Konserttiarvostelu: Suomalainen barokkiorkesteri, Tuuli Lindeberg ja Susanne Langner konsertoivat torstaina Kangasala-talossa ja johdattelivat kuulijat 1700-luvun Napoliin.

Rakkauden puutarha: Suomalainen barokkiorkesteri, Tuuli Lindeberg ja Susanne Langner Kangasala-talossa 13.2.2020

Mitä aarteita vanhan musiikin historiaan kätkeytyykään! Varsinkin, kun ne esitetään tavalla, johon Suomalainen barokkiorkesteri (FiBO), sopraano Tuuli Lindeberg ja mezzosopraano Susanne Langner torstaina Kangasala-talossa ylsivät.

FiBO johdatteli kuulijat 1700-luvun Napoliin, sillä kaikki illan säveltäjät vaikuttivat Vesuviuksen juurella.

Ohjelmisto oli rakennettu harvoin kuullun, mutta upean aistikkaan ja kauniin Serenata Il giardino d’amoren eli Rakkauden puutarha -serenadin varaan. Sen sävelsi Alessandro Scarlatti (1660–1725) vuosien 1700–1705 välillä.

Tarinan kerrontaa sekä Venuksen ja Adoniksen lemmenleikkejä rytmitettiin alku- ja välisoitoilla, kuten Nicola Porporan g-molli-sinfonialla sekä Domenico Scarlattin lyhyillä cembalosonaateilla.

Koko sali käytössä

Ratkaisu oli hyvin onnistunut. Adonis (Tuuli Lindeberg) ja Venus (Susanne Langner) käyttivät tarinan eteenpäin viemisessä hyväkseen koko Kangasala-talon salin ja näyttämön tuottaman tilavaikutelman.

Osa kantaatin resitatiiveista ja aarioista laulettiin katsomon sivuilta portaikosta, joskus jopa yleisön takaa.

Kun vielä orkesterin trumpetisti Miikka Saarinen kaivoi esiin lintuäänipillin ja Hanna Haapamäki loihti nokkahuilustaan mustarastaan liverrystä, kuulijat johdatettiin toden teolla Napolinlahden viileisiin puutarhoihin, Välimeren auringon kirkkauteen ja kynttilälyhtyjen valaisemiin palatsien konserttisaleihin.

Viulisti Aira Maria Lehtipuun ja cembalisti Petteri Pitkon liidaama FiBO eli näissä lemmenleikeissä notkeasti ja galantisti mukana. Kangasala-talon salin kovahko akustiikka tosin teki varsinkin viuluäänistä väliin tarpeettoman läpitunkevia.

Solistien juhlahetkiä

Molemmat solistit olivat loistavia. Erityisesti pidin Langnerin lämpimästä äänestä ja hänen vähäeleisen herkästä heittäytymisestään kainon Venuksen rooliin. Lindebergin ääni kantoi vaivatta korkeimmissakin nousuissa, minkä lisäksi hän artikuloi italiaa erinomaisen selkeästi.

Housupukuun sonnustautunut Tuuli Lindeberg heittäytyi uljaasti nuoren Adoniksen koko tunneskaalaan. Sankarimme ensin kaipasi, sitten etsi, pettyi ja tunsi raastavaa rakkauden tuskaa, mutta lopulta lunasti Venuksen lemmen puolelleen.

Serenadi päättyy – tietenkin – rakastavaisten ikuista onnea ylistävään duettoon.

Tai näin ainakin kuvittelen ilmeiden, eleiden ja yleisen draamantajun perusteella, ilman italian syvempää osaamista. Serenadin teksti ohjelmalehtisessä olisi ollut mukava lisä muuten liki täydelliseen iltaan.

Ja ihan tamperelaisille ja muillekin vinkiksi: tässä aivan kupeessa, vain 20 minuutin ajomatkan päässä, on tarjolla melkein viikoittain ainutlaatuisia esityksiä ja konsertteja.

Missä olitte nyt, kun hädin tuskin kolmannes ison salin paikoista oli varattu? Mars Kangasala-taloon!

Kari Pitkänen