Viis satumaailmasta, todellinen maailma on tässä ja nyt – arviossa Minna Rytisalon Jenny Hill

Kuvat: Laura Malmivaara / WSOY

Minna Rytisalon esikoisromaanin Lempi (Gummerus, 2016) nimihenkilö herätti säälin ja surun tunteita ja sitä seuranneen Rouva C:n (Gummerus, 2018) Minna Canth toi esiin kaikkien tunteman kirjailijan toisen, hauraan puolen. Nyt Minna Rytisalon romaanin päähenkilö on fiktiivinen Jenni Mäki, joka on elänyt tähänastisen elämänsä toisten ehdoilla ja joka parin vuoden aikana löytää oman itsensä. Hänestä tulee Jenny Hill.

Rytisalo tarkastelee naisen asemaa oivaltavasti monella tasolla. Yksi on Jennin muutos Jennyksi, kun hän päättää jättää avioliittonsa. Tässä prosessissa ovat mukana pohdinnat siitä, miksi hän on hävittänyt oman persoonansa, pienentänyt itsensä. Parhaiten hän kokee onnistuneensa äitinä, mutta tässäkin roolissa hän kipuilee, kun lapset itsenäistyvät ja muuttavat pois. Suhde sisareenkin, Johannaankin, on monimutkainen, vaikka sisarukset aina ovat olleet läheisiä.

Rytisalo katsoo Jenny Hill -romaanin (WSOY, 2023) päähenkilöä läheltä, mutta kuitenkin hieman ulkopuolisen silmin, sillä Jenny ei ole tarinassa minä-kertoja. Vain kuvitelluissa kirjeissä Brigitte Macronille Jenny kertoo ajatuksistaan minä-muodossa.

Kirjeitä Jenny alkaa kirjoittaa terapeuttinsa kehotuksesta, kun Jenny ei istunnoissa ole osannut tai halunnut avautua ja sanoittaa tunteitaan. Madame Macronin Jenny valitsee kirjeidensä kohteeksi, kun ihailee tämän itsenäisyyttä ja rohkeutta valita puoliso muiden mielipiteistä piittaamatta.

Kiinnostavasti kirjeet muuttuvat vähitellen hyvin muodollisista avoimemmiksi. Madame Macronista tulee Brigitte, oikea kuuntelija, ja lopulta Jenny toteaa, että voisi ehkä kertoa samoista asioita terapeutillekin.

* *

Miksi Jennistä tuli Jenni ja miksi vihdoin hän muuttui Jennyksi? Se oikeastaan on Rytisalon romaanin keskeisin kysymys.

Kirjan kolmannella tasolla ääneen pääsevät satujen neidot Ruususesta ja Lumikista Tuhkimoon sekä Tähkäpäästä ja Kertusta Punahilkkaan. Satujen tutut hahmot eivät olekaan sitä, mitä me olemme saaneet kirjoista lukea ja elokuvista katsoa, sillä satu on satua, todellisuus on ihan muuta.

Satuhahmot katselevat Jennyä ja opastavat häntä ajattaroina: Ei pidä uskoa kaikkea, mitä joskus on oppinut. Miksi siis me yhä uskomme, että satujen meille vakuuttamat ihanteet ovat käyttäytymismalleja, joita pitäisi noudattaa? Niihin pakeni Jenni entisessä elämässään, ja tuntuu, että niitä pidetään oikeassakin elämässä yhä ihanteina: nöyryyttä, vaatimattomuutta ja siveellisyyttä.

Ajattarat yrittävät iskostaa Jennyn mieleen totuuksia:

”Sinussa versoi hyväksynnän kaipuu, joka sai lannoitetta romanttisista tarinoista tai saduista, ja tämän on aika päättyä.”

”…minua surettaa, miten sinä alituiseen kannat mukanasi menneitä häpeitä ja haluja tulla nähdyksi. Häpeä on muilta saatu tunne, ilman sitä olisi kosolti helpompi olla.”

”Eläisit tässä ja nyt, Jenny! Katsoisit eteenpäin!”

Jenny onneksi löytää itsensä ja oppii pitämään puolensa myös silloin, kun elämä kolhii ja tuottaa surua. Oivallukset lähtevät lopulta siitä, että antaa itselleen luvan olla sitä mitä on.

* *

Rytisalo on onnistunut kirjoittamaan Jennyn tarinan niin, että itsenäistymisprosessiin on helppo samaistua, vaikka oma elämäntilanne olisi tyystin toisenlainen. Ei kenenkään tarvitse odottaa sadun prinssiä eikä tottelemattomuudesta ehkä seuraakaan rangaistusta.

Nautin myös siitä, miten vaivattomasti ja ohimennen Rytisalo osaa kuvata kaikille naisille tuttuja pieniä asioita, kuten vaikka hiertäviä sukkahousuja. On ilo seurata Jennin matkaa Jennyksi.

Marjatta Honkasalo

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua