Wenzel Hagelstamin elämäkerta on täynnä kiehtovia kertomuksia taiteen ja antiikin keräilyn maailmasta

Kuvat: Wiki Commons / WSOY

Antiikkiesineiden arvostetusta asiantuntijasta ja taitavasta tarinoijasta, Wenzel Hagelstamista, on julkaistu muistelmat. Muistelmien kertojanääni on Wenzel Hagelstamin, mutta elämäkerran on kirjoittanut toimittaja Dan Kronqvist monien antoisien Wenzelin kanssa käytyjen keskustelujen pohjalta.

Kronqvist on itsekin kiinnostunut antiikkimaailmasta, joten yhteinen sävel löytyi vaivatta. Wenzel Hagelstam – antiikkikauppiaan muistelmat -kirjaa (suom. Kati Valli; WSOY, 2023) varten on jututettu myös Wenzel Hagelstamin ystäviä ja kollegoita vuosien varrelta omine muistikuvineen ja näkökulmineen ja näin täydennetty kokonaisuutta.

”Aina on puhuttava totta – mutta kaikkea ei tarvitse kertoa.”

Antiikkialan konkarin elämäkerta on tulvillaan kiehtovia kertomuksia vuosikymmenten takaisesta taideteosten ja -esineiden keräilyn maailmasta sekä niiden arvioimisesta, ostamisesta ja myymisestä. Hagelstamin muistelun myötä lukijalle avautuu myös etelähelsinkiläisen ruotsinkielisen väestön elämänmuoto silloin ennen ja nyt.

Wenzel Hagelstam ei ole koskaan arvottanut ihmisiä syntyperän, varallisuuden tai koulutuksen perusteella. Hän pitää persoonallisista henkilöistä; myös huumorintaju ja vekkulimieli saattavat käydä suosituksesta! Wenzelin itsensä voisi kai katsoa kuuluneen hyväosaisiin: hänen isällään oli oma yritys ja äidillä taasen aatelistaustaa – mikä ei kylläkään tarkoita, että he olisivat olleet erityisen varakkaita, mutta tietyn sivistyksen silauksen se sentään takasi.

Isä ja äiti jäivät jossakin määrin etäisiksi lapsille, joiden piti aina totella ja myöskin teititellä vanhempiaan, vaikka sellaista tapaa ei enää muissa perheissä ollut. Perheen lastenhoitaja Karin Wilander oli Wenzelille ja hänen sisaruksilleen tärkeä ja rakas. Karin oli uskonnollinen ja lempeä. Hän otti syliin, lohdutti ja antoi viisaita elämänohjeita. Wenzel sanookin, että hänen ihmiskäsityksensä on peräisin Karinilta, joka muun muassa varoitti luottamasta rikkaisiin!

Yli 80-vuotiaan Wenzel Hagelstamin elinaikana maailma ympärillä on ehtinyt muuttua moneen kertaan ja monella tavalla. Elämäkertateosta lukiessa tulee kuitenkin tunne, että Hagelstam suhtautuu mitä erikoisimpiin sattumuksiin tyynesti ja sellaisina kuin ne ovat kohdalle tulleet. Hänelle on tapahtunut merkillisiä, huvittavia, mutta myös melko käsittämättömiä asioita.

Vaikkapa se, miten välirauhan aikaan vuonna 1941 ruotsinkieliseen perheeseen Helsingissä syntynyt pikku-Wenzel lähetetään vuonna 1943 jatkosodan jaloista Ruotsiin turvaan, mutta rauhan tultua kotiin palaakin suomea puhuva poika!

Eräs todella erikoinen seikka tapahtuu Wenzelin ollessa murrosikäinen: hänen äidinpuoleinen isosetänsä adoptoi hänet. Mikään ei silti muutu. Ei sukunimi, ei asuinpaikka. Loma-aikoina Wenzel sentään pääsee vierailemaan Pariisissa boheemin adoptioisänsä luona maistamassa vähän vapaampaa elämää kuin omassa tiukkakurisessa kodissa oli mahdollista.

Hagelstam kertoilee monista asioista hyvin vapautuneesti, mutta varmaankin hän ohittaa jotkin seikat taitavasti, kääntäen kysyjän tai kuulijan huomion toisaalle. Wenzel on myös suorapuheinen, mutta korrekti. Joskus lukija on aistivinaan, että hänen sanoihinsa liittyy arvoituksellinen hymynkare.

Vuosia myöhemmin Wenzelin ollessa jo naimisissa ja kahden lapsen isä, hänen Katy-vaimollaan oli työtovereina naispari, joka halusi kovasti lasta. He olivat pohtineet monia vaihtoehtoja toiveen toteuttamiseksi. Aivan tavallista ei liene ollut se, että Katy ehdotti isäksi omaa aviomiestään Wenzeliä. Luonnonmenetelmällä. Näin myös tapahtui.

* *

Wenzel Hagelstamin isä olisi halunnut pojastaan insinööriä. Se toive ei toteutunut. Ennakkoluuloton Wenzel kokeili monenlaisia töitä, mutta vaikka hän oli niissä taitavakin, mikään ei tuntunut aivan omalta. Muutettuaan vaimonsa Katyn ja lasten kanssa Göteborgiin muutamaksi vuodeksi Wenzel paiski tehdashommia. Niihin aikoihin hän kiinnostui tosissaan myös vanhoista tavaroista. Toki hän oli jo aiemmin kolunnut Helsingin kirpputoreja Cecil-veljensä kanssa, mutta Göteborgin valikoimat olivat jotakin vallan muuta. Antiikkia oli kaikkialla.

Suomeen paluun jälkeen vuonna 1972 antiikki alkoi viedä yhä suuremman osan Wenzelin ajasta. Elämäkertateoksessa kerrotaan seikkaperäisesti, miten hän omaksuu vähitellen alalla tarvittavat tiedot ja taidot. Kulttuurikodin kasvattina Wenzelillähän oli alun alkaenkin tuntumaa vanhoihin esineisiin ja taiteeseen, mutta ala vaatii oikeanlaisia kontakteja ja ennen kaikkea kokemusta. Molempia saa ajan myötä. Verkostoituminen on tärkeää, samoin tieto siitä, kehen voi luottaa.

Koska alalla on kovaa kilpailua, vainusta ja vaistosta on apua, mutta kirjassa kerrotaan, miten antiikkialalla riittää myös kaikenlaisia huijareita, kuten taideväärentäjiä, joten tarkkana saa olla. Wenzel on joutunut harvoin hankaliin tilanteisiin, koska hän on itse rehti ja reilu. Kaiken kaikkiaan kirja vilisee niin kiehtovia tarinoita ja ihmeellisiä kohtaamisia, että välillä uskoo jopa Kohtalon puuttuneen peliin sattuman sijasta!

Osoite Bulevardi 9 on Wenzelille tärkeä. Sieltä kaikki alkoi, siellä oli hänen lapsuudenkotinsa. Perheen lisäksi samassa rapussa asui muutakin sukua, ja vuonna 1976 talon kolmanteen kerrokseen perustettiin Galleria Hagelstam, ja kolme vuotta myöhemmin alkoi W. Hagelstamin huutokauppojen tarina, tuossa samassa osoitteessa!

Vuosien ajan huutokauppoja järjestettiin rakennuksen katutasossa, legendaarisessa Ekbergin kahvilassa. Esiteltävien esineiden rahtaamisessa alakertaan ja tilan muokkaamisessa ensin tapahtumaa varten ja sitten taas takaisin kahvilaksi olikin melkoinen työ ja vaiva.

Myöhempinä vuosina Hagelstamin huutokauppatapahtumia järjestettiin muuallakin Helsingissä, mutta Bulevardille palattiin taas takaisin, kun kakkoskerroksesta vapautui uutta tilaa. Myös kuvataiteeseen erikoistunut Galleria Hagelstam siirtyi tuolloin ylemmästä kerroksesta sinne.

Vuonna 1973 Wenzel Hagelstamista tuli yllättäen oman antiikkiliikkeen pyörittäjä Pietarinkadulle. Siitä hänen oli kiittäminen alalla toimivia ystäviään ja heidän vinkkejään ja tukeaan. Esineet eivät kuitenkaan ilmesty antiikkiliikkeisiin itsestään. Toki kauppiaille tuodaan tavaraa tarjolle, ja huutokaupoista, joko omista tai toisten järjestämistä, löytyy miltei aina joko kiinnostavaa ostettavaa tai myytävää. Silti esineitä on myös etsittävä aktiivisesti.

Aivan oma kuvionsa on tavaroiden metsästys ulkomailta. Niissä merkeissä on Wenzel Hagelstamkin matkustanut paljon vuosien varrella. Hankintaretket ovat voineet ulottua hyvinkin kauas.

1980-luvulla Wenzel avioitui toisen kerran, ja vaimonsa Ann-Marin kanssa he matkustivat moniin kiinnostaviin kohteisiin Kiinaa myöten ja laajensivat tuolloin muutenkin antiikkialan tietämystään erityisesti keramiikasta.

1990-luvun lamakaan ei vaikuttanut Hagelstamin yrityksiin yhtä rajusti kuin moniin muihin toimijoihin. Wenzel on aina ollut raha-asioissa realisti, mutta ei koskaan ahne, ilmenee elämäkertakirjasta.

* *

Suomen antiikkiympyröissä Wenzel Hagelstam on ollut laajasti tunnettu ja arvostettu jo monien vuosikymmenien ja sukupolvienkin ajan. Mutta viimeistään vuonna 1997 alkaneen Antiikkia, antiikkia -televisio-ohjelman myötä Hagelstam tuli tutuksi myös ns. suurelle yleisölle omintakeisesti suomea puhuvana ystävällisenä miehenä. Ihmiset toivat hänen nähtäväkseen ja arvioitavakseen jos jonkinlaisia vanhoja esineitä, mutta Hagelstam ei koskaan väheksynyt kenenkään aarteita, vaan kyseli myhäillen niiden taustoja täydentäen kuulemaansa omalla tietämyksellään. Ohjelmien tunnelma pyrittiin pitämään leppoisana, missä myös onnistuttiin.

Antiikkia, antiikkia -ohjema kuljetti tekijöitään (ja samalla katsojia) tutustumaan myös ulkomaiden antiin. Wenzel itse oli mukana ohjelmassa yli kymmenen vuotta, ja tuona aikana hänestä tuli vähitellen miltei ”koko kansan Wenzel”. Eikä hänellä tainnut olla mitään sitä vastaan.

Nykyään, vuosikymmenten jo vierittyä, Wenzel viihtyy edelleen omassa W. Hagelstam Art -liikkeessään Kapteeninkadulla, veljensä Cecilin antikvariaatin vieressä. Eteläinen Helsinki ei ole koskaan lakannut viehättämästä Wenzeliä. Tosin hän on sanonut, että jollei Helsinkiä olisi olemassa, hän saattaisi hyvinkin viihtyä lahden takana Göteborgissa. Siellähän se antiikkikipinä iski häneen toden teolla.

Mutta jos näin olisi käynyt, hän ei olisi koskaan tavannut uudestaan nuoruutensa ensirakkautta! Kohtaaminen tapahtui 50 vuotta myöhemmin – ja tietysti Bulevardilla. Heitä yhdistävä tekijä ei ole kuitenkaan antiikki ja mennyt maailma, vaan luonto, ja aivan erityisesti Lappi. Siellä heidät myös vihittiin.

Wenzel Hagelstamilla on neljä lasta ja myös heillä on jälkikasvua. Wenzelillä on huono omatunto siitä, ettei hän ole ehtinyt olla tarpeeksi mukana heidän elämässään, mutta hänen muistelmistaan kyllä ilmenee, miten onnellinen ja ylpeä hän on heistä kaikista. Jokainen on löytänyt oman vahvuutensa ja paikkansa maailmassa.

Wenzelin nuorimman pojan nuorimmainen, taidemaalariksi opiskellut Hjalmar, on taidoiltaan kuin Rembrandtin reinkarnaatio – vai mitä sanotte elämäkerran kansikuvasta!

Ritva Alpola

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua