Vuoden vaellus on koukuttava erämaaseikkailu, vaikka juuri seikkailua yksinvaeltaja yrittää välttää

Kuvat: Kirjapaja

Nykyihmiseltä vaaditaan painavat perusteet, kun hän pakkaa rinkan ja lähtee vuodeksi Lapin erämaihin vaeltamaan. Vapauden kaipuusta tässä on kyse, lukija päättelee, kun Erno Saukko kaivaa teltassaan esiin Jäniksen vuosi -kirjan. Eroon yhteiskunnasta vähän niin kuin Erämaan armoille -kirjassa ja leffassa.

Mutta Saukko tekee heti selväksi, ettei hän koe työntöä ankeasta arjesta, vaan vetoa koskemattomaan luontoon. Pitkiä yksinvaelluksia harrastava filosofian tohtori ja lääketieteen kandidaatti haluaa olla vuoden ajan yhtä luonnon kanssa.

2 500 km koskemattomissa erämaissa

Vuodenaikojen vaihtelu on fraasi, jota harva on elänyt todeksi luonnon keskellä. Väkevimmillään näytelmä on syksyllä, kun ruska värjää maiseman ja keväällä, kun kuukausiksi hiljentynyt erämaa räjähtää yhtäkkiä eloon.

Niiden väliin mahtuu reilut puoli vuotta ankaraa talvea, joka koettelee niin vaeltajaa kuin varusteitakin. Upottavassa lumessa suksen katkeaminen olisi kohtalokasta. Pohjois-Ruotsin vuoriston lumimyrskyssä ei kauaa selviä, jos teltta pettää.

Erno Saukon 2 500 kilometrin reitti Suomen, Ruotsin ja Norjan koskemattomissa erämaissa välttelee vaellusreittejä, polkuja, mönkijäuria ja muita ihmisen jättämiä merkkejä. Matkan varrella hän kohtaa kuusi lajitoveria.

Saukko nostaa kymmenien kilojen rinkan selkään elokuun alussa Norjan koilliskärjessä Kiiperissä. Syksyn aikana hän kulkee Suomen pohjoisrajaa myötäillen käsivarren Lappiin Kaaresuvantoon. Talven aikana Saukko hiihtää Ruotsin Lapin poikki. Reitin ankarin osuus on Kvikkojokkin ja Abiskon välinen vuoristovaellus. Kevääksi hän palaa käsivarren Lappiin, josta matka jatkuu kesällä Pohjois-Norjan kautta takaisin Kiiperiin.

Reitti kulkee koko ajan napapiirin pohjoispuolella. Napapiirillä hän käy ainoastaan Ruotsin Jokkmokkissa, johon hän sattuu talvimarkkinoiden aikaan.

Vuoden vaelluksen aikana Saukko pistäytyy ihmisten ilmoilla ainoastaan huoltopisteissä, joita hän on järjestänyt reilun 2 500 kilometrin matkan varrelle viisitoista. Niissä odottaa eväs- ja varustetäydennystä, jonka Saukko on pakannut reissuun valmistautuessaan pahvilaatikoihin.

Kiirunassa mukaan tarttuu muutakin. Yksikseen ulkoilmassa vaeltaja on säästynyt sairauksilta, mutta sisällä ja ihmisten parissa iskee räkätauti, joka pilaa joulusuunnitelmat. Saukko pääsee vasta uutena vuotena juomaan lumisten kuusien katveessa nokipannukahvit, joiden keittelyyn ei liikkuvassa arjessa yleensä ole mahdollisuutta.

Elämää osana luontoa

Erno Saukko on osaava kirjoittaja, joka raportoi jo matkan varrella reissustaan Retki-lehteen. Vuoden vaelluksesta kerrotaan myös nettisivulla. Tyylikkään ja arvokkaan näköisen kirjan kuvituksen hän on valinnut tuhansista otoksista. Saukko ei ole lähtenyt maisemakuvakisaan, vaan poiminut mukaan muutaman vuodenaikojen taittumisesta kertovan hetken. Pääosin kuvitus kertoo vaeltajan selviytymisestä ja elämyksistä, yksinäisestä miehestä kaamoksen keskellä ja tunturipuron varrella, majoitusratkaisuista laavukankaan alla tai teltan suojissa sekä varusterikoista ja -huolloista.

Yleensä idyllisissä nuotiokuvissa tunnelmoidaan tulilla porisevan nokipannun äärellä. Saukon otoksissa tulilla kuivuvat varusteet samalla kun hän kirjaa päiväkirjaansa tapahtumia sen suomassa lämmössä ja valossa.

Kuvat kertovat vaelluksesta, eivätkä maisemista. Luontoa sekä sen tarjoamia elämyksiä Saukko kuvailee tekstissään arvostavasti. Asetelmana ei ole erämiehen taistelu luontoa vastaan, vaan vaeltaja osana luontoa.

Saukko yltyy välillä suorastaan runolliseksi, kun hän kuvailee tuntemuksiaan ja ajatuksiaan. Kielikikkailusta huolimatta teksti on sujuvaa ja mukanaan vievää. Kirja on vaikea laskea käsistään ja sen ahmii melkein kertaistumalta.

Vaeltaja pyrkii välttämään seikkailukertomusta

Pohjoinen luonto tarjoaa elämysten lisäksi myös vastuksia. Vaikka olisi valmistautunut miten hyvin, matkan varrelle mahtuu yllätyksiä. Kun apu on kaukana, varusteiden pettäminen voi olla kohtalokasta.

Yksinäinen vaeltaja pyrkii välttämään riskejä ja vastoinkäymisiä, mutta nälkä ja väsymys saavat toisinaan tekemään huonoja ratkaisuja. Heikoilla syysjäillä tai lumimyrskyn keskellä ne poikivat turhia seikkailuja.

Ensimmäiset suuret vastoinkäymiset aiheuttaa varhainen talvi. Syysvarusteissa tulee lähes 30 asteen pakkasessa kylmä. Kun ahkio odottaa vasta seuraavalla huoltopisteellä, upottavassa pulverilumessa kulkeminen on hidasta ja raskasta raskaan rinkan kanssa. Tilannetta ei helpota kirveen varren ja keittimen hajoaminen.

Äärimmäiset koettelemukset tarjoaa pohjoinen talvi. Välillä yksinäinen vaeltaja kyhjöttää pari päivää teltassa ja jännittää, kestääkö se tuiverruksen, kun ulkona myrskyää niin että linnut lentävät takaperin. Lumen ja pimeyden keskellä parinsadan metrin vedenhakumatka voi muuttua selviytymistaisteluksi, kun myrsky kaataa merkiksi jätetyn sauvan ja näkyvyys on niin olematon, että takaisin leiriin on vaikea löytää.

Raskas ahkio kaatuilee upottavassa lumessa ja puista putoileva lumi sulaa niskaan, kun vaeltaja rämpii koivikossa. Kaamoksen hämyssä on juhlahetki, kun aurinko pilkistää ensimmäistä kertaa horisontissa.

Hohtavilla ja kantavilla hangilla ahkion kiskominen on yhtä juhlaa. Sitä edeltää kuitenkin hämärä kuukausien jakso, jolloin lumi ei aina helpota, vaan vaikeuttaa kulkemista. Ja juhla päättyy keväiseen lumisoseeseen, jossa tarpominen on mahdotonta.

Aivan yksin Erno Saukko ei vietä vuotta erämaissa, vaan avopuoliso kulkee syksyllä mukana kolme kuukautta. Vähiten lajitovereita on liikkeellä talvella. Silloin muutkin elonmerkit ovat vähissä. Luonto on pimeä ja hiljainen, sillä harva eläin selviää ankarissa oloissa. Vaeltaja ei näe kahteen viikkoon mitään elollista.

Kontrasti on valtava, kun Saukko asettuu yhdeksän kuukauden vaelluksen jälkeen kevätleiriin. Hiljainen erämaa herää talviunestaan. Äänet ja värit palaavat maisemaan. Osana luontoa yksinäinen vaeltaja kokee vuodenaikojen vaihtelun niin huumaavasti, että sitä on vaikea sanoin kuvailla.

Ei suoritus, vaan elämys

Erno Saukko lähti vuodeksi elämään osana luontoa, mutta viikonloppuretkeilijälle vuoden vaellus on extremeseikkailu ja irtiotto yhteiskunnasta. Vaeltaja ei tarvitse kelloa tai kalenteria, sillä ajankulusta kertovat nälkä ja valo. Päivärytmin määräävät vatsa ja aurinko. Elämä on yksinkertaista ja päivärutiinit toistuvia. Kun tulevaa ei voi ennakoida, on pakko elää hetkessä. Ilo löytyy sulan veden löytymisestä ja muista pienistä asioista. Tunturilakeuksilla asiat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin ja vaeltaja ymmärtää oman pienuutensa.

Uutispimento aiheuttaa yllätyksensä erämaan keskellä, kun maailman sekoittanut koronapandemia sulkee Norjan rajan ja pakottaa muuttamaan reittisuunnitelmia.

Vuoden vaellusta edelsi huolellinen suunnittelu. 3–5 viikon välein matkan varrella odotti huoltopiste ja etukäteen pakattu eväs- ja varustelaatikko. Retkeen valmistautuessaan Saukko ja hänen isänsä ostivat päivittäin kaupan tiskin tyhjäksi, sillä reissua varten kuivattiin 40 kiloa jauhelihaa ja 200 kiloa kasviksia. Voita vuoden aikana kului 20 kiloa ja suklaalevyjä 120.

Huolellisesta suunnittelusta huolimatta nälkäinen vaeltaja saa laskea ja jännittää, riittävätkö eväät seuraavaan huoltoon. Matkan varrella Saukko täydentää ja monipuolistaa ruokavaliotaan marjastamalla, metsästämällä ja kalastamalla. Aina se ei suju suunnitelmien mukana, sillä yli metrin hangessa pilkkiminen käy mahdottomaksi, joten vaeltaja raahaa kairaa ja pilkkejä turhaan pari kuukautta ja 500 kilometriä.

Metsän antimien hyödyntämistä rajoittavat myös säädökset, joita yltiökuuliainen vaeltaja noudattaa pilkuntarkasti. Hän kaivaa jopa polttopuunsa lumen alta.

Erno Saukko kulkee etukäteissuunnitelmansa mukaisesti koronan tuomaa poikkeusta lukuun ottamatta. Myös paluu arkeen sujuu helposti. Vaikeinta on paikoilleen asettuminen sen jälkeen kun on tottunut liikkumaan kahdeksan tuntia päivässä kymmenien kilojen rinkan kanssa.

Saukko huomaa ilokseen, ettei vuosi erämaissa sokeuta, vaan tunturimaisemat ovat edelleen yhtä sykähdyttäviä kuin ennenkin. Niinpä mies löytää itsensä Kanadan Yukonin kartoilta etsimästä vielä laajempia koskemattomia erämaita.

Tommi Liljedahl

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua