Kuva: Susanna Kekkonen / S&S
KIRJAT | Läskiaktivisti Raisa Omaheimo käsittelee kirjassaan ylipainoa ja sen vaikutusta elämään monelta kantilta. Ratkaisuja läskeille purkaa yhteiskunnan läskifoobisia rakenteita, ja kirjan lukeminen tekee hyvää laihoillekin.
ARVOSTELU
Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille
- S&S, 2022.
- 188 sivua.
Raisa Omaheimo on pitkän linjan läskiaktivisti, joka nousi aiheen kanssa yleiseen tietoisuuteen vuonna 2016 ensi-iltansa saaneen Läski-monologin myötä. Siinä Omaheimo tilitti kokemuksiaan ylipainoisena ihmisenä maailmassa, jossa lihominen on pahinta, mitä ihmiselle voi tapahtua. Nyt Omaheimo on tiivistänyt kokemuksia ylipainosta ja ennen kaikkea ratkaisuja asian kanssa elämiseen kirjaan, jota suosittelen aivan kaikille, painoindeksistä huolimatta.
Itse asiassa siitä voidaankin aloittaa. Se on yksi asioista, joihin Omaheimo Ratkaisuja läskeille –kirjassa (S&S, 2022) pureutuu. Painoindeksi on silkkaa humpuukia yksilötasolla: se on isojen ihmisjoukkojen tilastolliseen analyysiin tehty työkalu, joka on sitä paitsi koottu aika rajallista valkoisten miesten populaatiota tutkimalla. Ennen kaikkea se ei kerro oikeastaan mitään ihmisen terveydestä. Silti sitä laskeskellaan vähän joka puolella, ja kuten Omaheimo kirjassaan esimerkkinä kertoo, hän ei saanut pankista asuntolainalle parempaa lainaturvaa liian korkean painoindeksin vuoksi. Toisilta rajataan pääsyä leikkauksiin painoindeksin perusteella. (Jos tähän aiheeseen sukeltaminen kiinnostaa, Maintenance Phase -podcastin jakso The Body Mass Index on todella hyvä.)
Kirja kuvaa läskinä olemista monilta eri arkisilta kanteilta. Millaista on pohtia, kestääkö tuoli. Millaista on, kun vaatekaupan myyjä tarjoaa koon 48 vaatteita, vaikka on juuri kertonut olevansa kokoa 52. Millaista on, kun lääkäriä ei oikeastaan kiinnosta se vaiva, jonka vuoksi olet tullut lääkäriin, koska ensin pitäisi laihduttaa. Millaista on kokeilla kaikkia mahdollisia laihdutuskuureja, joita yhdistää vain yksi asia: se että mikään niistä ei oikeastaan toimi.
Lihomisen pelko verhotaan terveyshuoleksi
Omaheimo kirjoittaa hyvin ja sujuvasti. Luin kirjan yhdellä istumalla, sen verran sen tempaisi mukaansa. Ratkaisuja läskeille on yhtä aikaa karmiva ja hauska. Se kuvaa terävästi, millainen läskifobia yhteiskuntaamme läpäisee.
Kyse on nimenomaan lihomisen pelosta, joka vain pintapuolisesti verhotaan terveyshuoleksi. Keskustelussa ohitetaan se, ettei paino ihan suoraan liity siihen, miten terve ihminen on. Polvivaivainen läski pistetään laihduttamaan, eikä voimaharjoittelemaan, vaikka voimaharjoittelu auttaisi polvivaivoihin. Läskit saavat kirjasta käytännöllisiä ratkaisuja. Niistä paras – ja tietyllä tapaa kamalin – on tämä:
”Jos lääkärin ainoa hoito on käskeä sinua laihduttamaan, kysy ’miten hoitaisit/tutkisit oireitani jos olisin normaalipainoinen’, ja pyydä lääkäriä kirjaamaan ylös käyty keskustelu.”
Normaalipainoiset saavat kirjasta arvokkaan näkemyksen siihen, millaista syrjityn ihmisryhmän elämä voi olla. Jos lukijassa on rahtunenkaan empatiaa, Ratkaisuja läskeille auttaa ymmärtämään, miten ihmisen paino ei useinkaan ole omista valinnoista kiinni. Jos ylipaino olisi pelkällä tiedolla ratkeava ongelma, sitä ei enää olisi: tietoa aiheesta kyllä riittää.
”Lihavuudesta varoittavaa käytöstä puolustavat ihmiset ovat sen saman tiedonantamisharhan vallassa kuin koko muukin yhteiskunta: ajatellaan, että kun läskille kerrotaan että hän on läski, se toimii automaattisesti moottorina elämäntapamuutoksen tekemiselle ja laihtumiselle. Tämä ei vain ikävä kyllä ole totta, tätä ei tapahdu muualla kuin näiden informattien mielikuvituksessa.”
Toimenpideohjelma
Kirjan pohjalta ehdotankin kaikille seuraavaa yksinkertaista ja helppoa toimenpideohjelmaa:
- Älä laihduta. Laihduttaminen on todistettu haitalliseksi. Laihdutuskuurit johtavat pitkällä aikavälillä painon nousuun ja pahimmillaan elimistön omien säätelymekanismien vahingoittumiseen. Kenenkään ei pitäisi laihduttaa. Se ei tarkoita, etteikö omia ruokailu- ja liikuntatottumuksia saisi ja kannattaisi tarkastella, mutta tarkastelu pitää tehdä siltä kannalta, että tehdyt muutokset voi ottaa pysyviksi elintavoiksi. Jos tarvitset ravitsemusneuvoja, niitä kannattaa kysyä ravitsemusterapeutilta, ei ihmisten näännyttämiseen erikoistuneilta personal trainereilta. Laihdutusteollisuus on verenimijä, jolle ei kannattaisi antaa lisää rahaa. On ihan ok, jos ei ole normaalipainoinen.
- Älä kommentoi toisten kehoja ja syömisiä. Kenenkään kehoja tai kakkupaloja ei ole mitään syytä kommentoida negatiiviseen sävyyn – ja positiivistakin kommentointia kannattaa harkita kahdesti. Tämä koskee niin laihoja kuin läskejä. Kehorauhan ansaitsevat kaikki ja harkitsematon kommentointi voi tuuppia minkäkokoista ihmistä tahansa kohti syömishäiriötä. Erityisesti lapset ja nuoret on jätettävä rauhaan.
- Älä syyllistä yksilöitä rakenteiden ongelmista. Ihmisen terveys on lopulta melko vähän ihmisen omista valinnoista kiinni. Jos lihominen ärsyttää, yksilöiden haukkuminen ei auta mitään. Puuttuminen yhteiskunnan rakenteisiin sen sijaan auttaa. Läskien hyvinvointi ja terveys paranisi paljon jo sillä, että läskivihamielinen ilkeily katoaisi maailmasta.
Mikko Saari
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Lusun huumeperintö – arviossa Satu Krautsukin ja Sini Ahlqvistin Pirihautausmaa
KIRJAT | Suomen ja etenkin Kotkan ja Haminan huumerikollisuudesta kertovan tietokirjan koskettavinta antia ovat entisten käyttäjien omat tarinat.
Silja Järventaustan tarkkanäköisissä runoissa tutkitaan luontoyhteyttä – arviossa Vuorosana pihapiirissä
KIRJAT | Silja Järventaustan runoteos Vuorosana pihapiirissä tuo luonnon iholle omintakeisilla kuvillaan.
Totuus Sissistä on ison askelen lähempänä – arviossa Linda Huhtisen kirja Serlachiuksen unohdetuista sisaruksista
KIRJAT | Miksi historia niin usein kirjoitetaan miesten kautta, kysyy runoilija, radiojuontaja ja vapaa kirjoittaja Linda Huhtinen kirjassaan Sigrid Serlachiuksesta.
Häjyjen jälkeläiset – arviossa Härmä-aiheinen valokuvakirja Men with No Mountains
KIRJAT | Ella Kiviniemen ja Elias Lahtisen valokuvakirja myyttisestä Härmästä on veikeä keskustelunavaus maaseudun elinvoimasta. Mihin asti ”tehdään itte” -asenne voi kantaa?