalisen potpurin. Taitoa oli, mutta hiukan kauhistuin tapaa, jolla trio mätki Paul Simonin klassikkobiisiä 50 Ways To Leave Your Lover. Kappale on yleisesti käytetty esimerkki siitä, kuinka huippuvirtuoosit (tässä tapauksessa rumpali Steve Gadd ja basisti Tony Levin) voivat tehdä järisyttävää jälkeä soittamalla hienovaraisen yksinkertaisesti. Nyt näin ei menetelty.

Loppuosuudessa kuultiin Cecilia, alkuperäiselle levyllekin livenä taltioitu Everly Brothers -kumarrus Bye Bye Love ja Keep The Customer Satisfied. Isoin hitti Bridge Over Troubled Water saatiin lopulta encorena. Se sujui Juddilta ihan kohtalaisesti, mutta koska alkuperäinen on Garfunkelin fraseerauksen yksityiskohtia myöten takaraivossa, esitys tuntui sittenkin vieraalta.

The Simon & Garfunkel Story on fiksu nostalgia-show, mutta mitään uutta se ei aiheestaan kerro. Hyvän mielen tuottamisessa se joka tapauksessa onnistuu.

Erik Ahonen

The Simon & Garfunkel Story esitetään Suomessa vielä kolme kertaa: 29.10.2019 Jyväskylän Paviljonki, 30.10.2019 Turun Logomo, 31.10.2019 Helsingin Kulttuuritalo.