Johanna Isokosken Pamina kuuntelee Marika Höltän Yön kuningatarta. Kuva: Kati Leinonen
OOPPERA | Taikahuilun monipolvisuus, hienoinen tyhjäkäyntikin ja kohtausten musiikillinen venytys ei oikein salli muuta kuin lujaa laulajuutta. On vain lumottava – ja leikittävä.
”Mikä erityisesti saa rakastumaan Heta Haanperän ohjaamaan Taikahuiluun on sen musiikillinen toteutus.”
ARVOSTELU
Taikahuilu-ooppera
- Ohjaus: Heta Haanperä
- Orkesteri: Oulu Sinfonia
- Kuoro: Oulun Kamarikuoro ja Cassiopeia
- Esitys: Oulun kaupunginteatteri 10.2.2023.
Maakuntaoopperoilla on kevät kiivaimmillaan. Kansallisoopperan tuotantojen rinnalla uutuusesityksissä on valinnanvaraa nyt Tampereella, Turussa ja Oulussa.
Tampereen Lentävän hollantilaisen (Kikka Holmbergin arvio) ja Turun Punaisen viivan lisäksi Oulu tuo näyttämölle klassikko-oopperan, Mozartin Taikahuilun.
Olen nähnyt Taikahuilusta kymmeniä versioita ja sen sata esitystä. Ja taas huomasin istuvani lapsen katseella katsomossa.
Oulu on Euroopan kulttuuripääkaupunki vuonna 2026. Jo nyt on syytä näyttää, mihin kaikkeen Perämeren rannalla, Kauko Röyhkän sanoin ”paskakaupunnissa” pystytään, ja myös silloin, kun tuuli on kaataa kulttuuritaapeertajan kumoon jäisellä iljanteella, alijäähtyneen veden vihmoessa naamalle.
Kolme poikaa orrella Oulun Taikahuilussa. Kuva: Kati Leinonen
* *
Hyvään pystyy, ihan häkellyttävän hyvään. Taikahuilun voi veivata moneksi, sadun hyvän ja pahan taistelusta voi modernisoida, siirtää vaikka alamaailmaan tai avaruuteen.
Oulun Taikahuilu on jotakin siltä väliltä ja Jules Vernen kuumailmapalloilua siihen päälle. Lavastaja Kalle Nurmisen kokonaisuudessa on säihkyvää scifiä, vähän tuimaa, teräksistä ja nahkaista jengiläisyyttä, mutta paljon kalskahtavaa kiiltoa, hohtoa, kultaa.
Myös paljon ovelaa, yllättävää valoa on tässä tulkinnassa.
”Ookko nää nähäny Hohon”, tavattiin näillä main elokuvafriikiltä joskus kysyä.
Nyt oon nähäny oopperahohon.
* *
Alku vähän pöllästyttää. Taminoa uhkaava lohikäärme kun talsii paikalle kilpien kökkönä hammaskoreografiana.
Periaate on hyvä, mutta toteutus ei luo uhkaa, ennemminkin lauta-aidan.
Mutta se, miten valoa siivilöiviä ja projisointeja varjokuvaleikiksi rakentavia sermejä kautta linjan käytetään, on kirkasta ja kaunista.
Linja on vertikaalinen, alhaalta ylös ja ylhäältä alas, katosta laskee hahmoa ja pylvästä, kolmea poikaa ja rakastavaisia.
Sinisen valon ympyränkehät ja puolikaaret tuntuvat aluksi liian kovilta seuraan, mutta löytävät myöhemmin paikkansa skenografian kokonaisuudessa.
Satu elää ja yllättää, pysäyttää katseellaan kuin ikoni ja kultapölyynsä kietoen.
Tässä tuotannossa on totisesti keskitytty valon taikaan. Jukka Kyllösen kokonaisnäkemys suo kaikille tähtihetkensä ja valopolkuja katsojille seurattaviksi.
Ulkoisen harmauden vastapainoksi tämä taiteellinen valohoito osuu kohdilleen, kaamoksen kaatajana.
Oulun teatteri – Taikahuilu-ooppera. Kuvassa Outi Aine, Silja Aalto, Tuomas Miettola ja Essi Luttinen. Kuva Kati Leinonen.
* *
Mikä erityisesti saa rakastumaan Heta Haanperän ohjaamaan Taikahuiluun on sen musiikillinen toteutus.
Solistien kimmellys ja taso, pienimmästä suurimpaan ja kokeneimpaan on häikäisevä. En muista, koska kokonaisensemble olisi päässyt näin tenhoamaan.
Ja näin pitää Taikahuilua tehdäkin. Sen monipolvisuus, hienoinen tyhjäkäyntikin ja kohtausten musiikillinen venytys ei oikein salli muuta kuin lujaa laulajuutta. On vain lumottava – ja leikittävä.
Sillä teatterileikki tämä myös on.
Papagenon ja Papagenan, Schikanederin käsikirjoituksen tasolla ihan puskista pölähtäneiden lintu-ihmisten rienaava papatteleva potpuri. Ja väliin taivasta vasten piirtyy särmikäs suuri tähti, joka haluaa laulaa muut suohon.
* *
Pasi Räbinän pukusuunnittelu on piikkejä, kelloina ja sylintereinä laskeutuvia asuja ja hohtavia kuoseja, syvien sävyjen ilottelua ja hillittömiä päähineitä kuin korostamaan sitä, että suojelkaa mielikuvitustanne.
Johanna Isokosken Pamina on se kuva, jota Tuomas Miettolan Tamino elämäänsä haluaa. Isokoski tekee ehjän, kimmeltävän sopraanoroolin, ja Pamina toteutuu myös nuoren naisen kasvun kuvauksena.
Taminoa heitellään sinne tänne taikavoimien aallokossa ja siinä kyydissä Miettola on varman persoonallinen peränpitäjä.
Marika Höltän Yön kuningatar lumoaa niin kuin pitää. Hän on äänellisestikin juuri se tikarinisku, joka tähän kuuluu.
Sarastrona Niklas Spångberg pysäyttää bassollaan – tämä isähahmo on väistämättä aiempien tulkintojensa vanki, mutta Spångberg tekee roolinsa ehdottoman kiinnostavasti.
Kolmena naisena Silja Aalto, Essi Luttinen ja Outi Aine muodostavat kympin trion, ihanaa kuultavaa!
Tomi Punkeri ja Sadelilja Larimo Papagenona ja Papagenana hauskuttavat lintuihmisinä. Kuva: Kati Leinonen
* *
Mutta tämä kaksikko totisesti yllättää. Itselleni tuntemattomat Tomi Punkeri ja Sadelilja Larimo Papagenona ja Papagenana ovat täynnä huumoria ja taitoa.
Aki Alamikkotervon Monostatos tihkuu ilkeyttä, mutta ah, millä karismalla.
Kolmen pojan rooleissa vuorottelevat Ilona Heikkilä, Greta Koldits, Aslak Kipinä, Touko Hukkanen, Iivari Peltoniemi ja Anniina Tuomela saavat keikkua milloin maapallon varassa, milloin tähden harjalla. Upeaa työtä nämä nuoret solistit kyllä tekevät, myös keskinäisen tasapainon halliten.
Anne Välinoro
Wolfgang Amadeus Mozart – Emanuel Schikaneder: Taikahuilu-ooppera
- Suomennos: Juhani Koivisto
- Ohjaus: Heta Haanperä
- Kapellimestari: Rumon Gamba
- Lavastus: Kalle Nurminen
- Puku-, kampaus- ja maskeeraussuunnittelu: Pasi Räbinä
- Valosuunnittelu: Jukka Kyllönen
- Äänisuunnittelu: Rauno Paananen
- Kuoronjohto ja korrepetiittori: Kristian Heberg
- Orkesteri: Oulu Sinfonia
- Kuoro: Oulun Kamarikuoro ja Cassiopeia
Ensi-ilta Oulun kaupunginteatterissa 13.1.2023. Esityksiä 18.2. saakka. Esityskalenteriin tästä.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Läsnäolon voima näyttämöllä kannattelee upeasti Eerika Rantasen tarinaa Tampereen Teatterissa
TEATTERI | Kolmen teatterin yhteistyönä syntynyt Eerika Rantasen tähänastinen elämä on erinomaisesti rytmitetty kokonaisuus, jota taitava näyttelijäkolmikko kannattelee taiten.
Don Huonojen mustat ja valkoiset sävelet myivät Pakkahuoneen loppuun
MUSIIKKI | Vuodet ovat kohdelleet 1990-luvun suomirockin suosituimpiin kuulunutta yhtyettä suopeasti, mutta lujemminkin ruoska olisi voinut sivaltaa.
Mansikkapaikka. Nyt. – arviossa Sofi Oksasen uutuusnäytelmä Kansallisteatterissa
TEATTERI | Sofi Oksasen uutuusnäytelmä elää kipeästi tässä ajassa ja poimii lähikuvaan Venäjän hyökkäyssodan vaikutukset yhden suomalais-ukrainalaisen perheen elämään.
Tampere Biennalen yltäkylläinen ohjelma tarjoili lukuisia kantaesityksiä ja nykymusiikin moniäänisyyttä
MUSIIKKI | Eetu Lehtosen kantaesityksenä kuultu Hymn sai alkusysäyksen Lehtosen lukiessa Aberfanin kylässä vuonna 1966 tapahtuneesta kaivosjätteen maanvyöryonnettomuudesta.
