Keikka-arvio: Tampereen Olympia tarjoili lauantai-iltana kaksi suomeksi laulavaa yhtyettä, joiden musiikissa ja soittajissa on paljon yhtymäkohtia. Vaikka Risto peseekin vielä materiaalin osalta lattiaa Ninni Forever Bandillä, on jälkimmäisen nykykokoonpanolla hieno soundi ja biisikynälläkin hetkensä.
Ennakkoasetelma ennen Olympian-keikkoja: onko Ninni Forever Bandillä heittää tiskiin sellaisia biisejä tai soitannollisia riemunhetkiä, joilla bändi haastaisi lämmittelijänsä, myös Forever Bandissä soittavan Risto Ylihärsilän? Risto kun yhtyeineen – jossa myös Forever Bandin keulahahmo Ninni Luhtasaari itse soittaa – on yksi viime vuosikymmenien kovimpia kotimaisia yhtyeitä, niin biisikynän terävyyden kuin keikkahurmoksen osalta.
Olympiassa oli puoli yhdeksän jälkeen vielä todella hiljaista. Illan keikat alkoivat aikaisin, Risto kello 20.45 ja Ninni Forever Band kello 22. Indie-kansan kokoontumisajot Flow Festival Helsingissä ja Rammstein Ratinassa samaan aikaan mahtoivat verottaa yleisömäärää. Joka tapauksessa Riston aloittaessa paikalla oli ehkä parikymmentä henkeä eikä koko illan aikana salissa ollut yli sataa ihmistä.
* *
Risto aloitti vakuuttavasti vocoder-suristelevalla Tiedän millainen on ihminen -kappaleella. Setin anti painottui vahvasti Riston uuden synkemmän tulemisen, vuoden 2014 satoa olevan II-albumin materiaaliin. Sama savuinen psykedelia jatkui Mikä estää olemasta ihan kaikki? -filosofoinnilla, jonka loppuun Risto tarjoili päräyttävän rumpukonesoolon. Heti sen perään rumpukone sanoi poks, johon Risto totesi: ”Sori tosta, se on tää vehje, yritetään olla polttamatta.”
Sen jälkeen Risto tarjoili pari kappaletta ”boogiewoogie-musaa lempijunttilaani Tampereelle”. Aurinko aurinko plaa plaa plaa -levyn tykki Minä oon nähnyt jumalan kasvot kuultiin astetta loungempana versiona, toki edelleen punkisti mutta tarkoituksellisesti pidätellen. Ja kun se boogiewoogie kerran putosi, tarjoili Risto seuraavaksi samalla kompilla Levy-yhtiön jätkät todella pitkällä alkujamittelulla.
”Muutaman biisin ajaksi mennään näistä iloisemmista tunnelmista surullisempiin, joista ei sitten muuten tullakaan enää pois”, totesi Ylihärsilä ja aloitti Modernin suojelusenkelin riisutummin ja päällekäyvemmin, kasvatellen kappaletta kerroksittain. Sähköhäiriöön-levyltä saatiin harvemmin livenä esitetty slovari Hiljaa hiljaa, jossa ei kuitenkaan kuultu levyltä tuttua kantrikomppia. Kappale oli pelkistetympänä esityksenä vaikuttava, jopa harras.
Risto Ylihärsilä.
Sitten Risto annosteli palettiin lisää rytmiä ja soitti Muistatko kun tanssittiin. Koko keikan kiteyttävä, elämän soundtrackin tiivistävä Ilta-aurinko hymyilee on kyllä hilpeä menopala. Biisiä koristi räpätty kakkosnelosavunpyyntö vaikeita synkooppeja sisältävään sooloon. Laulatus-hupailu haastoi yleisön äänellistä ulottuvuutta ihan tosissaan.
Lapsen muistoista ”Homer Simpsonin kasvoineen” sukellettiin Sortuvan kaikkeuden viimeisen olennon teemalliseen ja musiikilliseen massiivisuuteen. Tymäkällä alkusoololla käynnistetty Kuumetta aivoissa räjäytti päätä. Riston livevedot eivät varmaan koskaan kuulosta täsmälleen samoilta, melkoista variointia nimittäin tapahtuu.
Riston sanoin ”typerän sosiaalisen teatterin” eli encoren aloitti ”20 sekuntia puhdasta onnea”. Siihen perään kuultiin aina upea ja oikeasti romanttinen Putoan kaivossa, joka hiljensi yhteisön hiljaisen haikeaan yhteislauluun. Finaalina toimi oivallisesti sopivasti lämmenneelle yleisölle ysäri-diskolla maustettu versio vanhasta kunnon tanssilattian täyttäjästä Discopallosta. Oujeah!
Risto pisteli yhden parhaista sooloseteistään. Keikan ainoa ongelma oli oikeastaan sen varhainen alkamisaika. Ja iso kysymys: kuullaanko Ristolta vielä joskus myös uutta materiaalia?
Ninni Luhtasaari.
Ninni Forever Band taisteli spekuloimaani altavastaaja-asemaa vastaan heinosti ja aloitti mukavan rokkaavalla psykedelialla. Riston kosketinsettiä ei tarvinnut siirrellä vaan Ninni Luhtasaari bassossa ja laulussa, Joni Ekman kitarassa ja Sini Mäenpää rummuissa vain ottivat omat paikkansa. Jokaisella soittajalla on taustaa ja kompetenssia sen verran, että odotusarvot olivat korkealla soiton ja soundin suhteen eikä siinä suhteessa joutunut pettymään.
Ninni Forever Bandin debyytitilevyltä tuttu elektrompi puoli ei juuri ollut tapetilla, vaan toisen Lätäkössä-levyn ja vielä kuluvan vuoden aikana julkaistavan kolmoslevyn rockilla materiaalilla mentiin. Tää ääni kolmantena potki jo todella kivasti huohottavine sykkeineen. Kuluvan vuoden satoa oleva romuluinen biisi on aika lailla samanlaista garagerockin ja melodisen popin kauniin melankolista ristisiitosta, jonka parissa myös Ninnin läpimurtoyhtye Pintandwefall minun korvaani parhaiten taipuu. Toki nyt lauletaan suomeksi ja soitto on hiukan rockimpaa ja psykedeelisesti ärhäkkää.
Vuodet ovat tehneet hyvää Ninnin äänelle, joka ulottuu ja kantaa nykyään teiniaikoja moniulotteisemmin. Lauluääni onkin hänen leimaavin piirteensä; en osaa sanoa ketään, joka kuulostaisi samalta. Ninnin laulu myös hiukan yllättäen kuulostaa liveolosuhteissa paremmalta kuin levyltä.
Luhtasaaren biisikynästä irtoaa toki myös helmiä, kuten mollissa humppaava Kuustoista Nollakolme, joka oli mainio myös Olympiassa. Samoin oli setin viimeisenä kuultu, rauhassa rakennettu mutta äkäinen Tappaja. Tulevan levyn biiseistä löytyy paljon makoisia hetkiä, vaikka sellaisia saman tien päähän jääviä biisejä ei mainittujen ohella tällä erää noussutkaan.
Jos tulevalta albumilta löytyy lisää Tää ääni -kappaleen tasoa olevia sävellyksiä, niin hyvää on tulossa.
Ilkka Valpasvuo
