Konserttiarvostelu: Brittiläinen hardcore-punkin pioneeri Discharge saatiin vihdoin usean epäonnistuneen yrityksen jälkeen energiselle keikalle Tampereen Klubille. Eros Gomorralainen kuunteli, Markku Saarela kuvasi.

Discharge, Kohti tuhoa ja Ahistus Tampereen Tullikamarin Klubilla 9.1.2020.

Kun legendaarinen Discharge onnistui vihdoin saapumaan Suomeen soittamaan ainakin kahteen kertaan siirtyneet keikkansa, saattoi Tampereen Tullikamarin Klubille perustellusti odottaa hardcore-punkin innokkaiden kuuntelijoiden kokoontumista.

Melko varmasti useimpien mielestä Discharge on juuri se lajityypin tärkein bändi. Bändin vaikutus on kiistaton niin hardcore-punkin kuin useammankin hevimetallin alalajin kehitykseen.

En tiedä, oliko Klubi aivan loppuunmyyty, mutta kyllä siellä melkoinen määrä väkeä oli. Jo pitkään on voitu havaita, että punkkarit eivät tyypillisesti enää näytä punkkareilta, mutta Klubillapa vilahteli ilahduttavasti niin irokeesia kuin niin sanottua pulttitakkiakin. Siis melkein kuin olisi kultaisella 1980-luvulla oltu.

Vaikka yleisön ikäjakauma tuntui silmämääräisesti arvioiden olevan lähempänä hautaa kuin kehtoa, havaittiin yleisössä muutama siloposkisempikin.

Ilmassa väreili pelon sekaista odotusta jo vuonna 1977 perustetun veteraanibändin keikkakunnosta. Yhtyeen kokoonpano on vuosien varrella vaihdellut huomattavasti. Jos katsoo Wikipediasta ryhmässä vaikuttaneiden muusikoiden luetteloa, on se pitkä kuin Fidel Castron puhe tämän parhaina päivinään. Taisi Tampereella kuitenkin joku alkuperäisjäsenkin olla mukana.

Discharge on levyttänyt viime vuosikymmenelläkin, mutta merkittävimmät teokset ovat 1980-luvun alussa julkaistut lajityyppiä määritelleet klassikot kuten, Why? ja Hear Nothing See Nothing Say Nothing. Niiden muutamien levyjen jälkeen ryhmä vajosi tympeämpään metallisempaan ilmaisuun, hajoili ja palaili myöhemmin takaisin klassiseen kokoonpanonsa ja hardcore-punkin pariin.

* *

Illan musiikkitarjonnan Klubilla aloitti kuitenkin Ahistus. Yhtye soitti periaatteessa kiukkuista hardcorea, mutta sen pahimpana ongelmana oli lopulta ilmaisun tasapaksuus. Kappaleissa ei ollut juurikaan vaihtelua, minkä vuoksi soitanto kävi keikan edetessä kyllästyttämään.

Kiukkuista kaahausta tarjosi myös illan toinen yhtye, Kohti tuhoa. Bändi on aiemmillakin keikoilla toimivaksi havaittu ja suoritti tehtävänsä tälläkin kertaa vaivattomasti ja edeltäjäänsä hieman sävykkäämmin.

Jos mielikuvat punk-musiikista ovat jostain sen historian alkuhämäristä ja noudattelevat sitä vielä edelleenkin toisinaan kuultua klisettä, että tyylilaji ei edellytä soittotaitoa, kannattaa käydä tarkistamassa käsityksiään nykybändien keikoilla. Siellä nimittäin kuulee aika useinkin tarkkaa ja tiukkaa soittoa. Kohti tuhoakin jätti Dischargelle hyvin lämmitellyn yleisön.

* *

Epäilykset Dischargen keikkakunnosta osoittautuivat onneksi turhiksi. Klubilla paukutti tiukka, energinen hardcore-bändi, eikä soittajien korkeahkosta iästä huomannut juurikaan merkkejä, vaikka laulusolisti tarjosi mahdollisuuksia sellaisten etsimiseen myös paljastamalla ylävartalonsa katseille jo setin varhaisessa vaiheessa. Jos jossain kohtaa soitantoa satunnaista metallista vaikutetta havaitsikin, se ei häirinnyt menoa.

Kitaristi Terence ”Tezz” Roberts oli perustamassa Dischargea vuonna 1977.

Klubilla kuultiin tietysti klassikkokappaleita, kuten Protest And Survive, ja keikan intensiteetti jaksoi kantaa loppuun saakka. Jostain syystä yleisön mielipiteet tuntuivat kuitenkin jakautuvan. Jotkut tuntuivat olevan hieman pettyneitä ja kaipailevan miehityksestä puuttunutta basisti Roy ”Rainy” Wainwrightia, siinä missä toiset vaikuttivat hyvinkin innostuneilta illan antiin.

Oma näkemykseni sijoittuu lähemmäksi jälkimmäistä arviota; hyvin potki tämäkin kokoonpano, ja niinpä keikasta saattoi soiton tauottua jäädä hyvillä mielin vaihtamaan sanasen ystävien seurassa.

Eros Gomorralainen