Rock on ajaton riemu – Hearthillin paluu sähköisti Tampereen G Livelabin

Ufo Mustonen ja Jussi Sydänmäki. Kuvat: Tommi Liljedahl

Hearthill Tampereen G Livelabissa 20.11.2021.

Siinä piilee aina pieni vaaran tunne, kun 30 vuoden takainen suosikkibändi aktivoituu. Vieläkö lähtee?

Lavalta käsin näyttää todennäköisesti vähän samanlaiselta. Tötterötukat eivät enää taistele eturivin paikasta, vaan jäävät kohteliaan etäisyyden päähän tarkkailuasemiin. Hiuskiehkurat on edelleen uhmakkaasti pystyssä, vaikka hiusraja on vetäytynyt otsalla ylemmäs.

Kiiltonahkakengät polkevat parkettia, kun bändi hyökkää liikkeelle. The Other Side tiivistää lavaa ympäröivää kaarta, ja daamit pyörähtelevät kuin silloin aikanaan kellohameissaan. Ajaton alkuvoima pistää jäyhemmänkin rokkipoliisin puntin vipattamaan.

Tampereen G Livelabin lava vaikuttaa sähköistetyltä, sillä Jussi Sydänmäen spittarit ovat koko ajan ilmassa. Keulahahmon lataus ei ole laimentunut mihinkään, eikä kitaristi Samuli Laihokaan ole kangistunut jähmeäksi rokkivaariksi. Kaksikko valtaa pääosan elintilasta, mutta Hearthillin ominaisin elementti on lavan nurkassa päivystävä Ufo Mustonen. Viulisti on elementissään Rainy Daysin ja Love Rain On Men kaltaisissa jylhän kauniissa klassikoissa.

Hearthillin vivahteikas soundi perustuu tyylillä säännösteltyyn kitaraan ja viuluun. Räyhäkkäämmissä rokkirypistyksissä Mustonen ja Laiho jyystävät isolla kädellä, hillitympiä tunnelmapaloja kaksikko maustaa silkkihansikkain. Laiho ei nysvää pedaalin kanssa, vaan roimii kitarasankarin elkein Jukkis Kiviniemen (basso) ja Heikki Tikan (rummut) tanakan poljennon tahtiin.

Kitarassa Samuli Laiho.

* *

Arvokkaasti vanhentunut

Hearthill teki 1980-luvun lopulla countrylla ja folkilla maustetusta rockabillystä listapoppia. Seitsemän vuoden kiihkeän uran jälkeen Jussi Sydänmäen J. Hearthill Trinity jatkoi juurimusiikin parissa, Samuli Laiho päätyi hienon soolodebyytin (Samuli Laiho, 1994) jälkeen tekemään ja tuottamaan musiikkia muille. Viime vuosina kaksikko on niittänyt mainetta myös kirjailijoina.

2000-luvun alussa Soul Tattoo kokosi osan Hearthilliä viideksi vuodeksi lavoille. Kaksi vuotta sitten julkaistu Lost Tapes ’92 pohjusti klassikkobändin paluuta. Yli neljännesvuosisadan arkistoissa kypsytelty tallenne esittelee kokonaisnäkemyksen kovassa keikkakunnossa olevasta rokkikoneesta.

Koronan keskeyttämän The Lost Tapes -kiertueen avausilta sisälsi enemmän jälleennäkemisen riemua kuin villiä heittäytymistä. Riehakkaimmilleen lauantaitanssit äityivät, kun pelimanniryhmä polkaisi liikkeelle Graveyard Party Bluesin ja ensisinglensä Shake It Upin.

* *

Mutta ei bändillä ole tarpeen esittää mitään uutta tai kosiskella uutta yleisöä. Tällaiset paluut muistuttavat, ettei kaikki ollut ennen huonommin. Vinyyli- ja kasettikaudella Hearthillin ja Melrosen itähelsinkiläiset lähiönuoret hakivat vaikutteensa vähän syvemmältä kuin Bronxin uhoa matkivat nykyräppärit.

Hearthillin on helppo vanhentua arvokkaasti, sillä 1980-luvulla juurimusiikkia takoneet parikymppiset juniorit olivat oikeastaan aikaansa edellä. Nykyisin sitä esittävät arvokkaasti harmaantuneet rokkarit.

Ufo Mustosen viulun lisäksi Hearthillin tavaramerkki on Jussi Sydänmäen sielukas ja taipuisa ääni. Vuodet ovat ehkä vieneet siitä heleimmän soinnin, mutta mies korvaa sen asenteella ja vuosikymmenten kokemuksella.

G Livelab tarjosi Hearthillin paluulle täydelliset puitteet. Miljöön ja äänentoiston lisäksi siihen vaikuttaa myös palvelu: jonot eivät venyneet, kun koronapassit tarkastettiin jo pihan puolella.

Tommi Liljedahl

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua