Festivaaliarvio: Ilmiön pääesiintyjä oli saksalainen Michael Rother, mutta kotimaisissa nimissä erottui vaihtoehtoisen tekemisen koko skaala vakavammasta huumoriin. Turun Uittamolla vieraili Gaius Turunen.

Ilmiö-festivaali Turun Uittamon tanssipaviljongilla lauantaina 27.7.2019.

Kulttuuritoimitusta lukeva saattoi noin viikko sitten hämmästyä Ville Pirisen Uusi Tampere -festariraportista, joka oli kirjoitettu kymmenen Tuntemattoman sotilaan hahmon näkökulmasta. (Piriselle kiitos muun muassa siitä, ettei jutustaan tullut tunne asiat muita paremmin tietävästä kirjoittajaälyköstä, vaan sävy oli Piriselle ominaisesti lempeän kokeellisystävällinen.)

Tämä ei kerro mistään muusta kuin siitä, kuinka toisteisen kaavamaisiksi perinteiset musiikkifestivaaliraportit voidaan kokea. Ilmaukset ja adjektiivikuvaukset ovat hyvinkin vakiintuneita ja toistuvat jutusta toiseen. Lisäksi ajassa, jossa jokaisen subjektiivinen näkemys on jatkuvasti esillä, voi olla hyödytöntä lukea yhden ihmisen kokemusta samoista festivaaleista.

Sinun Ilmiösi poikkesi todennäköisesti minun Ilmiöstäni aika lailla: olit terävämpi ja nykyhetkessä minua paremmin kiinni ja katsoit jokaisen merkittävän bändin, kun minä taas käytin tekosyynä introvertin väsymystäni ja vetäydyin välillä nurkkiin lepäämään.

Tästä kaikesta johtuen ja tästä kaikesta huolimatta luet juuri nyt aivan tavallista ja perinteistä festivaaliraporttia. Tässä ei ole mitään erikoista.

* *

Turkulainen Ilmiö on vaihtoehtomusiikin festivaali ja hyvä niin. Kaikkein undergroundeimmat Ilmiön muusikot eivät pääsisi suuremmilla festareilla edes vaihtoehtopuolelle esiintymään. Samalla se ei kuitenkaan ole mitään pienen piirin puuhastelua: noin 50 euron pääsylipulla varmistetaan se, että Michael Rotherin ja Vanishing Twinin kaltaiset vaihtoehtonimet ylipäätään saadaan Suomeen. Näiden kohdalla voidaan puhua valtavirtaistuvasta undergroundista, erotuksena suomalaisesta pienen tai nollabudjetin undergroundista, jota Ilmiö yhtä lailla tarjosi.

Ilmiö osoitti hienoa tiedotusesimerkkiä siinä, ettei näitä eri lähestymistapojen tekijöitä karsinoitu tai erotettu toisistaan. Rother mainittiin pääesiintyjäksi korkeintaan jossain tiedotteessa, mutta Ilmiön kotisivuilla kaikki artistit olivat aakkosjärjestyksessä yhdenkään nimen nousematta toisen yläpuolelle. Kotisivuille listattiin lisäksi artistien lempikirjallisuutta, ikään kuin muistutukseksi siitä, että maailmassa on hyvin paljon muutakin kuin musiikki. Oikein!

Minun Ilmiöni alku painottui paljolti Portaat-lavalle, jossa Antti Autio aloitti koko festarit vilpittömillä ”herkän nuoren miehen” tarinoillaan. Autiolla on muutama huippubiisi (ilmeisimpänä Minä tuon mukanani sateet) ja kyky välittää sellaista haikeutta, jonka pohjalta ymmärtää hänen nostonsa Portaiden kultaiseen artistihäkkiin. Keikka avasi festarit vahvasti.

Nopeasti napattu kuva Antti Autiosta kuolevan akun puhelimella, jolla kirjoittaja todistaa korkeintaan oman paikallaolonsa. Kuva: Gaius Turunen

Autiota seurasivat Portaiden kaksi muuta akustista esiintyjää: Sanni the Kid (kuvataiteilijana tunnettu Sanni Seppä) ja Tuomas Palonen. En tiedä oliko Sanni the Kid Ilmiössä esiintymisuransa toistaiseksi kovimman paikan edessä, mutta kun ottaa huomioon haittatekijät, yleisön varhaisen vähäisyyden, Paviljongissa juuri alkaneen ja rutkasti myöhästyneen Maritta Kuulan keikan sekä pääalueelta liian voimakkaasti kantautuneen musiikin, joka häiritsi Portaiden esiintyjiä koko päivän, voidaan sanoa keikan menneen silti hyvin.

Sanni the Kidin ukulelefolkin tunteet ovat suoria, mutta tälle ajalle epätyypillisesti hän osaa tiivistää sanomansa vain pariin riviin. Ei tietoakaan ylisanoittamisesta, mikä on upeaa.

Tuomas Palonen käyttää hänkin sanoja taiten. Portaat-lavan mäntyisä mäki oli Palosen hienostuneelle luontofolkille ja perinteiset kielikuvat elävästi soimaan saavalle runoudelle mitä sopivin lavaste. Etenkin Palosen korkea laulurekisteri on kenties kaunein, mitä suomalaisella akustisella esiintyjällä voi tällä hetkellä olla. Nylonkielisellä kitaralla soitettu keikka sulautti itseensä vaivatta jopa alkukielellä lauletun Fairport Convention -coverin.

Portaat-lavalla minuun vetosi kuitenkin eniten yllä mainittujen trubaduurien välissä esiintynyt Aave Maria, jonka setti oli vähän kuin portfolio: muutama kappale akustisella kolmikielisellä sikarilaatikkokitaralla ja pari täydellisempää sovitusta, joissa käytettiin ”taustanauhoja”. Pääosassa olivat Aave Marian upeasti komponoidut runotekstit, joista osaa tukivat hienosäädetyt elektroniset sihinät ja pulputukset sekä Marian sisaren Sarianna Waldénin laulamat stemmat. Festarin ilahduttavimpia hetkiä oli setin päättänyt Vuorenvalloittaja-biisi, jossa suruunsa tottuneen ihmisen muuri lasketaan tunnelmaa ja sävyä hienosti keventäneellä linnunlauluvislauksella ja vähitellen muurin yli kiipeävällä musiikillisella marssilla.

Tätä vasten olikin Paviljongissa esiintyneellä brittiläisellä Vanishing Twinillä kova paikka esiintyä, mutta Stereolabin mieleen tuonut bändi pärjäsi sofistikoituneella retropsykedeliallaan Paviljongissa verraten hyvin, jos otetaan huomioon se, että Paviljongin puuroutuva akustiikka ei antanut parasta mahdollista tilaa Twinin vaimeampien hetkien äänikerroksille ja efekteille.

* *

Tässä vaiheessa bileisiin alkaa usein luisua kaikenlaisia tyyppejä, joilla on epäilyttävän itsetietoinen kiilto silmissään. He katsovat muita, ovat sitä mieltä että nuo ovat liian vakavissaan ja että nyt tarvitaan huumoria tai ainakin jotain käsittämätöntä ja mieltä hämäävää.

Litku Klemetin paha kaksonen eli Mäsä oli Sisäpihaksi nimetyllä päälavalla juuri tätä vapaata assosiaatioiden virtaa, jota jotkut meistä haluaisimme ehkä salaa tehdä, mutta emme kuitenkaan uskalla. Tällä kertaa Mäsä jopa miellytti yleisöä ja soitti Sekaisin Makista -”hittinsä”, ehkä siksi, koska ”Sakka” ”Litku” ”Sanna” Klemetti sanoi keikan olevan Mäsän viimeinen. Franksinatramaisia toistuvia comeback-kiertueita odotellessa!

Kaikenlaiset tyypit päätyivät myös Rannaksi nimetylle lavalle, jossa esiintyi muun muassa Seksihullut-bändistä tuttua väkeä Suomivelho-nimellä. Osalla velhoista oli tekonenät. Osa soitti hyvin lyhyitä kitarariffejä saksofonin ja elektronisen taustan päälle. Tähän päälle Seksihullujen Sirpa Järvenpää soitti jokaisesta yhtenäiskulttuurin ajan kodista tuttua hopeista lasten ksylofonia tai sitten luki puhelinrobotin viestejä: ”Kaikki asiakaspalvelijamme ovat varattuja…”

Illan ensimmäinen hienosti hämmentävä kokemus, etenkin kun Suomivelhon musiikki kuulosti vähän liian hyvältä ollakseen vain äkkiä kyhätty sivuprojektituraus.

* *

Hellepäivän auringonlasku alkoi kello 22 ja antoi artisteille täten kauniin tunnelmallisen avun. Mutta Karina olisi loistanut ilmankin tätä. Karin Mäkirannan ja Helmi Tikkasen duo esiintyi Ilmiössä viimevuotisen debyyttialbuminsa pohjalta eikä uutta materiaalia kuultu. Mutta kun kappaleet ovat niin herkänvahvoja ja Mäkirannan sekä Tikkasen visio niin selkeäksi muotoiltu, niin ainakin kirjoittaja sai taas kerran Karinan keikasta jatkuvia kylmien väreiden aaltoja.

Karinassa hienointa on kenties se, että kaikista indien kitarapedaaleista ja ambientkerroksista (joista vastasi myös keikoille lisätty kosketinsoittaja) huolimatta sen ytimessä asuu sellaista päättäväistä hiljaisuutta ja itsensä hyväksyntää, jota oli myös heinäkuun alussa edesmenneen João Gilberton (ja tämän vaimon Astrudin) hartaassa ja hiljaiselle sydämelle tehdyssä musiikissa.

Hiljaisuutta, joka ajoittain kasvaa jylhiksi ja teräviksi crescendoiksi.

Tällä kertaa Karinan setissä minua yllätti ja liikutti etenkin Täällä sinua juhlitaan, johon Mäkiranta oli valinnut niin synkeän kitarasoundin, että se kuljetti biisin levyversiotaan varjomaisempaan kontekstiin ja oli toivottavasti taas vahva herätys heille, jotka vielä saattavat pitää Karinaa pelkkänä ”hempeilymusiikkina”.

Karinasta ehti vielä Michael Rotherin urakertauksen loppuun. 1970-luvun krautrock-pioneerin keikalla oli ilmeisesti aiemmin tullut Harmonian biisejä ja jopa joku Clusterin kappale, mutta kelpasivat myöhäiselle Neu!-encoretkin, kuten Hallogallo ja Negativland. Yleisö hyräili instrumentaalisten klassikoiden melodioita ja Neu!:n monotoninen motorik-komppi osoittautui pohjimmiltaan tanssimusiikiksi, kun jengi liikkui sen tahtiin milloin mitenkin. Hyväntuulinen Rother soitti kitaraa läppärin takana, johon oli liimattu tarra Neu! 75 -albumin kannesta. Die Beste Alte Musik!

Jotkut taisivat pitää Rotheria enemmän pääesiintyjänä Jari Raastetta. Itse käyn Raasteesta kirjoittaessani jääviyden rajoilla, koska sen verran minulle läheisiä ystäviä hänen taustabändistään löytyy. Onneksi itse keulakuva on vielä jääviysrajan turvallisella puolella. 

Jari Raaste, jonka hedelmienheittelyshow’hun kuuluvista hedelmistä ainoastaan omenaa voi raastaa kunnolla. Vasemmalla kitaristi Ninni Luhtasaari. Kuva: Juho Liukkonen

Tunsimme Jari Raasteen aiemmin Petri Alankona, Joose Keskitalon entisen bändin basistina. Raaste on jotain muuta: falsettiäänellä laulettua suomisoulia, jossa on jotain ysärin Aki Sirkesalon ja Sami Saaren ulkomailta matkitusta tyylikkyydestä ja samalla yhtä lailla 1970- ja 1980-lukujen Suomi-iskelmän kömpelöydestä. Raaste heitti Kalevi Suopursun juustoisimpien kosketinsoundien päälle fraaseja. kuten ”luonto on mystinen” tai ”maistaa kaikkia oluita: ipa apa häpä zäpä diipa daapa mitä niitä on”.

Alanko poseerasi sporttivaatteissa jalka lavamonitorin päällä ja lauloi biisinkirjoittajien vakioaiheista, keski-ikäisen miehen hiipumisesta, antroposeenista ja vastaavista kieli jossain sivussa. Ei pidä kuitenkaan unohtaa Alangon taidolla tekemiä, Radio Suomenkin soitettaviksi kelvanneita kertosäkeitä ja suurbändin (kaksi rumpalia, torvisektio, kolme taustalaulajaa jne.) muusikoiden keskittyneen tiukkaa soittoa. Raaste-hahmon ironisuuden aste jää kenties pysyvästi selvittämättä ja tämä jää kihelmöimään mieleen. Hyvä niin. Etenkin tällaista musiikkia saa olla!

Show huipentui vierailevan tähden, Pietari Kiviharjun, yleisöön viskelemiin hedelmiin ja Ilmalaivan yhteislauluun. Väliin Raaste ujutti salaa suomennoksen Jolly Jumpersin 26 vuotta vanhasta Burning Land -kappaleesta, palvellen näin meitä muutamaa musiikkiongelmaista nostalgiabongaria yleisössä.

* *

Oma Ilmiöni päättyi tähän, joten on aika satunnaisten sivuhuomioiden:

  • Ne kolme biisiä, jotka kuulin Maritta Kuulan setistä, miellyttivät.
  • Eerolan Reetta & Eroottiset jäivät miltei kokonaan näkemättä, mutta etäältä oli hieno katsoa, kuinka ihmiset tanssivat Rantalavalla jalat vedessä Vanha setä -kappaletta. Hyvä Reetta, hyvä ihmiset!
  • Turusta lähtiessäni tapasin kaupungin katujen paikallisen persoonan Maken (nimi muutettu). Hän lähestyi minua ja ystävääni penkillä istuessamme ja hänellä tuntui olevan kovasti asiaa, jota hän mykkyytensä takia ilmaisi elekielellä, joka ei tuntunut muistuttavan mitään tunnettua viittomakieltä, ja piirtämällä sanomalehteen mitä kryptisempiä sanoja. Selvän sain näistä asioista: Make on entinen metallimies ja hän on myös erittäin kiinnostunut jääkiekkoilija Saku Koivusta sekä tämän vanhoista siirtosummista. Hetken kävi mielessä, josko Make olisi Ilmiön alueen ulkopuolelle eksynyt alueohjelman osanen, jonka magneettinen sanomalehtiperformanssi olisi venynyt jo seuraavaan päivään.

* *

Niin häipyy tämän vuoden Ilmiö edestämme, undergroundin, valtavirran ja valtavirtaistuvan undergroundin vaihtaessa salaisia kädenpuristuksia ja ideoita. Aidat musiikin karsinoiden välillä eivät kai koskaan tule täysin katoamaan. Tämä on pieni sääli: täydelle tunnepohjaiselle tekemiselle omistautumisessa ei ollut aistittavissa mitään valtavan isoa kuilua esimerkiksi Aave Marian ja Karinan välillä.

Ihmiset ja taiteilijat eri puolilla tukevat ja kannustavat toisiaan, mutta myös vähän kyräilevät ja kadehtivat toisiaan (huom: tässä voi piillä myös erottautumisen ja luovan huumorin lähde). Jonkun mielestä jossain projektissa on liikaa huumoria ja kaikki on kovin puuhasteluntapaista, jonkun mielestä on huono juttu kun huumoria ei ole ollenkaan ja soitetaan kalliilla soittimilla. Jonkun mielestä taas tuokin tyyppi otti huumorinsa aivan liian vakavasti. ”Minä tekisin kaiken ihan eri tavalla”, ”minä tiedän paremmin” ja muita tutunoloisia ilmauksia. Kuvioita, jotka uusiutuvat ikäpolvesta toiseen.

Underground muistuttaa valtavirtaa siitä, että kaikki luovuus ja ihmisten välinen viestintä on samaa virtaa, joiden päälle ei olisi ehkä kannattanut pystyttää joitain rakenteita. Valtavirta taas varoittaa undergroundia omasta kuplastaan ja siitä, että tämä alkaisi pitämään ulkopuolisuuttaan liian erikoisena. Kuka meistä on enää erikoinen kun kaikki ovat olevinaan niin erikoisia, valtavirta toteaa, ja koko työelämäkin taiteilijoilta napattujen luovien itsensä toteuttamiskertomusten peittämä. Molemmilla on pointtinsa.

Sitten tulee se kolmas ystävällinen tyyppi, joka on hellepäivänäkin tummissa vaatteissaan ollut vain ja pelkästään iloinen, joka nauraa osapuolille lempeästi, toteaa ettei asioita pitäisi ottaa ihan niin vakavasti, muistuttaa että tärkeintä on kuitenkin yhdessäolo ja laittaa meidät halaamaan toisiamme pitkään. Sitten hän vie meidät aluesuihkujen alle, jossa kaikki viimein viilenemme.

Epäilemättä tämä kolmas tyyppi on Ilmiö itse. Hän, jonka uudelleentapaamista vuoden päästä taas niin suurella ilolla odotamme.

Gaius Turunen