Vilttitossu haluaa morsiusneidoksi ja synnyttää jälleen sympaattisen sopan – kohta niitä häitä jo tanssitaan

Tiina ja Sinikka Nopola. Kuvat: Jari Riihimäki / Tammi

Tiina ja Sinikka Nopolan luoman lastenkirjallisuuden klassikkosarjan Heinähattu ja Vilttitossu kymmenes kirja Tanssiva konstaapeli julkaistiin alun perin vuonna 2003. Se on sarjan viides kirja, josta on julkaistu uusi laitos sitten vuoden 2014. Se on myös ensimmäinen sarjan kirja, joka on julkaistu Sinikka Nopolan tammikuisen kuoleman jälkeen.

Tekstin osalta alkuperäisessä painoksessa aika irtonaiseksi jäävä jälkikirjoitus perheen nuorimman lapsen kuvioista isovanhempien kanssa on karsittu uudesta versiosta. Ovatkohan Nopolat todenneet, että jo sarjan kakkososassa mukaan tuotu vauva oli sittenkin virhe eikä toiminut yhtälössä? Suurin muutos vanhaan on kuitenkin ulkoasu, jossa Salla Savolaisen sarjakuvamainen kuvitus on korvannut Markus Majaluoman alkuperäisen graafisen ilmeen.

Tanssivan konstaapelin juoni vastaa kirjasarjan normaalia asemointia. Kattilakosken perheen nuoremman tyttären Vilttitossun suhteellisen villi ja vapaa kasvatus luo jonkin kommervenkin, joka vaikuttavaa koko tuttuun satuperheeseen. Vilttitossu vie ja muut katsovat vierestä ja yrittävät pysyä kyydissä.

Aina henkisesti omissa tutkimusmaailmoissaan oleva Matti-isä ja yhtä lailla lepsu Hanna-äiti ovat lähteneet opettelemaan hiljentymistä viikon kurssille ja tytöt ovat hoidossa pullantuoksuisilla naapureilla, kilteillä Alibullenin neideillä. Siellä Vilttitossu näkee vanhan valokuvan, jossa Halise ja Helga Alibullen ovat lapsina häissä morsiusneitoina ja päättää, että kyllä hänkin sellaiseksi haluaa. Sitten pitää vaan järjestää häät ja löytää morsian ja sulhanen.

Ja niinhän siinä käy, että tyttöjen organisoiman sekavan kirjeenvaihdon seurauksena leppoisat kyläpoliisit Isonapa ja Rillirousku luulevat joutuvansa tai pääsevänsä naimisiin Alibullenin neitien kanssa, mutta kumpi kumman? Joka tapauksessa häitä varten täytyy kosia, lahjoa ja tanssitaidotkin treenata kuntoon.

Moninaisten käänteiden jälkeen häitä viettävät lopulta toista kertaa Kattilakosken vanhemmat ja kaikki päättyy väärinkäsityksistä huolimatta onnellisesti. Vilttitossun itsekkäistä aikomuksista syntyy jälleen ihan sympaattinen soppa.

Silti en aina lämpene sille kyvyttömyydelle, jolla sarjan aikuiset kohtelevat Vilttitossun itsekästä ja huonoa käytöstä, vaikka pohjimmiltaan Vilttitossultakin löytyy empatiakykyä ja muiden huomioimista. Samalla säälittää se, kuinka paljon harkitsevampi ja kiltimpi isosisko Heinähattu aina joutuu jyrän alle ja tempautuu pikkusiskon tahdon perässä osalliseksi hämmentämiseen. Kyllähän Vilttitossu tässäkin kirjassa pyytää anteeksi tekojaan, mutta oppiiko hän niistä?

Kyseessä on kuitenkin jo sarjan kymmenes kirja ja tuntuu että, kaava on kaikissa aika lailla sama. Toisaalta ihan niissä viimeisimmissä tarinoissa Vilttitossukin osoittaa jo jonkinlaista kypsyyttä ja vastuunkantoa, mikä häneltä vielä tässä elämänvaiheessa tuntuu puuttuvan. Se tekee tuoreemmista kirjoista toimivampia.

Vilttitossun aiheuttamat juonenkäänteet ja Nopoloiden pääosin normiarjen ulkopuolella pyörivän satumaailman lämpö muodostavat kokonaisuuden, joka viehättää ajattomuudellaan vuosikymmenestä toiseen. Salla Savolaisen kuvitus tuo lisää lämpöä ja värikkyyttä kokonaispakettiin. Monissa satusarjoissa käytetty kotikylän kartta kirjan sisäkansissa on yksi mainio lisä lukukokemukseen. Päivitys on mielestäni perusteltu ja onnistunut.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua