Kubistista jazzia Chicagosta – Tortoise-kitaristi Jeff Parker vieraili molemmissa G Livelabeissa

26.01.2020

Keikka-arvostelu: Torstaina Helsingin G Livelabissa esiintyneen Jeff Parkerin yhtye oli hitsautunut yhteen saumattomasti ja luonut todella vetoavan ensemble-soinnin.

Jeff Parker and the New Breed Helsingin G Livelabissa 23.1.2020

Chicagon tuulet ovat puhaltaneet viime aikoina Suomeen asti. Menneenä lauantaina Helsingin Ääniwallissa hurmoksellisen keikan heittänyttä Makaya McCravenia ja tällä viikolla sekä Tampereella että Helsingissä esiintynyttä Jeff Parkeria yhdistää sama kaupunki – Chicago. Se myös kuuluu molempien artistien musiikissa, jossa olennaista on tyylien sekoittaminen sekä jazzin epäakateemisuus.

Torstaina Helsingin G Livelabissa juhlistettiin kitaristi Jeff Parkerin uuden albumin Suite for Max Brownin julkaisua – jolla vierailee myös McCraven.

Chicagon historia musiikkikaupunkina on vaiherikas ja kiinnostava. Chicago on tullut tunnetuksi vuosien saatossa blues-, jazz-, soul-, punk- ja post-rock-kaupunkina. Ainakin. Viimeisimmistä vuosista ja erityisesti post-rockista kertoi ansiokkaasti YLEn hiljattain esittämä dokumentti Parallax Sounds: Chicagon äänimaisemat.

Parkerilla kuten myös McCravenilla on afrikkalaisia sukujuuria, eikä siten ole kaukaa haettua, että heidän musiikissaan soivat vahvana myös hiphopista ja afrikkalaisesta musiikista muistuttavat rytmit ja biitit. Ennakkoluulottomassa tyylien yhdistelemisessä voi kuulla myös Chicagon rehevän alakulttuuriston vaikutuksen: jazz ei ole jäänne menneisyydestä, eikä se ole museoihin tai akatemioihin haudattuna, vaan se elää ja kommunikoi nykyajassa.

Olin katsomassa Jeff Parkerin The New Breed -yhtyettä samalla lavalla kolmisen vuotta sitten. Parker oli vuonna 2016 julkaissut yhtyeen nimeä kantavan levyn, josta tuli hänen toistaiseksi menestyksekkäin soololevynsä. Levy oli pitkälti Parkerin itsensä soittama, sovittama ja tuottama, mutta musiikki sai uusia mielenkiintoisia ulottuvuuksia livenä taitavan yhtyeen käsittelyssä. Torstain kokoonpano oli sama kuin viime kerralla, mutta edelliseen verrattuna Parkerin yhtye oli hitsautunut yhteen saumattomasti ja luonut todella vetoavan ensemble-soinnin.

Jeff Parkerin ja The New Breedin musiikkia on kuvailtu usein psykedeeliseksi soul jazziksi, ja mikäpä minä ole siihen väittämään vastaan. Parkerin yhtye tavoittelee transsendentaalista ja aina letkeää groovea, ja tietty hypnoottisuus on musiikissa alati läsnä. Välillä yhtye jammailee samplejen kanssa, ja erilaiset soundiefektit näyttelevät yhtyesoinnissa suurta osaa.

Kitaristina Parker on lahjakas ja omaperäinen mutta silti eräällä tavalla antisankarimainen. Parker ei briljeeraa tai lurittele salamannopeita juoksutuksia, vaan pikemminkin nyplää kieliä kuin tarkoituksellisen kömpelön kuuloisesti. Parkerin omintakeinen taimi ja introvertti tyyli ei saa yleisössä aikaan mainittavia riemunkiljahduksia ja soolonsakin hän soittaa kuin vaivihkaa. Parkerin soitossa on silti hieno svengi ja siinä voi kuulla ainakin Thelonious Monkin äkkiväärän minimalismin vaikutuksen. New Breed on ennen muuta tasavertainen yhtye.

Parkerista kirjoitettaessa on vaikea olla mainitsematta hänen tunnetuinta yhtyettään Tortoisea.

Hänen kitarasoundinsa on pysytellyt yhä melko samankaltaisena kuin Tortoisenkin levyillä, ja nimenomaan Parker oli keskeisessä osassa Tortoisen soundillisissa innovaatioissa ja yhtyeen musiikin “jazzillistumisessa”. Tortoisesta muistuttaa myös tietty tuotantovetoisuus ja kokeilevuus, kuten lo-fi-soundit ja samplaus. Lopputulos on abstrakti ja naivistinen. Vai pitäisikö sanoa kubistinen?

Setti käynnistyi The New Breed -levynkin aloittavalla, samplevetoisella Executive Lifella. Tätä seurasi samalta albumilta Visions, Bobby Hutcherson -coveri, joka huipentuu rumpali Jamire Williamsin säkenöivään rumpuilotulitukseen. Pian yhtye siirtyi kuitenkin perjantaina julkaistuun Suite for Max Brown -albumin materiaaliin.

Uunituore albumi on paitsi tekotavaltaan myös soinnillisesti luontevaa jatkoa The New Breed -levylle. Kappaleet kulkevat outoa reittejä ja päätyvät usein aivan muualle kuin niiden alussa luulisi. Josh Johnsonin kosmiset kosketinsoundit ja leikkisä fonismi loivat oivan vastaparin Parkerin huuruiselle kitaroinnille. Kokenut basistikettu Paul Bryan (mm. Aimee Mann, Lucinda Williams) tykitteli osan bassoista Moog-syntetisaattorilla.

Sami Nissinen

Pin It on Pinterest

Share This