Herttaisuuden kulminoituma – Manic Street Preachers valloitti elokuisen Helsingin

Kuvat: Jani Tuovinen

Manic Street Preachers Helsingin Allas Livessä 20.8.2025.

Vuodet ovat vierineet siihen malliin, että pippurisen idealistisesta ja kitkerän kauniista Manic Street Preachersistakin voi puhua jo ”wanhoina kunnon Manicseina”. Yhtye seisoo vilpittömän onnellisena ainutlaatuisen menneisyytensä ja yhä aktiivisesti pulppuavan luovuutensa keskellä. Tärkein elementti on yhä tallessa: asioita tehdään tinkimättömästi ja suurella sydämellä.

Tämä suuri sydän toi yhtyeen Suomeen toisen kerran tämän kesän aikana. Tällä kertaa esiintymispaikkana oli Helsingin Allas Live, jossa Manicsit saivat rauhassa painaa settinsä läpi hartaimmille faneilleen. Keikka myytiin kertalaakista loppuun.

Manicsien vetovoima on aina ollut poikkeuksellisen kulmikas 1990-luvun brittipoikentällä, jolla kaljaakittaavat pikeepaidat ovat ahmineet Oasiksensa suurella antaumuksella kulmakarvoineen kaikkineen. Manicsit ovat aina tuoneet soppaan tarpeen sivistää ja päteä – välillä ovelasti ja hienovaraisesti ujuttaen, välillä suoraan naamaan hieroen. Ensimmäisten kolmen albumin ympärille rakentunut suuntiinsa hapuileva kulttuurihärdelli onkin aivan poikkeuksellinen. Härdellin vetotähtenä toimi maailman paras tekstittäjä (ja maailman huonoin kitaristi) Richey James Edwards. Moniongelmainen rocktähti katosi vuonna 1995 ja on sittemmin julistettu kuolleeksi.

Muistutuksena juurista Sylvia Plathin sitaatti heijastuu taustakankaalle. Manic Street Preachersin kolmikko kunnioittaa perintöään arvokkaasti. Vahvimpana muistona puhuttelee lavan vasen reuna, Richeyn lavakarttaan merkitty spotti, joka huokuu tyhjyyttä. Kiertuekitaristi Wayne Murray soittaa nöyrästi takana rumpujen luona. Jokin toinen bändi vuokraisi tyhjän tilan tai myisi siihen mainoksia.

Manics on diggareiden bändi, jonka olemassaolo yhä merkitsee. Yleisössä näkyi Wales-lippujen ohella myös yhtyeen faneille tunnusomaisia tiaroja ja leopardikuoseja.

Motorcycle Emptiness avasi timmin 19 biisin mittaisen setin, jossa painettiin menemään ilahduttavan ponnekkaalla askeleella. Basisti Nicky Wire ei hypi eikä loiki pitkine kinttuineen entiseen malliin, mikä on täysin ymmärrettävää selkävaivojaan jo nuorena valittaneelta 56-vuotiaalta. Sama krokotiilihymy kuitenkin paistaa yhä aurinkolasien takaa.

Uutuusalbumin nimibiisi Critical Thinking soi alkunauhana, mikä on sinänsä sääli, sillä sen olisi kuullut mieluusti Nickyn esittämänä. Sen sijaan basisti laulaa uudelta levyltä hellyyttävän Hiding In Plain Sightin ja nakkaa taskustaan konfettia. Pienellä liikkeellä Nicky Wire onnistuu kuittaamaan viihdebisneksen pölhöyden. Laulajana Nicky Wire ei ole kummoinen, mutta tuo omalla raa’alla ja kulmikkaalla soundillaan yhtyeen ilmaisuun oman ulottuvuutensa. Tervettä vastapainoa aikakautemme laulukilpailuille, joissa laulukin on enää pelkkää loputonta suorittamista.

James Dean Bradfield kuulostaa olevan hämmentävän kovassa terässä. Kitarat vaihtuu tiuhaan tahtiin biisistä toiseen ja soitto on ilmiömäisen vaivatonta. ”Braddersin” olemus tuo mieleen päivä päivältä enemmän Mennään bussilla -sarjan Reg Varneyn, mutta rokkikarismassaan hän on aivan lyömätön. Manicsien omituisuuksia onkin aina ollut ristiriitainen lavalook. Toinen puoli pyöri meikit naamassa kirjapinoissa ja toinen puoli nojailee työmaalla lapioihin ja sadattelee Kouhiaa. Bradfieldin leppoisuus ja mutkattomuus pitää koko paketin kasassa.

Sean Moore on rumpalina mielenkiintoinen tapaus. Huomaamaton, vaatimaton ja komean Mietaa-parran kasvattanut Moore jää helposti taustalle, mutta tykin suusta lähtevät konekiväärifillit ja eteenpäin kallellaan oleva puksutus on merkittävä osa yhtyeen tunnistettavaa äänimaailmaa. Mooren soitossa ei pahemmin nojailla taakse tai groovailla sudeilla. Keinuva ja tanssittava La Tristesse Durerakin soi kulmikkaana ja nykivänä.

Moore ei ole myöskään kaihtanut mukauttaa rooliaan mikäli ilmaisullinen tarve on niin vaatinut. Debyyttialbumi Generation Terrorists (1992) oli yhtä laulua lukuun ottamatta rumpujen osalta ohjelmoitu ja sama avoin suhde koneistettuun soundiin on säilynyt näihin päiviin asti. Uutuusalbumilta kuultava Decline and Fall käynnistyy Squeeze-yhtyeen Cool for Cats -biisin loopilla.

Rumpali harrastaa tunnetusti myös moottorirurheilua, joten hän arvostanee, jos vertaan häntä yhtyeen luotettavaksi moottoriksi. Moore, if you’re reading this, I think you’re the V8 engine of the band.

Siinä missä moni ysäriaikalainen (Suede, Oasis, Pulp, Blur) pisti pillit pussiin 2000-luvun alkuvuosina, ja on sittemmin nauttinut comebackien tuomasta nosteesta, on Manics hiihtänyt omaa latuaan ja julkaissut tällä vuosituhannella jo kymmenen albumia. Bradfield ilmoittaakin lavalta, että he ovat yhtye, joka soittaa biisejä kaikilta vuosikymmeniltä.

Materiaalin suurimmat huiput osuivat 1990-luvun loppuun ja tämä aikakausi hallitseekin settiä. Yksi illan kohokohdista on kuitenkin Futurologylta (2014) peräisin oleva Walk Me To The Bridge, joka on intensiteetiltään todellinen livebiisien livebiisi. Monumentaalinen teos soi massiivisesti. Uudelta levyltä kuullaan alkunauhan lisäksi vain kaksi kappaletta. Viimeisintä edeltävältä The Ultra Vivid Lamentilta (2021) ei kuulla mitään.

Vieressäni oleva Ultranoir-yhtyeen laulaja Anton Vaan nostaa lasiaan ja huutaa ilmoille ”Rewind The Film”. Siltäkään levyltä (2013) ei soiteta mitään.

Uudet levyt ovat nousseet listojen kärkeen, mutta kestäviksi klassikoiksi niistä ei ole ollut. Ihan hyvä sijoitus kuitenkin Sonylta signata bändi, joka vuolee kultaa vuosi toisensa jälkeen. Pyörittelen mielessäni ajatusta, että signaisiko Sony, tai yksikään major-levy-yhtiö, enää tänä päivänä bändiä, joka viiltelee itseään ja laulaa nauraneensa kun Lennon ammuttiin.

Manic Street Preachers on vieraillut Suomessa säännöllisesti. Tällä kertaa yhtye saapui meren äärelle Altaan sisäpihalle.

Keikan lopussa Manic Street Preachers palaa trioksi yhden kappaleen ajaksi. Apujäsenet Dave Eringa (koskettimet) ja Wayne Murray (kitara) täydentävät sointia, mutta välillä apulaisten rooli tuntuu jopa hivenen turhalta. Triosaundissa nimittäin on puolensa. She is Suffering soi raikkaasti ja ilmavasti. Se myös kuulostaa riisuttuna 100-prosenttisesti Manicseilta. Bradfieldin tyrni kitara, Mooren nakuttava sointi ja Nicky Wiren pitkillä raajoilla länkyttävä basso tuovat The Holy Biblen (1995) synkän soinnin hetkeksi aikakoneella takaisin. Arvet alkavat sykkiä ranteissa.

Harvalla bändillä on yhtä paljon jäyhiä periaatteita kuin Manicseilla. Mitään helvetin encoreja ei soiteta, vaikka kuinka yleisö käsiään lätkyttelisi! Tämä on loputtoman business rockin maailmassa raikasta kuin lähdevesi keskellä leväistä itämerta. Keikkasettien tervaskanto You Love Us lähtee yhä yllättävän vihaisesti ja hirveällä vauhdilla. Viimeisenä kuullaan ykköshitti If You Tolerate This Your Children Will Be Next, joka on kiistatta yhtyeen tunnetuimpia kappaleita, mutta henkilökohtaisesti siirtäisin sen vaikkapa setin alkupäähän. Läpimurtohitti ja anthemien anthem A Design For Life (1996) kuullaan jo puolivälissä settiä ennen akustista tunnelmointia. Noh, menee se toki näinkin.

Kaiken kaikkiaan Manics oli vakuuttava ja yhä hyvässä vedossa. Vanhana fanina jää aina kaipaamaan deep cuteja ja erikoisuuksia, joita yhtye tarjoilee kotisaarellaan tiarapäisille superfaneilleen. Pohjoismaissa kuullaan sen sijaan turvallisempaa Tsunamia ja muita menestysvuosien hittejä. Tulkaa pian takaisin, rakkaat Manicsit!

Jani Tuovinen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua