Yksi tuhatvuotinen valtakunta sentään toteutui – Paavo Hohti teki kulttuuriteon ja kokosi Bysantin imperiumin vaiheet kotimaiseksi tietokirjaksi

Basilica Cistern on bysanttilaisen arkkitehtuurin mestarinäyte. Kattoa kannattelee 336 pylvästä. Kuva: Kari Pitkänen

Saksan natsit uhosivat pystyttävänsä Eurooppaan ”tuhatvuotisen valtakunnan”, mutta se jäi vain 12 vuoden mittaiseksi. Surkeita aloittelijoita – kaikkien onneksi.

Toisin kävi Bysantissa. Rooman valtakunnan jaosta syntynyt Itä-Rooman valtakunta, meidän tuntemamme Bysantti, pysyi pystyssä toista tuhatta vuotta aina siihen saakka, kun osmanit valloittivat Konstantinopolin 29.5.1453.

Keisarikunnalla oli yhtä tarkka alkupiste. Keisari Konstantinus vihki itsensä mukaan ristityn kaupungin käyttöön 11. toukokuuta vuonna 330, tosin pahasti keskeneräisenä. Rakennustyöt oli polkaistu käyntiin kuusi vuotta aikaisemmin niemenkärjessä, jossa sijaitsi Byzantion-niminen siirtokunta.

Kahden päivämäärän väliin jäävät ne (yli) tuhat draaman vuotta, joista professori Paavo Hohti on koostanut ensimmäisen suomenkielisen kokonaisesityksen, yli 600-sivuisen tietokirjan Bysantti – Tuhat draaman vuotta (WSOY, 2021). Se on jo itsessään kulttuuriteko. Bysantin muisto näkyy ja tuntuu meillä asti esimerkiksi ortodoksisessa kirkossa ja sen ikoniperinteessä, mutta niiden taustoista emme tiedä juuri mitään.

Kuvaavaa on, että ranskalaisen Charles Diehlin Bysantti-teoksen suomentamisesta on kulut aikaa jo 90 vuotta. Varmin tie Bysantin aikakauteen onkin useimmille ollut Mika Waltarin romaani Johannes Angelos vuodelta 1952.

Hagia Sofian kirkon mosaiikkikuvan päähenkilöt ovat keisari Johannes II Komnenos (1087–1143), Neitsyt Maria ja Jeesus-lapsi sekä keisarinna Eirene. Kuva: Kari Pitkänen

Silmät sokeiksi kuumalla raudalla

Bysantti-sanan käytössä on mielenkiintoista se, että sen nimistä valtiota tai kansaa ei koskaan ole ollut. Rooman imperiumin itäisen osan kieli oli kreikka ja sen kansalaisen itsestään käyttämä nimi Rhomaios eli roomalainen.

Läntisessä osassa Eurooppaa Välimeren itäosien asukkaat tunnettiin kreikkalaisina, Graeci. Bysantti-nimi vakiintui vasta uuden ajan taitteessa 1600-luvun alussa. Saman tien siihen alkoi liittyä erityisen negatiivisia mielikuvia salamyhkäisyydestä, petollisuudesta, juonitteluista ja vääräuskoisuudesta. Yhä edelleen vaikkapa nyky-Venäjän valtarakenteita ja päätöksentekoa voidaan kuvata ”bysanttilaiseksi”.

Kreikkalaisten keisarikunta toisaalta teki parhaansa, että epäluuloille oli katetta.

Bysantin historia on kuin loppumaton suo vallantavoittelua ja -kaappauksia, sotia ulkoisia ja sisäisiä vihollisia vastaan ja vastustajien nujertamista mitä armottomimmin keinoin.

Hyvin suosittu menetelmä oli toisen tai molempien silmien sokaisu polttavalla raudalla. Siihen syyllistyivät jopa keisarit ja keisarinnat omia lapsiaan vastaan. Hyvällä onnella sokaisusta selvisi hengissä, mutta läheskään aina niin ei käynyt.

Sota oli Bysantin perustila. Se nieli suurimman osan varoista ja hallitsijoiden kiinnostuksesta. Laivaston aseena oli salaperäinen ”kreikkalainen tuli”, jota vastustajien oli mahdotonta torjua.

Bysantissa hallitsi 94 keisaria, joista 36 syöstiin vallasta. Vallankaappauksella keisaripalatsin haltijaksi nousi 37 hallitsijaa. Keskimäärin valtakausi kesti 12 vuotta.

Keisarit pukeutuivat purppuraan. Muilta se oli kielletty. Musta väri puolestaan oli kielletty monimutkaisissa ja näyttävissä hoviseremonioissa, koska se symboloi vallan mysteeriä.

Ristiretkeläiset polttivat kaupungin

Bysantin historiasta kertoo jälkipolville noin 60 000 säilynyttä tekstiä tai kokonaista teosta. Huomattava osa niistä keskittyy keisareihin ja heidän tekoihinsa, ja samaa esitystapaa noudattaa Paavo Hohti: hänen kirjansa etenee kronologisesti ja täsmällisesti hallitsijasta toiseen ja kuljettaa mukana laajempaa kertomusta Bysantin valtakunnan noususta, kehityksestä, taantumisesta ja kutistumisesta aina lopulliseen tuhoon asti.

Laajimmillaan Bysantti hallitsi nykyisen Kreikan, puolen Balkanin, Turkin, Libanonin, Israelin, Egyptin ja Libyan rannikkokaistaleen suuruista imperiumia. Viimeisessä vaiheessa keisarikunta oli kutistunut Konstantinopolin (nyk. Istanbul) kaupunkivaltion kokoiseksi rääpäleeksi ja pariksi irralliseksi kreikkalaiskaupungiksi Mustanmeren rannoilla.

Vuonna 1204 tuli jo melkein kuolinisku, kun lännestä tulleet ristiretkeläiset valtasivat ja ryöstivät Konstantinopolin. Kaupunkia ei kukaan ollut valloittanut yli 800 vuoteen, joten saaliin määrä ja laatu olivat käsittämättömät. Bysantin pääkaupunki paloi kahdeksan päivää eikä koskaan toipunut ennalleen.

”Kaksi kolmennesta maailman kaikista rikkauksista oli Konstantinopolissa, yksi kolmannes oli siroteltu muualle maailmaan”, arveli 4. ristiretkeen osallistunut Robert de Clari.

Yksi todiste ryöstöstä on edelleen nähtävissä Venetsiassa. Pyhän Markuksen kirkon kattoa koristava pronssinen nelivaljakkoveistos on vohkittu Konstantinopolin kilpa-ajoareenalta Hippodromilta.

Hagia Sodian kirkko valmistui vuonna 537. Nykyään se toimii moskeijana. Kuva: Kari Pitkänen

Sukupuolineutraaleja liittoja

Vaikka Bysantin aikakaudella on ollut läntisessä Euroopassa kyseenalainen maine, kreikkalaisimperiumin yhteiskuntarakenne oli monessa suhteessa varsin edistyksellinen.

Sosiaalinen nousu onnistui periaatteessa kenelle tahansa. Tallirengistä saattoi tulla keisari – jä näin myös tapahtui, kun Basileios nousi valtaistuimelle vuonna 867.

Sosiaalinen liikkuvuus oli muutenkin vapaata, eikä aatelistoa tai vasalleja ollut. Aristokratian ja ”mahtavien”, dynatoi, asema perustui virkaan, asemaan ja omaisuuteen, mutta ei feodalistiseen luokkajakoon läntisen Euroopan tapaan. Roomalaisen ihanteen mukaisesti kaikki olivat yhdenvertaisia lain edessä.

Mielenkiintoinen ilmiö on keskiaikainen käytäntö, joka oli voimassa vain Bysantissa: kaksi miestä, kaksi naista tai mies ja nainen saattoivat sopia erityisen ”veljeksi tekemisen liiton”, joka ei ollut luonteeltaan juridinen. Sen tarkoituksena oli vahvistaa sosiaalista turvallisuutta ja murtaa rajoja sukupuolien, kansallisuuksien ja uskontojen välillä, Hohti kertoo.

Olivatko veljes- tai sisarliitot luonteeltaan myös seksuaalisia? Rituaaliin kuuluvat rukoukset eivät tähän suoraan viittaa, mutta epäilys jää elämään. Kreikkalaiset taisivat olla satoja vuosia muita edellä sukupuolineutraalien parisuhteiden järjestämisessä ja hyväksymisessä.

Bysantin oma ääni puuttuu

Professori Paavo Hohti on entinen Suomen Kulttuurirahaston johtaja. Hän on tutkinut ja suomentanut antiikin Kreikan ja Bysantin kirjallisuutta. Esipuheessa hän kertoo, että imperiumin historian kirjoittaminen oli ollut hänen mielessään parikymmentä vuotta.

Suurtyö on nyt tehty, ja sille pitää sinänsä antaa iso kiitos. Lukijana minua kuitenkin kiusaa seikka, joka kirjoittajan taustan tietäen vain korostuu: missä ovat Bysantin omat äänet?

Koko kirjassa ei ole ainuttakaan suoraa lainausta kreikan- tai muun kielisistä alkuteksteistä tai lähdekirjallisuudesta. Näin ollen kirjasta puuttuu se lämpö, mystiikka ja – sanoisinko – historian siipien havina, jota juuri Bysantin valtakunnan vaiheisiin ja moniin dramaattisiin käänteisiin liitetään.

Hohti menee jopa niin pitkälle, että kehuu aikakauden kronikoitsijaa erityisen tunnevoimaisesta ilmaisusta ja tekstistä. No antaako hän siitä näytteen omille lukijoilleen? Ei.

Puute vain korostuu, kun Hohdin oma kirjoitustyyli on luetteloivaa ja toteavaa ja itse tapahtumiin nähden monesti aika kuivakkaa.

Osa tästä varmaan johtuu silkasta materiaalin paljoudesta. Välillä silti tuntuu, kuin lukisi veroilmoituksen täyttöohjetta tai kuuntelisi Bubi Walleniuksen tasapäistä selostusta trillerimäisestä MM-tason jalkapallo-ottelusta.

Konstantinopolin mahtavat muurit pitivät hyökkääjät loitolla yli 850 vuotta. Ensin kaupungin valtasivat ristiretkeläiset 1204, sitten osmanit 1453. Kuva: Kari Pitkänen

Varangit innostivat metalliyhtyettä

Kirjan lukemista toki auttavat tiivisteet jokaisen luvun tärkeimmistä tapahtumista sekä lopun kronologiset listaukset keisaridynastioista ja niiden päätapahtumista, sanasto, luettelo alkuperäislähteistä ja henkilöhakemisto.

Hohti on vahvoilla myös pohtiessaan Bysantin perintöä ja sen kosketuksia Suomeen varsinkin ortodoksisen uskonnon, kansanrunouden sekä kaunokirjallisuuden kuten juuri Waltarin, Paavo Haavikon, Johannes Salmisen ja Kaari Utrion kautta.

Kiinnostus itään ei ole meidän aikamme keksintö. Suomesta on löydetty 22 bysanttilaista kolikkoa, vanhimmat vuosilta 945–959. Kauppareitit ovat siis ennenkin olleet auki ja ihmiset kulkeneet jokia pitkin läpi Euroopan.

Vai päätyivätkö myntit Suomeen, kun kotiin palasi joku keisarillisessa varangikaartissa palvellut vaalea ”Pohjan mies”, joka oli hankkinut mainetta taistelutaidoillaan ja kaksiteräisellä kirvellään?

Viimeksi suomalainen folk-metalliyhtye Turisas julkaisi kaksi Bysantti-vaikutteista albumia: The Varangian Way (2007) sekä Stand Up and Fight (2011). Jälkimmäinen alkaa varangikaartin marssilla ja kuvaa sen jälkeen Konstantinopolia, Hagia Sofian kirkkoa, Hippodromin kilpa-ajoja ja vielä varjagien pakoa jäätyneen Bosporin yli.

Näissä jo historiakin havisee niin, että tuntuu.

Kari Pitkänen
kari.pitkanen(at)kulttuuritoimitus.fi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua