Konserttiarvostelu: Stam1nan keikka Pakkahuoneella oli tukkoisen alun jälkeen työvoitto. Lemiläisyhtyeen soitto on rutinoitunutta ja esiintyminen itsevarmaa.

Stam1na on yksi suomalaisen metallin isoista bändeistä. Materiaalin suomenkielisyys on kenties ainoana esteenä bändin nousemisessa suurempaan kansainvälisen tietoisuuteen. Suomessa Stam1na täyttänyt yli tuhannen hengen saleja ja soittanut kesäfestareiden isoimmilla lavoilla jatkuvasti jo reilusti yli kymmenen vuoden ajan. Se on marginaalimusiikille erityistä.

Sillä huolimatta suuresta suosiostaan pohjoisessa ja pimeässä maassamme metallimusiikki on sivussa valtavirrasta, eikä raskaampi tai repivä estetiikka juuri soi radioiden voimarotaatiossa.

Stam1nan musiikki on kuitenkin kerännyt huomattavan paljon ystäviä, mikä todennäköisesti johtuu bändin taitavasta tavasta yhdistellä vaikutteita eri puolilta. Stam1nan ilmaisussa yhdistyvät progehtava riffien rakentelu, klassinen 1980-lukulainen speedmetal, hardcore-punk ja puhtaasti lauletut, melodiset kertosäkeet. Vaikka kappaleiden sisällä rytmiset kuviot vaihtuvat jatkuvasti, on Stam1nan energia kuitenkin suorempaa kuin mikään proge. Vauhti on kovempaa ja yllätyksellisempää kuin useimmilla muilla. Omaa korvaani miellyttää erityisesti lauluraitojen kekseliäs käyttö. Taustalaulajilta sujuvat niin stemmat kuin uhkaava möykkäkin.

Lisäksi Stam1nalla on puolellaan etu, jota ei ole kaikilla: sen laulaja Antti Hyyrynen on taitava, monipuolinen, huutaessaan vahva, eikä hän sorru kliseiseen ilmaisuun edes puhtaasti laulaessaan, niin kuin niin monet metallilaulajat. Stam1na ei ylipäätään sorru siloteltuun iskelmä- tai sporttimetalliin, vaan pääroolissa on punkhenkinen, katarttinen rymistely.

Stam1na on aina ollut maineikas ja ahkera keikkabändi. Tampereelle bändi on tullut suoraan Hampurista, jossa se on kaksi päivää aikaisemmin päättänyt yhteisen Euroopan kiertueen Insomniumin ja amerikkalaisen The Black Dahlia Murderin kanssa. Kuukauden mittaisen kiertueen aikana bändi teki tiukalla tahdilla 25 keikkaa ympäri mannerta, ja sitä ennen kotimaan kiertue on jatkunut jo syyskuusta. Syksyllä 2018 ilmestyneen Taival-albumin jälkeen yhtye on keikkatauolla vain pari kuukautta, joten töitä se on tehnyt.

Pakkahuoneen-keikan alkutäräyksen jälkeen bändi vaikuttaakin väsyneeltä, ja itseironisesti radiohitiksi mainitun Gaian lapsen vaiheilla yleisöstä kuuluu lempeäksi tulkittavissa olevaa herjaa. ”Soittakaa kovempaa” huutaa joku. ”Tai sitten ihan levyjä!” joku toinen. Soittajia lavalla naurattaa ja varmuuden vuoksi kitaristi Pekka Olkkonen heittää vitsin äänimiehen erottamisesta.

Saliääni on alkuun tukkoisen kuuloinen, eivätkä korkeat äänet erotu, mikä korjaantuu puoleen väliin mennessä. Bändi saa energiaa yleisöstä, jota on Pakkahuoneella puolitoista tuhatta. Keikka on loppuunmyyty ja salissa kuuma. Hyyrynen kiittelee tunnelmaa toistuvasti.

Stam1na luottaa keikoillaan sisältöön eli omaan musiikkiinsa. Mitään kovin ihmeellistä ei lavan visuaalisessa ilmeessä ole – valot ovat melko perusilmaisua, lavasteita tai suurempia attraktioita ei ole.

Pakkahuoneen keikka on lopulta työvoitto. Stam1nan soitto on niin rutinoitunutta ja esiintyminen niin itsevarmaa, ettei lämmintä yleisöä ole vaikeaa saada pomppimaan ja huutamaan yhdessä. Bändi sukeltaa mukaan yleisön hikiseen yhteislauluun. Aivan lavan edustan takana, yleisön keskellä avautuu niin hienon näköinen melskauspitti, että tyydyn ihailemaan sitä sivusta ja siten säästän luitani. Punkkareiden perinnetanssi ”Wall of Death” – kaksi riviä ihmisiä juoksee lujaa toisiaan päin – suoritetaan monta kertaa.

Stam1nan keikka käsittää 17 kappaletta, ja parhaiten on edustettuna viimeisin albumi. Komeimmin yleisö ottaa vastaan varsinaisen setin lopettaneen Kannoin sinut läpi hiljaisen huoneen sekä encorena soitetun Metsästäjä-trilogian.

Stam1na on sellaista musiikkia, josta ei käsitä siihen käytettyä työmäärää. Sävellysprosessit ja studiotyö ovat monivaiheisia, mutta ällistyttävintä on se, miten soitto toimii, kun energia ottaa vallan. Laulaja-kitaristi Antti Hyyrynen on viihdyttäjä-duunari, nykyajan kuplettirehveli, joka ei kuitenkaan pelkää vakavuutta ilmaisussaan tai sitä, että sanoituksiin tuotu kriittinen eetos karkottaisi kuulijoita.

Pekka Olkkosen soolot ovat kodikkaan melodisia, mikä johtunee siitä, että ne tuovat mieleen Randy Rhoadsin soiton Ozzy Osbournen varhaisilla soololevyillä.

Basisti Kai-Pekka Kangasmäen preesens on tarkkuutta, energiaa ja huumoria. Lavalla yhtyeen muut jäsenet, kosketinsoittaja Emil Lähteenmäki ja rumpali Teppo Velin jäävät hieman piiloon, kuin konehuoneeseen pyörittämään moottoreita.

Yhtään pidempi keikka vaatisi ilmaisuun dynamiikkaa ja tehokeinoja, kuten valojen sulavampaa käyttöä tai selkeämpää temaattista kaarta, kuten bändin levyillä usein. Nyt, tunnin ja kahdenkymmenen minuutin mitassaan Stam1nan keikka on laadukas paketti vauhdilla kulkevaa, taitavasti soitettua rässiä. Kovaääninen musiikki puhdistaa mielen ja sielun kuin hyvä, kostea löyly.

Aksu Piippo, teksti & Jouko Piipponen, kuvat

Nämä kuultiin