Keikka-arvio: Jukka Nousiainen todisti Klubilla jälleen rock-melodista nerouttaan taitavan bändinsä tukemana. Lasten hautausmaa jätti ristiriitaisemman jälkimaun. Parhaimmillaan yhtye oli mahtava, pahimmillaan hiukan tasapaksu, Ilkka Valpasvuo kirjoittaa.

Tammerfest: Jukka Nousiainen ja Kumppanit sekä Lasten hautausmaa Tampereen Klubilla 17.7.2019

Sopivasti Tammerfestin alkuun remonttinsa valmiiksi saaneen Tampereen Klubin lauteille saatiin kaksi kotimaisen rockin viime vuosien kiinnostavimmista tekijöistä. Molempien viime vuonna julkaistut kolmosalbumit valittiin eri äänestyksissä parhaiden kotimaisten levyjen listojen kärkisijoille. Niinpä ei ollut mikään yllätys, että kesäisen keskiviikon juhlistukseen sai jonottaa jo hyvissä ajoin ja areena oli tuikeasti piukassa kiinnostunutta rokkikansaa.

Ensimmäisen kattauksen tarjoili Jukka Nousiainen ja Kumppanit. Vaikka keskiössä on jo nimen puolesta Jukka Nousiainen, on Kumppanit erinomainen yhtye toteuttamaan jukannäköistä musiikillista maailmaa. Nousiainenhan on omanlaisensa kultasormi, josta huokuu tietynlaista rock-patinaa. Luvassa on priimaa kokoonpanosta ja roolista huolimatta. Hiukan samanlainen hahmo on melodisen punkin puolella Teemu Bergman.

Nousiainen tunnetaan myös rumpali Alex Reedin ja basisti Silli Siltasen täydentämästä Räjäyttäjistä sekä basisti Mara Ballsin ja rumpali Sini Mäenpään kanssa muodostamastaan, jo lopettaneesta Jukka ja Jytämimmit -yhtyeestä. Näissä kaikissa Nousiainen operoi eturivissä kitaran kanssa. Sen lisäksi hän on soittanut monialataiteilija Keijo Virtasen kanssa nimellä Keijo ja Jukka sekä Rambling Boys -yhtyeessä. Onpa Nousiaista kuultu myös legendaarisen Jolly Jumpersin keikoilla.

Mainituista soittajista Kumppaneihin kuuluu pedal steeliä ja sähkökitaraa soittanut Siltanen sekä rumpali Mäenpää. Kalevi Suopursun akustinen kitara vaihtui sähköiseen vain hetkittäin, basisti Petri Alanko ja kosketinsoittaja Anna Pesonen täydensivät sulavasti toimineen kuusikon, jonka ote 1960–1970-lukuiseen rock-perimään on klassinen mutta tuore. Jukka Nousiainen ja Kumppanit onkin savuisen rock-soundin ja koukukkaiden melodioiden nostalginen mutta elinvoimainen siitos.

Pelit laitettiin käyntiin ilmeisesti uudella kappaleella Syntyä rokkaamaan (tai sinne päin). Keikan alku oli rauhallisempaa ja kantrimpaa Nousiaista. Kuultiin esimerkiksi Lonely Rider ja Irwiniltä kuulostanut Humppakuutio. Ei mennä keikkabussilla, Humppakuutio riittää!

Kumppaneihin kuuluvat muun muassa rumpali Sini Mäenpää (vas.) ja Talmud Beachistäkin tuttu basisti Petri Alanko (oik.).

Viimeistään suomirockin moderniin klassikkoon Suuret unelmat mennessä bändi oli tiristänyt viimeisetkin löysyydet ranteistaan ja Suopursukin vaihtanut sähköiseen kitaraan. Kuusikielisillä innostuttiin koreografiseen kaksintaisteluun. Jukan rennot välispiikit, jotka värittävät miehen soolokeikkoja, jäivät tällä kertaa tarinaan Daniel Johnstonin röyhtäyksestä kesken herkän balladin, mikä tuli Jukalle mieleen vissyä hörpätessään ja mahdollista röyhtäisyä pahoitellessaan. Bändin hypnoottiset ”välijammailut” ja kappaleiden venyttämiset toimivat sopivina värityksinä eikä punainen lanka kadonnut biisien ytimestä.

Välillä palattiin avaralla autiomaakaiulla ja vispiläkompilla tunnelmoituun rekkamieskantriin, mutta viimeistään Siltasen vaihtaessa sähkökitaraan Manuaalit hukassa -biisissä sekstetti pääsi kunnon vauhtiin. Roskalavojen rocktähti, Sun kanssas mä lähden minne vaan ja hienoon kliimaksiin kasvateltu, yleisön yhteislauluun houkutellut Ei enää kylmää eikä pimeää olivat sen verran tymäkkä värisuora loppuun että housut pois!

Kouvolalaisen Lasten hautausmaan laulaja Kristiina Vaara.

Tuntui että vähintä yhtä suuri osa yleisöstä oli tullut seuraamaan Lasten hautausmaata kuin Nousiaista. Kouvolan lahja tummemman suomalaisen rockin perimään on kerännyt vertailuja niin Mana Manaan kuin Noitalinna Huraa- ja Kollaa kestää -yhtyeisiin ja kieltämättä yhteyksiä jokaiseen löytyy. Bändin tummasyinen ilme ei kuitenkaan suoraan kumarra niistä kellekään, vaikka ymmärrän, että Kristiina Vaaran tummassa maisemassa tunnelmoivaa laulua verrataan Noitalinnan Sari Peltoniemeen.

Parhaimmillaan kitaristi Tuomo Mannosen biisikynä on oivallinen, ja sitä pystytään myös keikkamuodossa toteuttamaan niin, että kaksi osasta on enemmän kuin yksi. Erityisesti tämä korostui keikan tähtihetkessä, kun öisesti hypnoottinen, rumpali Mikko Kärkkäisen malleteilla soittama Iho, hiukset ja luut sai peräänsä ärhäkkäästi rokkaavan Toven. Näistä vastakohdista noussut hiljaisesta huipulle -rakentaminen käynnisti keikan ikään kuin uudelleen. Erityismainintana täytyy todeta Mannosen stemmojen täydentävän hienosti Vaaran liidaavaa laulua.

Liekö osasyynä Vaaran mainitsema pieni sairastelu, mutta aina yhtyeen komea soundi ei nostanut biisejä juoksuun. Hyvät sävellykset ovat toki se keskeinen vaatimus, ja niitä kyllä kuultiin nytkin, kuten tamperelaisille eppunormaalisti esitelty Tuulipuut ja kepeämmällä svengillä mutta hyvällä potkulla soinut uusi kappale Sähkö. Viimeisenä silauksena kuultu Salaa tupakalle nosti hyvällä vauhdillaan meiningin kattoon. Biisissä yhdistyy hienosti tumma kaiho ja eteenpäin pyrkivä energisyys.

Susien laumassa Niko Saarisen kosketinten riitasoinnut eivät pelastaneet biisiä tasapaksuudelta vaan punainen lanka katosi. Kliimaksin sijaan soolot jumahduttivat biisin pahasti, vaikka bändi lopulta nostattikin kappaletta onnistuneesti loppuliitoon. Tuli tunne, että soitetaan sooloa enemmän soolon itsensä takia kuin biisin eteenpäin viemiseksi tai sitä palvelevan lisäarvon luomiseksi.

Verrattuna Nousiaisen kuusikon sulavaan yhteen hiileen puhaltamiseen, Lasten hautausmaan keikkasovitukset eivät tavoittaneet ainakaan tällä kertaa alusta loppuun samaa briljanssia, vaikka parhaimmillaan osuttiinkin maalitaulun keskiön tienoille.

Ilkka Valpasvuo