Huhhuh nimittäin, ihan mielettömästi onnea! Riston 20-vuotisjuhlat Tullikamarilla tarjosivat groovea, svengiä ja luovaa kaaosta

Risto Ylihärsilä. Kuva: Ilkka Valpasvuo

Risto ja Räjäyttäjät Tampereen Tullikamarin Klubilla 3.6.2022.

Risto Ylihärsilän johtama Risto-yhtye on saavuttanut kunnioitettavan 20 vuoden iän ja asiaa juhlistettiin luonnollisesti keikalla Tampereen Klubilla.

Huminaa, psykedeliaa, tiukkaa rokkia, tanssijalkoja ja absurdeja tarinoita niin traumoista kuin rakkaudesta yhdistelevä nelihenkinen yhtye on alkuaikojen kokoonpanojen jatkuvien vaihdosten jälkeen vakiintunut muotoon, jossa laulusta, koskettimista ja koneista vastaava Risto Ylihärsilä johtaa show’ta musiikkikomentokeskuksensa takaa ja monessa meritoituneet taitavat muusikot vastaavat huutoon.

Ville Leinonen soittaa rummut, kuusikielistä rakastelee Tuomas Eriksson ja Ninni Luhtasaaren instrumentti on tarpeen mukaan kitara tai basso.

Nelikko on sulautunut siinä määrin yhteen, että Riston keikoille ominainen poukkoilu ja kappaleiden tilanteen mukainen variointi ei juuri kompasteluja aiheuta. Siksi jokainen Risto-keikka on hivenen erilainen eikä samoja temppuja tunnuta toistettavan ihan samojen mutkien kautta.

Juhlakeikka lisäsi vielä odotuksia keikkakohtaiseen variointiin ja tietysti oli lupa odottaa harvinaisuuksia ja yllätyksiä.

* *

Jukka Nousiainen. Kuva: Ilkka Valpasvuo

Takuuvarma keikkakone Räjäyttäjät oli mainio valinta irrottamaan karstat yleisön rokki- ja tanssijaloista. Kitaristi Jukka Nousiaisen, basisti Mikko Siltasen ja rumpali Alex Reedin kolmikko jakaa lauluvastuun keskenään, nähtävästi vähän sen mukaan kenen käsialaa esitettävä kappale on. Siten yhtyeen paletista löytyy jukkanousiaismaista rokkia, Siltasen takavuosikymmenien avaraa kaihoa ja Reedin brittiläistä poukkoilevuutta.

Työnjako aiheuttaa myös sen, että keikoilla kuullaan materiaalia laidasta laitaan. Tunnelmanvaihteluilla on mahdollista viedä yleisö haikeudesta rutistukseen ja sieltä veikeän nytkytyksen kautta leveään maalailuun. Samalla taistellaan koko ajan sen kanssa, meneekö touhu välillä liiankin hajanaiseksi. Melkoisen monipäistä hydraa todistettiin Klubin lauteilla.

Aika tarkasti aikataulussa aloittanut Räjäyttäjät käynnisti keikkaansa Reedin englanninkielisillä psykedelian ja punkin puolivälistä murisevilla ralleilla, joihin Siltanen loi alapään jykevyyden ja Nousiainen säristi ja tilutti tapettia. Junnaava Samassa veneessä jatkoi niiden perään linjakkaasti, vaikka Siltasen laulu toi touhuun rutosti melodiaa ja melankoliaa.

Mahtipontisesta lanasta sulavasti huohottaen vuoristoradalle syöksyilevä Ote pettää antoi mikin Jukalle. Hiki alkoi virrata myös yleisössä. Nousiaisen kitarajumalaposeeraukset irvistyksineen loivat mukavasti liikettä.

Alex Reed. Kuva: Ilkka Valpasvuo

Siltasen uusi biisi Pilsneripusu oli Hurriganes-hengessä soivaa rock’n’rollia, mutta myös aika juicesti keskikaljaista. Rock on ikuinen on puolestaan patinaltaan aika eppunormaalia, mikä on vain hyvä, kun kerran svengissä on imua, murisevassa melodiassa koukkua ja tarinassa ikiaikaisen rockin nostalgiaa.

Tahallisen töksäyttelevät poseerauslopettelut syöksyivät suoraan Reedin hilpeän anarkistiseen Undo Redohon, joka on tuoreista Alex-ralleista herkullisimpia polveilevine tahdinvaihtoineen ja suunnanmuutoksineen. Nousiaisen suoraviivaisempi kaahaus pisti lisävaihteet käyttöön jykevästi paahtavaan rokkirekkaan.

Siltasen suhteesta tekniikkaan kertova rock Omena vai ihminen ei meinannut millään lähteä Jukan kitaran ollessa toistuvasti eri mieltä asiasta, mutta kun biisi lopulta lähti, ”se tömähti kuin heroiini”, kuten biisissä lauletaan.

* *

Mikko ”Silli” Siltanen (oikealla). Kuva: Ilkka Valpasvuo

”Ristohan tulee soittamaan vielä vuonna 2067”, alusti Siltanen osuvasti yhtä hienoimmista psykedeliatunnelmoinneistaan Uusi Vesimiehen aika, jonka raukeasti viipyilevä lanaus vei Klubin yleisöä hypnoosiin. Illan juhlateemaan sopivasti Räjäyttäjät viljeli välispiikeissään Risto-yhtyeeseen tai sen kappaleisiin sopivia heittoja, muistuttaakseen siitä mitä on vielä tulossa ja mitä varten paikalla ollaan.

Chicagon biisistä 25 or 6 to 4 tehty versio rytkytti tymäkästi rautakanki pystyssä. Sitten petti Nousiaisen kitaran hihna lopullisesti. Jukan neuvo: ”Vähän kessiä, paita ylös, pieni hiki, niin kyllä se kitara pysyy siinä vatsalla ihan hihnattakin…” Ja kumma kyllä, niin se tuntui pysyvän!

Haikeasti humppaava Rapa-Eini oli hilpeä tanssittava välipala Räjäyttäjien rouheampien ja jykevien rokkipaahtojen joukossa.

Juuri keikan kunniaksi ilmestyvän Kesäaika-kymppituumaisen nimikappale sai jo teippiäkin Jukan kitaraan. Silmienvaihtajat-yhtyeen vanhasta biisistä tehdyn version hypnoottisen tummasyinen tunnelma, tarttuva ”wo-o-ou, kesäaikaan”-kerto ja avaran jurnutuksen teemaa hyvin kuvaava yöttömän yön melankolia toimivat mainiosti Klubilla hikisesti kaahanneen ja maukkaasti vonguttaneen keikan kliimaksina. Mukana hoilattava kesäbiisi festarilavoille?

* *

Tuomas Eriksson. Kuva: Ilkka Valpasvuo

Riston komentokeskus oli sijoitettu yleisöstä katsoen oikealle, kitaraheeros Tuomas Eriksson vasemmalle. Keskellä tarpeen mukaan bassossa tai kitarassa maailman paras Ninni Luhtasaari, takana rummuissa iskelmäprinssi Ville Leinonen. Luonnollisesti sinisessä savussa sykkien ja humisten aloitettu Riston juhlakeikka lähti letkeästi Eppujen Voi kuinka me sinua kaivataan -versioinnilla, jossa huurua ja viipyilevyyttä riitti.

Alkuaikojen hirtehinen tilitys Levy-yhtiön jätkät sai peräänsä Mikä estää olemasta ihan kaikki? -tykityksen vuoden 2014 II-albumilta. Harvinaisuuksista Riston mukaan ehkä noin viisi kertaa aiemmin livenä esitetty Olen piirretty hiiri neljän biisin Hessu kostaa -EP:ltä tunnelmoi heleän pianovetoisesti silitellen, mutta vain lyhyesti.

Riston jo perinteikkäät väliselittelyt siitä, ”miksi juuri tämä biisi ei vielä irrota kaikkea ihan kympillä”, alusti tällä kertaa Uskotko Jeesukseen kristukseen? -kappaleen traagista tarinaa, jossa ”kuolema tulee nyt!” Biisin psykoottinen, rukousmainen uhkausmantra sai keikan ensimmäisen kulminaatiopisteen aikaan. Sen jälkeen kaikki oli helpompaa.

Svengaava suosikki Nina, olen palasina alustettiin useamman minuutin jammauksella. Asteittain kasvatettu epäonnistunut riiausreissu kasvoi helposti kohti kliimaksia, ensin riisumalla krumeluurit, sitten pukemalla niitä takaisin kolminkertaisen määrän.

* *

”Mikähän ois seuraava hitti”, pohti Risto ihan uudella itseluottamuksella. Sitten rokkailtiin Rakkaan kanssa Aasiaan. Vitut ja saatanat lensivät jatsahtavan vinosti konkkaavan pianopoljennon päällä.

Rauhallisten kappaleiden suvannon aloitti Kateelliselle ystävälle -tunnelmoinnin happaneva juusto ja kuiskaileva unelmointi. Riston soolona operoima Tiedän millainen on ihminen pohdiskeli vocoderin läpi huurustettuna ottaen bändin mukaan kasvattamaan huminaa stemmoilla. Hyvin lämmitetty yleisö huolehti tarvittaessa rytmistä.

Leinosen tamburiinin tahtiin sykkivä Minä oon nähnyt Jumalan kasvot operoitiin liikkeelle melko etäistetyllä otteella, viipyillen ja harson läpi. Pitkitetty valmistelu sai peräänsä kosketinsoolon, johon bändin murean munakas soitto toi hienosti verta. Levyversion mukainen juoksu ei tällä kertaa koskaan edes lähtenyt.

Muistatko kun tanssittiin sai Erikssonin kitaran ujeltamaan rautalankaisen avariin korkeuksiin Ylihärsilän leikellessä tuotostaan töksähteleviin paloihin. Toimi hyvin niinkin.

Ninni Luhtasaari. Kuva: Ilkka Valpasvuo

Sähköhäiriöön-albumin Hiljaa hiljaa pelkisti jälleen pianon ja Riston pohdiskelevan laulun ääreen, jota Erikssonin helen kitaranäppäily maustoi lähes huomaamattomasti. Luhtasaaren napsuttelemaan laittanut Ilta-aurinko hymyilee huohoteltiin veikeällä hilipatihippaa-meiningillä ilman, että soittimia koko ajan edes tarvittiin.

Yleisön osallistaminen yleensä toimii, niin nytkin. Risto alkoi myös lämmetä yleisön huudatukseen kunnon ”jee-he-hee-hee”-vuorohuutelulla, joka piti totta kai vetää synttärijuhlien kunniaksi täysin överiksi. Välitön höpöttely vapauttaa yleisöä, jolla on hyvä sitten pyyhkiä lattiaa, kun välillä palataan melodioiden äärelle.

Sortuvan kaikkeuden viimeinen olento vedettiin jykevästi muristen, mutta hirtehisesti virnuilevilla ja riisutuilla säkeistöillä.

Mutta sitten huhhuh nimittäin… Rakkauden rock ei ole menettänyt vuosien aikana livepatinaansa. Riston raivoamalla hoitama kliimaksi toimii, kun sillä ei mässäillä liikaa.

Heleästi svengipolvia aalloillaan keinuttava Annukan kaa nousi tutusti välillä ärhäköimään, mutta Tuomas Erikssonin maailman parasta kitarasooloa varten laskeuduttiin jälleen alas.

* *

Syntymäpäiväsankari sukeltaa siniseen savuun. Kuva: Ilkka Valpasvuo

Encoressa kuultiin Riston lupaamat kaksi ja puoli biisiä, ensin maestro Ylihärsilän soosikeskeinen soolo 20 sekuntia pelkkää hyvää. Siitä suoraan jatkanut Putoan kaivossa toimi hienosti illan viimeisenä haikeana halailuhitaana, jossa Riston puolitahallinen sanojen hapuilu tiristi hyväntahtoiset naurut.

Sitten vielä lopputanssit! Hyväkkäänmittaiset pohjustukset sai myös oman aikansa indieklassikko Discopallo, jossa psykedelia, groove ja svengi lyövät toimivasti kättä ja luova kaaos hoitaa loput.

”Isin tytöt sukeltaa siniseen savuun ja katossa on aina vaan se diskopallo!”

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua