Kuten jokainen tietää, rokkibändit eivät oikeastaan juuri koskaan hajoa. Tampereen Tullikamarin Klubilla jonkinlaisella paluukiertueellaan esiintynyt Luumäet ei ole enää Ne Luumäet, kuten parhaina päivinään, vaan Ns. Luumäet.
Ns. Luumäet Tampereen Tullikamarin Klubilla 17.1.2020.
Tampereen Tullikamarin Klubilla jonkinlaisella paluukiertueellaan esiintynyt Luumäet ei ollut enää Ne Luumäet, kuten parhaina päivinään. Nyt yhtye oli Ns. Luumäet.
Aikoinaan Ne Luumäet oli pioneerina luomassa suomalaista niin sanottua ramopunk-skeneä 1980-luvun jälkipuoliskolla, ja ryhmän alkuperäinen tarkoitus oli nimenomaan kunnioittaa yhdysvaltalaisen Ramones-yhtyeen perintöä. Sitä se tekikin kopioiden etenkin alkuaikoinaan paitsi kappaleet, soundit, sanoitukset, pitkälti myös ulkoisen estetiikan; omasta mielestäni jopa varsin onnistuneesti.
Yhtyeen ytimessä oli hyväntuuliseen hauskanpitoon perustuva tarttuva pop-punk yksinkertaisiin, mutta parhaimmillaan usein melko oivaltaviin iskulauseisiin pohjautuvine sanoituksineen. Muina tärkeimpinä yhtyeinä aikakauden touhussa olivat mukana jossain määrin maalaisestetiikasta ammentanut Luonteri Surf, jo suomalaisen punkrockin ensimmäisessä aallossa ratsastaneiden entisten Ypö-viis-veteraanien Pojat, Häiriköt ja pari muuta pumppua. Saman aallon synnyttämiin lieveilmiöihin voidaan lukea hieman myöhemmin siinnyt ja edelleen tauotta urallaan tahkonnut junttipunk-ryhmä Klamydia.
Ne Luumäet nautti 1990-luvun alun lama-Suomen aikoihin jonkinlaista orastavaa kansansuosiotakin. Etenkin rappioromantiikkaa henkinyt Onnellinen perhe -hitti soi radiokanavilla enemmän kuin moni useimmista vanhoista ramopunkkareista olisi jaksanut kuunnella. Pahat ja rumat -levy oli punk-mittakaavassa hieman tuotetumpi tekele ja alkuaikojen aavistuksen rosoisempi ilmaisu oli jätetty taakse.
* *
Kuten jokainen tietää, rokkibändit eivät oikeastaan juuri koskaan hajoa. Ne ovat kotvan aikaa poissa kuvioista, kunnes palaavat soittamaan vanhoja kappaleitaan. Kukaan ei tunnu muistavan, milloin Ne Luumäet oikeastaan lopetti aktiiviuransa. Mielissämme on joitakin sekalaisia paluita vuoden 1993 Kiitos ja anteeks -levyn jälkeen.
Ne Luumäet -aktiiviuran jälkeen kitaristi Heko perusti Rehtorit-yhtyeen, jossa vaikutti ainakin alkuun myös pari luumäkeläistä. Osa muistakin Luumäistä ollut vaihtelevassa määrin mukana jonkinlaisissa bändivirityksissä välissä vierähtäneiden vuosikymmenten aikana. Tämänkertaisen kierroksen Luumäet-kokoonpanosta kitaristi Heko puuttui ja nähtävästi siksi ryhmä esiintyi nimellä Ns. Luumäet.
Joitakin yleisössä nimenomaan Hekon poissaolo tuntui harmittavan, olihan hän olennainen osa alkuperäistä Ne Luumäet -yhtyettä. Perjantain Klubin keikalla (kuten ilmeisesti muillakin kiertueen keikoilla) Hekon korvasi Kimmoksi esitelty kaveri. Kimmon kitarointi noudatti sitä ramopunk-linjaa, joka ei tee itsestään numeroa.
Kaiken kaikkiaan Tampereella yhtyeen soittajista varmimpana näyttäytyi vaivattomasti kautta linjan kannuttanut rumpali Kaide. Itse olen aina jossain määrin ihmetellyt kilkuttelija, taustalaulaja ja osa-aika-kakkoskitaristi, ”yleismies” Finskin liittymistä ryhmään aikoinaan. En ole aivan varma, tuoko lehmänkelloa aika-ajoin kilkutteleva ja epävireisiä stemmoja laulava kaveri välttämättä riittävää lisäarvoa yhtyeen ilmaisuun.
Keikan aloitus muistutti ilahduttavasti Ne Luumäet -yhtyeen ilmaisun ytimestä. Ainakin puolen tusinaa ensimmäistä kappaletta soitettiin tauotta putkeen ja aluksi suorastaan medley-tyyliin.
Loppuunmyyty Klubi oli niin täynnä, että oli mahdotonta löytää paikkaa, josta olisi ollut kunnon näköyhteys lavalle. Siitä huolimatta yhtyeen energia oli helposti havaittavissa, vaikka soitanta ei ehkä aivan kymppiin yltänytkään – mutta miksi pitäisikään; punkrockissahan ei perinteisestikään ole olennaista miettiä metronomia, vaan keskeisin touhussa on muualla.
Yleisö ymmärsi tämän, ja sen riehakkuus osoitti, että ryhmää oli kaivattu. Kovin into tuntui alkavan jostain noin seitsemännen kappaleen, Motellin, kohdalta. Omasta mielestäni touhu tosin laiskistui näillä main aavistuksen verran. Tämä korjautui muutaman kappale myöhemmin, kun yhtye soitti suorastaan hardcore-punkia henkivän minuutin rypistyksen, Lentäjän poika -kappaleensa.
Joey Luumäen ääni tuntui olevan suorastaan hämmentävän ennallaan ja noudattelevan levyiltä tuttua ilmaisua. Yhtyeen sarjakuvaestetiikka Batman-paitoineen oli läsnä. Ensimmäiset välispiikit saatiin jossain kuudennen kappaleen kohdalla. Ymmärrettävästi tässä vaiheessa settiä alkoivat hengähdystauot ollakin jo paikallaan.
Luumäkien estetiikka Batman-paitoineen oli ennallaan.
Suurin osa keikan kappaleista taisi tulla yhtyeen uran keskivaiheilta. Varsinaista settiä saatiin nauttia vajaa tunti ja sen lisäksi puolenkymmentä encorea. Tämä oli sinänsä tarpeeksi, kun puhutaan kohtuullisen nopeatempoisesta ramopunkista, jonka ilmaisussa ei varsinaisesti rajoja laajenneta.
Osa vuoden 2020 Klubin yleisöä olisi kuitenkin tuntunut kaivanneen keikalta enemmän yhtyeen alkuaikojen tuotantoa, vaikka sitä paljon kuultiinkin. Ne Luumäet -yhtyeen ensimmäinen levy vuodelta 1986 oli pelkästään käännösversioita Ramones-kappaleista, joiden suomenkielisiä sanoituksia useat muistelevat ilolla. Kappaleet kuten Sam pani kai jotain juomaani (Somebody Put Something in My Drink) ja Siinä on punk Kari (Sheena Is A Punk Rocker) ovatkin jääneet kiistämättömiksi suomalaisiksi ramopunk-klassikoiksi.
Toisaalta monet tuntuivat riehaantuvan kretiiniteinien lailla Luumäkien myöhemmän tuotannon hittikappaleista kuten Onnellinen perhe. Useimpia ilahdutti myös japanilaisen Marian vierailu keikalla. Hän oli mukana sekä varsinaisessa setissä puolen tusinan kappaleen aikana että encoressa.
Joey Luumäki kertoi, että Maria vaikuttaa japanilaisessa ramopunk-yhtyessä, joka laulaa suomeksi! Hän ei Joeyn mukaan varsinaisesti osaa kieltämme, mutta onnistui silti laulamaan sitä varsin ymmärrettävästi. Maria oli riemastuttavan energisellä esiintymisellään varsin piristävä vierailija Ns. Luumäkien settiin, vaikka tuntuikin jättävän korkeimmat nuotit väliin. Sanoisin silti, että hän oli merkittävä tekijä illan onnistumisessa.
Japanilainen Maria ilahdutti energisellä esiintymisellään.
Jos luonnehdin Klubin reilun viikon takaisen Discharge-keikan yleisön olevan lähempänä hautaa kuin kehtoa, vaikuttivat Ns. Luumäkien paikalle raahautuneet diggarit olevan keskimäärin hieman vielä vanhempia. Ilahduttavaa oli joka tapauksessa nähdä Klubilla sellaisia vanhoja ramopunkkareita – varsinkin pariskuntia – jotka näyttivät ainakin ulkoisen olemuksensa mukaan säilyttäneen elämäntapansa seitsemänkymmentäluvun lopulta tähän päivään.
Pääosa yleisöstä tuntui nauttivan keikasta täysin rinnoin. Luumäet, tervetuloa takaisin!
Eros Gomorralainen
