Yhteiskuntakritiikkiä, murhia, ja vanhenemista – arviossa Gu Byeong-Mon Nainen ja veitsi

Kuvat: Hanover Square Press / HarperCollins / Bazar Kustannus

Vanhuus ei tule yksin. Sen huomaa kyllä kehossaan, oli sitten tavallinen eläkeläinen lapsenlapsineen taikka ammattimainen palkkamurhaaja – kummassakin tapauksessa lenkkitahti hidastuu ja kädet tärisevät. Toisaalta, jos sattuu olemaan ei-vielä-eläkkeellä-oleva palkkamurhaaja, on siitä vanhenemisesta ehkä tavallista enemmän haittaa. Niinpä on hyvä alkaa suunnitella eläkepäiviä, kuten Gu Byeong-Mon romaanin päähenkilö tekee.

Nainen ja veitsi (suom. Taru Salminen; Bazar, 2023) on todellakin erilainen trilleri – vaikka pakko sanoa, että itse en sitä trilleriksi luokittelisi. En kyllä tiedä miksi, sillä ei se ole perinteinen dekkarikaan, eikä kyllä komediaa tai cosy crimeakaan. Jotain kaikkien näiden sekoitusta, maustettuna pohdiskelevalla yhteiskuntakritiikillä vanhenemisesta ja eriarvoisuudesta, josta tulee ehkä hieman mieleen Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarja.

Teoksen päähenkilön, 65-vuotiaan Sarvikynnen nimi kuvastaa petojen kynsiä ja viittaa  hänen ammattiinsa. Läpi kirjan Sarvikynsi puhuu palkkamurhaamisesta ”tuholaistorjuntana”, kuten toimistonsa tapa on, korostaen miten arkipäiväistä bisnes hänelle on. Sarvikynsi ei ole ikinä jäänyt kiinni, ei ole jättänyt johtolankoja, tai kipuillut työtehtäviensä kanssa. Hän hoitaa työnsä kyselemättä liikoja, pitää huolta kehostaan, ja pysyy etäällä muista ihmisistä. Hänellä on kyllä lemmikki, löytökoira Turhake, mutta kuten nimikin kertoo, ei suhde siihenkään ole erityisen läheinen. Sen verran lämpöä Sarvikynnen sydämestä löytyy, että aina lähtiessään työkeikalle hän avaa ikkunan, jotta Turhake pääsisi ulos, mikäli Sarvikynsi ei enää palaisikaan.

Ylläoleva on oivallinen esimerkki kirjan huumorista, joka on tummaa ja kipeän osuvaa. Välillä huumori tulee tilanteista, välillä Sarvikynnen lakonisesta ja tyynestä tavasta kuvailla tapahtumia ja miljoonabisnestä, jossa työskentelee. Huolimatta työstään ja sen vaatimasta stoalaisesta mielentilasta pääsee Sarvikynnen panssarin lävistämään empatia häntä hoitanutta lääkäriä kohtaan, mikä sotkee pahoin hänen viimeisen työkeikkansa.

Gu Byeong-Mo on saanut herkullisen kattauksen eri ainesosia kokoon, ja kehitellyt niistä uskottavan juonen mielenkiintoisilla käänteillä. Taru Salmisen suomennos onnistuu tavoittamaan teoksen sävyt ja vivahteet.

Jokin kuitenkin omaa lukukokemustani häiritsi. Sarvikynnen taustasta kerrotaan takaumissa, jotka paljastavat miten köyhä tyttö päätyy huipputason palkkamurhaajaksi. Kysymykset Sarvikynnen menneisyydestä piinasivat minuakin jatkuvasti lukiessani, mutta takaumat tuntuivat tulevan outoihin aikoihin, täysin irrallisina pääjuonesta – vaikka ne luonnollisesti liittyivät siihen. Ja itse juonen kehittymiseen tuntui menevän liiankin kauan, niin että ehdin jo tuskastua odotellessani sitä paljon lupailtua viimeistä keikkaa.

Jälkeenpäin mietittynä ongelmana olivat ehkä omat odotukseni: Nainen ja veitsi on yhteiskunnallisempi ja hitaampi kuin mitä odotin–– ja kun olin asennoitunut ottamaan vastaan jonkinlaisen actiontrillerin supermummosta veitsen kanssa Marvel-efektien kera, oli suhtautumista vaikea muuttaa kesken kirjan. Joka tapauksessa Nainen ja veitsi on viihdyttävä, ajatuksia herättävä, ja terävästi kirjoitettu teos, jota suosittelee mielellään etenkin perusdekkareihin kyllästyneille.

Elsa Lindström

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua