Suomen vanhimmalla ilmaisfestivaalilla Hämeenlinnan Kaupunginpuistossa kuultiin lauantaina muun muassa Samae Koskista, Palefacea ja Pää Kii -yhtyettä. Ilkka Valpasvuo katseli ja kuunteli.

Ämyrock Hämeenlinnan Kaupunginpuistossa lauantaina 15.6.2019

Hämeenlinnan sympaattinen festivaaliklassikko Ämyrock vietti jo kunnioitettavia 45-vuotisjuhliaan. Kotimaan vanhin ilmaisfestivaali on vuodesta toiseen tuonut Hämeenlinnan Kaupunginpuistoon esiintyjiä laidasta laitaan, syleillen niin kansallisen tarjonnan mielenkiintoisia nimiä kuin nostaen paikallisia esiintyjiä parrasvaloihin. Yleensä kesäkuisesta lauantaipäivästä on löytynyt esiintyjiä punkista räpin kautta metalliin.

Päälavamusiikin ohella Ämy on pyrkinyt panostamaan alueohjelmaan, ruokaan ja juomaan. Tänä vuonna on muistettu mainostaa myös muun muassa Hämeenlinnan kaupunkipyöriä tapahtumaan kulkemisessa.

Ämyllä ei ole mennyt viime vuosina kovin hyvin. Talkootapahtumien yleinen ongelma, vapaaehtoisten järjestäjien pula, iski viime vuonna jopa niin pahasti, että festivaali jäi kokonaan järjestämättä. Nyt oli juhlavuoden kunniaksi kääritty hihat, mutta tekijöitä, jotka kaiken suunnittelivat, valmistelivat ja toteuttivat, ollut nytkään kuin kymmenkunta.

Eniten keskustelua festivaalin alla herättänyt seikka on se, mikä Ämyrockista tänä vuonna puuttui. Ämy ry:n hallitus päätyi maaliskuun lopussa perumaan Ämy-ikoni Kari Peitsamon tämänvuotisen esiintymisen tapahtumassa, Peitsamon rajat kiinni -lausunnoista mediassa johtuen.

Viiden vuoden päästä Kaupunginpuistossa toivottavasti juhlitaan 50-vuotiasta Ämyrockia.

Samalla järjestäjät haukkasivat isosti ainetta. Päätös herätti laajalti kritiikkiä, ja moni kommentoi, ettei aio osallistua koko tapahtumaan, jos Karilla ei ole oikeutta mielipiteisiinsä. Ymmärrän toki, ettei suvaitsevaisuutta peräänkuuluttava talkoohenkinen tapahtuma halua astella samassa rintamassa moisten lausuntojen kanssa, mutta nyt annettiin vaikutelma, ettei tapahtuma välttämättä olekaan avoin kaikille mielipiteille.

Itseäni ei toki haittaa, jos kaiken maailmaan rasistipellet eivät hillu aatteineen avoimesti julkisissa tilaisuuksissa, mutta rajaaminen on hankalaa. Saa nähdä, kuinka ison aukon boikotti jättää jatkossa Ämyn yleisömäärään.

Tänä vuonna siitä ei lopulta tarvinnut olla huolissaan. Organisaattori Teemu Vilmusen mukaan Ämy toi Kaupunginpuistoon arviolta noin 3000 kävijää. Iltapäivän graffitiseinä ja erilaiset käsityöpisteet houkuttelivat paikalle lukuisia lapsiperheitä, toisen tai kolmannen polven ämyläisiä. Illan mittaan aikuisten osuus yleisössä kasvoi, ja jonoja aiempaa suuremmalle anniskelualueelle oli reilusti. Peitsamon takia tapahtumaan boikotoineet eivät siis varsinaisesti näkyneet kuoppana kävijämäärissä eikä varsinaisia julkisia protestejakaan sattunut ainakaan omiin silmiini.

Ilta alkoi folkpopilla ja stonerilla

Kolme keikkaa soittanut Maida Vale esiintyi hiukan piilossa, huvimajalla mäen päällä. Yhtyeen haikea folkpop viuluineen ja akustisine kitaroineen ei äänentasonsa puolesta pystynyt haastamaan päälavan soundcheckejä. Tuntui, että kuvaajien ohella ainakin ensimmäiseen settiin eksyi lähinnä ohikulkijoita.

Sisko Pikkumäen omaleimainen, paikoin jopa viiltävä laulu sopii kyllä oivallisesti viisikon pelimanni-folkiin. Omalla sarallaan bändi on taitava.

Ja kyllä aurinko olisi tuonut lisää tunnelmaa tähänkin keikkaan, vaikka harmaan sävyt sopivatkin yhtyeen tarjoamaan Joy Division -tulkintaan Love Will Tear Us Apart.

Kantatie.

Viime vuosikymmenien Ämy-kaavaan on kuulunut, että ensimmäisenä Laululavan valtaa aina yksi tai useampi paikallinen yhtye. Ja illan päätöksenä ei välttämättä olekaan se odotetuin pääesiintyjä vaan joku hiukan tuntemattomampi suuruus, usein esimerkiksi metallisempi akti.

Nyt päälavan korkkasi vuodesta 2016 toiminut Kantatie. Stoner rockista lähtenyt viisikko ammentaa mausteita niin bluesin kuin psykedeelisen rockin puolelta, mutta ainakin itse alleviivaisin eniten stoner-leimaa. Maalailevan soiton päälle laulaja-kitaristi Leevi Myllymäen kantava laulu loi parhaimmillaan sellaista autiomaa-patinaa, että alun pienistä hötkyilyistä rauhoituttuaan yhtye antoi oikein mukavasti merkkejä potentiaalistaan.

Mitä pidemmälle keikka eteni, sen itsevarmemmalta ja aidosti hyvältä viisikko kuulosti. Listahittejähän stoneria soittamalla on vaikea vuolla, mutta lajityypin ystävien kannattaa laittaa nimi muistiin.

Paleface kotikentällään

Seuraava paikka ohjelmistossa on yleensä kuulunut mies ja kitara -meiningillä esiintyneelle Peitsamolle. Nyt paikan sai paikallinen suuruus, jo vuonna 1998 Hoax-yhtyeen kanssa Ämyssä esiintynyt Karri Miettinen eli Paleface.

Paleface otti yleisönsä jo kitaralla säestämillään Mull on lupa– ja Merkit-kappaleilla, mutta bileet käynnistyivät vasta, kun biitti alkoi läiskiä läiskimään.

Paleface ei tarvinnut kitaran, mikin ja läppärin lisäksi kuin miksaajansa. Vaikka olisi hienoa nähdä Paleface Kaupunginpuiston lavalla joskus ison orkesterin kanssa, osaa mies ottaa yleisönsä soolonakin. Karri alusti Verta, hikeä ja kyybeleitä -biisinsä tarinalla siitä kuinka, kaikki tulevat aina sanomaan: ”Nyt kun olet siinä, niin on pakko sanoa…”

Paleface.

Paleface oli sattunut samaan junaan Aarnio-jutun juristin kanssa, joka kertoi, että hänen asiakkaansa oli kuullut radiosta Helsinki Shangri-La -kappaleen ja alkaneensa epäillä omaa mielenterveyttään, kun biisissä luetellaan Aarnio-jutusta tuttujan nimiä.

Aakkosmurhan kohdalla aurinko pilkahti taivaalla. Surun suuren sieluun hersytti bluegrass-syleilyllään. Vielä lopuksi kitara käteen ja vanhaa suomalaista työväenlaulua sekä tietysti Helsinki Shangri-La.

Joissain Peitsamo-kommenteissa kehiteltiin vastakkainasettelua nimenomaan Peitsamon persuilun ja Palefacen suvaitsevaisuuden ja työläislaulujen välille, mutta kotikentällään Karri sai yleisön helposti Rakkauden letkajenkkaan. Loldiers of Odin -veisu Emme suostu pelkäämään alleviivasi Palefacen roolia suvaitsevaisuuden puolestapuhujana. Lopussa kuultiin megafonin avulla vielä Ikivanhat tekosyyt ja sokerina pohjalla Talonomistaja, joiden jälkeen loistava soolokeikka oli taputeltu.

Samae Koskisen Korvalääke huippuvireessä

Tehosekoittimesta tutun Otto Grundströmin laulun marinoimasta Nykyaika-yhtyeestä tuli mieleen, että kuinkahan paljon viisikon rupinen ja punk-henkinen soundi mahtaa muistuttaa varhaista ”Teharia” Lahden Kasisalin ajoilta? Oli nimittäin melkoisen puuroinen keikka.

Vaikka kitaristi Tuomas Alatalon, basisti Reeta Pankan, rumpali Kassu Kapasen ja tuoreen kosketinsoittajan muodostaman yhtyeen biisit, kuten Helena tai Lomakeskus Helvetti, potkivat mukavan ärhäkkäästi kotikuuntelussa, ei tästä keikasta jäänyt juuri biisejä korvaan kytemään.

Samae Koskisen Korvalääke oli juuri oikeanlainen resepti Nykyajan aiheuttamaan musiikilliseen hampaankolotukseen. Ämy-muodossaan Okke Komulaisen koskettimista, Kelly Ketosen rummuista ja Tero Rikkosen bassosta koostuva orkesteri onnistui luomaan juuri oikealla tavalla pehmeän ja harmonisesti kimaltelevan sovituksen Samaen lauluihin.

Itse kuulun siihen koulukuntaan, joka on rakastunut aikoinaan Sister Flon musiikkiin ja digannut Samaen kuiskaavaa laulutyyliä myös muutaman suomenkielisen sooloalbumin verran. Mutta sitten jotain on kadonnut suhteestamme. Olen jopa joutunut toteamaan yhden Samaen akustisen soolokeikan kuulostaneen melkoisen heikolta.

Mutta nyt: Korvalääkkeen kuulas, pehmäe ja isosti maalaileva popsoundi täydensi Koskista parhaimmillaan lähes täydellisesti. Tää on hyvä päivä ja Tuu esiin aurinko avasivat pelin hyvin ja alleviivasivat heti harmoniaa ja melodisuutta. Jonnet ei muista ei ole koskaan iskenyt kovin vahvasti, mutta uusi biisi Kukaan meistä ei oo täällä liian pitkään kimalteli kivasti.

Samae Koskisen Korvalääke.

Kvartettikokoonpanossa kitara jää kokonaan Samaen vastuulle, mutta se ei haitannut. Ainoastaan yleisön nostattamiseen ei jäänyt enää käsiä. Harva artisti saa kaikenikäisistä ihmisistä koostuvan yleisön laulamaan mukanaan hymy huulilla, että ”kaikki on perseestä paitsi sä”. Myös Laivaan nosti herkkyyspisteitä. Akustisella kitaralla runttaava Keltainen huohotti hienosti, ja Samaen häistä kertova rakkauslaulu, tummasyisen raukeasti keinuva Hän jolla on kaikki herkisti.

Ensiesityksenä yhtye tarjoili tuoreimman singlensä Tää on se hetki. Varianssia herkistelyihin toivat veikeällä bassolla kulkeva Aurinko, ystävä ja kaljaa sekä hilpeästi svengaava Läski mulkku. Täytynee päivittää oma Samae-fanius.

Bergman ehdotti alkolukkoa someen

Yksi päivän ehdottomasti odotetuimmista esiintyjistä oli melodisen punkrockin kotimainen lippulaiva Pää Kii. Lajityypin kultakynä Teemu Bergman on sai sijan sydämessäni jo The Heartburnsin ja Kakkahätä-77:n melodisella koukulla. Pää Kii jatkaa samoilla eväillä, mutta jos mahdollista vieläkin koukukkaammin ja on jo kahden levyn jälkeen oman alansa klassikko.

Punkin melodinen ja jopa kepeä koukku on se, mikä Pää Kiissä erityisesti viehättää. Vaikka yhtye paahtaa sata lasissa, musiikki hengittää ja tuntuu helpolta.

Paskahousun paluulla oli hyvä lähteä liikkeelle. Bergmanin välispiikit ovat miehen itsensä mukaan huonoja, mutta ainakin pohdiskelu ”mitä vikaa luonnonsuojelussa, miksi sä haluut syöttää sun lapsille jotain ydinjätettä” oli mainio ja maaliin osui myös alustus: ”Sidewaysissä ei ollut kuulemma työttömiä kun niillä ei ole virkistysseteleitä. Täällä on, eli kaikille työttömille omistetaan Takaisin työttömyyskortistoon.”

Pää Kiin soundi koostuu Bergmanin laulun ja kitaran ohella Vekku Vartiaisen bassosta ja Heikki Laaksomiehen rummuista. Toista kitaraa soittaa Antti Leppäniemi, joka pisteli synkeähköön Koira lähtee piikille -biisiin myös komean soolon.

Bergman käytti puheenvuoron Peitsamosta miettien, että ”kyllä se alkolukko olisi hyvä juttu, ei kai se niitä juttuja selvin päin ole kirjoittanut” Sitten mies soitti Ämylle vähän Peitsamoa eli Soft Icen.

”Mut Karista viis, koska nyt tulee Riki Sorsaa!” Punksovitus Haaveissa vainko oot mun -klassikosta oli mainio.

Enempää covereita Pää Kii ei soittanut, vaan loppukeikka mentiin omilla biiseillä. Yleisön kymmenen ensimmäistä riviä saivat hyvän liikkeen aikaan muun muassa Mr Masennuksen tahtiin. Nyt skipataan kahvit antoi jengille vielä ihan uutta potkua.

Viimeisenä biisinä kuultiin Erilainen lapsi, jonka jälkeen vielä encorena muun muassa Apinoiden planeetalta ja Sä veit mun levyt kirpparille yhden kitaran yhteislauluna. Ei paljon enempää voinut pyytää.

Juhlitaanko vielä viisikymppisiä

Planeetta 9.

Ämyrockin päättävä yhtye oli tällä kertaa ”Baddingia Black Sabbathiin naittava” Planeetta 9. Suomenkielistä raskasta rockia, metallin, doomin, space rockin ja folkin elementtejä luovasti sekoitteleva kuusikko luottaa melodiseen, aina stadionkokoiseksi yltävään jylhään soundiin.

Jukka Salon laulu ulottui sankarihevistä ärjähtelyn kautta kauniin melodisiin hetkiin. Samoin soitosta löytyi mukavasti nyansseja, yhtye ei selkeästikään halua hirttäytyä vain tietynlaisiin elementteihin.

Biiseistä Heroiinia kimalteli gootisti ja kasvoi komeasti kuulaisiin kristalliluoliin asti. Muistisairaudesta kertova Samaa verta kulki hitaammin ja matalammin. Kaunista kipua lähti jykevästi, sinfonisilla kosketinmausteilla. Itse säkeet kasvatettiin vaivihkaa isoiksi, ja kertosäkeistä löytyi lisää ärjyruoskaa. Epätoivon aurinkokunnassa annettiin laululle tilaa hengittää. Illan sai kruunata kohtalokkaasti viipyilevä Luinen syli.

Loppuillan taivaalla loisti aurinko eikä vettä saatu niskaan kuin saippuakuplapisteellä. Juhlavuosi oli toimiva, monipuolinen ja viihdyttävä. Tekemistä, näkemistä ja kuunneltavaa oli juuri sopivasti. Mitään sen kummempia hässäköitä ei ainakaan yleisöön näkynyt, ja henki tuntui olevan hyväntuulinen ja rento. Toivottavasti Ämyn perinnettä innostuu jatkamaan uusia tekijöitä, jotta viiden vuoden päästä pääsemme juhlimaan lisää.

Ilkka Valpasvuo