Konserttiarvostelu: Dire Straits Experience on emoyhtyeen alkuperäisten jäsenten johtama tribuuttibändi, joka jatkaa siitä mihin Knopfler projektinsa aikoinaan jätti. Tämän lähemmäksi aitoa Dire Straits -kokemusta ei voi edes teoriassa päästä raahaamatta Mark Knopfleria lavalle musikanttien eteen, Juha Kurkikangas kirjoittaa.

The Dire Straits Experience Tampere-talon Isossa salissa 7.10.2019.

Muistan 1980-luvun lopussa lukeneeni silloisella työpaikallani amerikkalaista aikakausilehteä, jonka kannessa komeili ”The Real Madonna Look-alike”. Otsikon ilmaisu kuulostaa yhä koomiselta, mutta sopii kuin nyrkki silmään maanantaina 7.10.2019 Tampere-talossa esiintyneelle englantilaiselle The Dire Straits Experience -bändille, joka eittämättä on ”maailman ainoa oikea melkein Dire Straits”.

Noin neljä vuotta sitten kasattu yhtye ei ole mikä tahansa esikuvansa musiikkia paikallisjuottolan nurkassa soittava cover-nippu. Ensinnäkin, projektissa operoi kaksi muusikkoa, jotka soittivat Dire Straitsissa yhtyeen vahvoina vuosina 1985–1992: tribuuttibändin johtajana toimiva puhallinsoittaja Chris White sekä rumpali Chris Whitten. Edellinen kuului kiinteästi emobändin kokoonpanoon 1980-luvulla ja jälkimmäinen soitti rumpuja jäähyväiskiertueella vuonna 1992 sekä Dire Straitsin viimeiseksi jääneellä LP:llä On Every Street.

Toiseksi, Dire Straits Experiencen jäsenet ovat todella kovan luokan studiomuusikoita, jotka ovat uransa aikana soittaneet maailman eturivin rock- ja pop-artistien levyillä. Näitä ovat muun muassa Eric Clapton, Paul McCartney, Elton John, Joe Cocker, Johnny Cash, ABC, Nik Kershaw, George Michael, Mick Jagger, Tina Turner, Midge Ure ja Tom Jones. Tätä taustaa vasten odotukset tribuuttibändin soundista ja osaamisesta olivat korkealla, kun Tampere-talon pääsalin valot himmenivät.

* *

Avauskappale Telegraph Road antoi osviittaa siitä mitä tuleman piti; bändi pelmahti sermin takaa lavalle ilman sen ihmeempiä tervehdysseremonioita ja meni suorastaan hätäisen oloisesti asiaan. Yleisölle tehtiin jo kättelyssä selväksi, että pääosassa tulisi olemaan itse musiikki ilman minkäänlaista suurieleistä rokkikukkoilua.

Avausbiisi oli yllättävä, sillä komeasti matkan varrella kokoaan kasvattava kappale oli aikoinaan Dire Straitsin konserteissa totuttu kuulemaan vasta illan loppupuolen kohokohdissa. Illan esiintyjä luotti siihen, että sillä on varaa lyödä näin vahva valttikortti pöytään jo pelin alkuvaiheessa. Riskinotto kannatti, sillä yleisö saatiin jo heti ensitahdeista oikeaan moodiin, kun se suorastaan hartaalla hiljaisuudella ja keskittymisellä lähti seuraamaan soittajien työskentelyä. Desibeleistä homma ei myöskään olisi kiinni; niitä tarjoiltiin vähintäänkin riittävästi, takariveille asti.

Kuten aina tribuuttibändien kanssa, kuulijoilla menee aina oma aikansa tottua ajatukseen, että lavalla ei ole alkuperäinen bändi. Soundipolitiikkaa, laulajien ääniä sekä soittajien maneereita arvostellaan tovi, kunnes bändi saa loppukonsertin ajaksi joko hyväksynnän tai tuomion. Kyseinen työstöprosessi tapahtuu 4–5 ensimmäisen kappaleen aikana, jonka jälkeen kuulija pystyy vasta toden teolla keskittymään enemmän siihen mitä korva kuulee kuin siihen mitä silmä näkee.

Dire Straits Experiencen kohdalla analysointiprosessi oli ohi jo ensimmäisen biisin jälkeen:

  • yleissoundi verrattuna alkuperäiseen pumppuun – check!
  • bändin tekninen taito tulkita Dire Straitsin biisit tarvittavalla hienovaraisuudella ja voimalla – check!
  • pääkitaristin soittotyyli ja lauluääni verrattuna maestro Mark Knopfleriin – check!

Lentolupa myönnetty, saa alkaa nauttia!

* *

Aloitusta seuranneiden Walk Of Lifen ja Romeo And Julietin aikana selvisi, että bändin kunnianhimo ei sallisi pelkkien orjallisesti replikoitujen albumiversioiden tarjoamista. Ryhmä heitteli itsevarmasti purskeittain sekaan myös omaa näkemystään, mikä toi vanhoihin dinosaurus-hitteihin mukavasti uutta raikkautta sekä suoranaista uudelleenlöytämisen riemua. Joillekin puristisimmille faneille vapaahkot tulkintaosuudet saattoivat olla hieman ikävä yllätys, mutta omasta mielestäni bändi kuitenkin kiitettävän hyvin huolehti siitä, ettei biisien olemus liikaa muuttunut levyjen alkuperäisistä äänimaisemista.

Toisin kävi esimerkiksi takavuosina Phil Collinsin Kirjurinluoto-vierailun aikana, kun mies bigbandeineen ronkki hittinsä niin tunnistamattomaan UMO-jazz-kuosiin, että paikalla olleet eivät vieläkään ole toipuneet kokemastaan järkytyksestä.

Laulaja-kitaristi Terence Reis suoriutui loistavasti näennäisen mahdottomasta tehtävästään. Miehen kitarointi oli irtonaista ja knopflermaisesti kuplivaa olematta kuitenkaan pelkkää mielikuvituksetonta esikuvansa apinointia. Hän vaihteli soittimia parhaimmillaan jopa kolme kertaa yhden kappaleen aikana. Tällä varmistettiin alkuperäistä vastaava sointi joka tilanteeseen. Yksi työkaluista oli Brothers in Arms -levyn kannen legendaarinen teräksestä valmistettu Style ”O” Resonator -kitara, joka oli isossa roolissa konsertin ensimmäisissä biiseissä.

Viimeistään Tunnel Of Loven instrumenttiosuuden revittelyn aikana mahdollisesti bändin soittotaitoja epäilleiden kuulijoiden oli pakko myöntää, että lavalla olevat kaverit todella tiesivät mitä tekivät. Your Latest Trickin ihastuttavan autenttisesti soiva saksofoni, volyymivaihteluilla leikittelevä The Man’s Too Strong sekä aina pomminvarma Expresso Love soivat Tampere-talossa upeasti. Tilan akustiikka teki hyvin oikeutta Knopflerin hienoviritteisille kappaleille, joiden soundi kuulosti jopa paremmalta kuin emobändin Helsingin jäähallissa vuonna 1985 tai Olympiastadionilla vuonna 1992 kuullut setit.

Illan ovelin jäynä kuultiin, kun sali täyttyi karibialaisista calypsorytmeistä, joita edes vannoutunut fani ei pystynyt yhdistämään mihinkään tuntemaansa bändin kappaleeseen. Helpotusta muistisairaus-epäilyihin tuli vasta parin minuutin epätietoisuuden jälkeen, kun kitaristeille kesken biisin kiikutettiin lavalle toiset soittopelit, joiden myötä soundi muuttui lennosta, ja korva vihdoin tunnisti So Far Awayn tutut alkurytmit.

Private Investigations oli tarjosi koko konsertin mieleenpainuvimman wow-efektin. Monikerroksista taideteosta ei olisi voinut tyylikkäämmin esittää, ja kirsikkana kermakakun päälle saksofonisti White ja kitaristi Reis rakensivat instrumenteillaan kerrassaan nautittavan vuoropuhelun. Itse kappaleeseen oli ladattu pituutta enemmän kuin mikään Dire Straitsin studio- tai live-LP siitä tarjoaa. Rohkenen väittää, että Tampere-talossa eilen kuultu versio oli jopa uljaampi kuin yksikään alkuperäisen bändin levyttämistä.

Herkän Why Worryn jälkeen palattiin hetkellisesti 1970-luvulle kappaleiden Once Upon A Time In The West ja Lady Writer myötä. Sujuvasti rullaava Two Young Lovers sekä On Every Street asettivat jälleen puhallinsoittaja Whiten valokiilaan, minkä jälkeen oli vuorossa yhä vuonna 2019 (ikävä kyllä) ajankohtainen Brothers In Arms. Sen lauluosuuden kohdalla solisti Reis äityi illan parhaaseen Knopfler-puhelaulu-imitointiinsa, jonka niukan kuivakka toteavuus lähenteli suorastaan davelindholmmaisia sfäärejä. Illan muut lauluosuudet Reis veti enemmän omalla tyylillään, kuitenkin juuri tarvittavan verran alkuperäisen laulajan maneereja sekaan heitellen.

Keski-iältään noin viisikymppinen kuulijajoukko eli koko konsertin myhäilevän tyytyväisenä mukana. Hillityn innostuneita aplodeja bändille siihen asti jaelleet fanit poksautti ketsuppipullonsa lopullisesti auki Sultans Of Swingin kohdalla, kun lähes yleisön syliin aivan lavan reunaan rokkaamaan siirtynyt soittajaosasto alkoi toden teolla viritellä loppuhuipennusta. Väki pomppasi kuin yhdellä komennolla ylös tuoleistaan ja polkaisi pystyyn bileet, joita Tampere-talon rock-bändien kannalta hieman hankalassa ympäristössä harvemmin näkee.

Muodollisen lyhyen lavaltapoistumisen jälkeen yhtye palasi asiaankuuluvan metelin kera takaisin estradille. Sen jälkeen tanssit jatkuivat vielä hetken Money For Nothing -encoren semi-diskomaisissa tunnelmissa, jonka levyversion alkukiekaisut muuten laulaa Sting.

Dire Straits lopetti aikoinaan keikkansa aina biisiin Going Home, joten se oli itseoikeutetusti ainoa vaihtoehto myös tribuuttibändille. Surullisenkaunis elokuvatunnari jätti niin yleisölle kuin bändillekin silmin nähden hyvän ja lämmintunnelmaisen fiiliksen illan annista.

Tämän lähemmäksi aitoa Dire Straits -kokemusta ei voi edes teoriassa päästä raahaamatta Mark Knopfleria lavalle musikanttien eteen.

Juha Kurkikangas