Venäjälle ja tsaarille kiitos – kohta on kulunut 200 vuotta Suomen viimeisestä rauhanajan teloituksesta

05.05.2021

Martta Koskinen oli viimeinen Suomessa teloitettu nainen. Kuvat: Wiki Commons / Docendo

KIRJAT | Kuolemanrangaistus on aihe, josta pitää puhua niin kauan kuin se on maailmalla käytössä – ja sielläkin, missä sitä ei ole, kuten Suomessa. Mikko Moilasen henkeäsalpaavan kattava koonti teloituksista ja niihin johtaneista teoista kuitenkin lähes turruttaa lukijan raadollisuudella.

ARVOSTELU

3 out of 5 stars

Mikko Moilanen: Kohtalona mestauslava – Kuolemanrangaistus Suomessa 1500–1825

  • Docendo, 2021.
  • 559 sivua.
Osta kirja tai kuuntele sitä ääni­kirja­palveluista, tuet samalla Kulttuuri­toimitusta!
Adlibris BookBeat Nextory Storytel

Aina oppii jotain uutta, kun jaksaa lukea tietokirjoja.

Se, että Suomessa rikosoikeudellisen vastuun ikäraja on juuri 15 vuotta, on peräisin vuonna 1734 säädetystä laista.

Täysi-ikäisyyden ja äänioikeuden rajat ovat vaihtuneet moneen kertaan. Samoin moni muu numero. Mutta 15 vuoden ikä on vuosisatojen ajan ratkaissut sen, joutuuko pahan teon tekijä oikeuteen ja saako hän rikoksesta rangaistuksen.

Keskustelua on ollut. Rajaa on haluttu laskea tai se on haluttu poistaa kokonaan.

Maailmalla vastuurajoja on käytössä suurin piirtein seitsemästä ikävuodesta kahdeksaantoista. Perusteluja muutokselle siis löytyisi helposti. Mutta ainakin tässä suhteessa maan tapa on ollut sitkeä. Käräjille ja ripille on menty saman ikärajan mukaan.

Kohta 200 vuotta viimeisestä rauhanajan teloituksesta

Tieto vuoden 1734 kauaskantoisesta laista tuli äskettäin eteeni kahlatessani läpi Mikko Moilasen kirjaa kuolemanrangaistuksen suomalaisesta historiasta. Teos on peräti 559-sivuinen, ja sen nimi on Kohtalona mestauslava – Kuolemanrangaistus Suomessa 1500 – 1825 (Docendo, 2021).

Metsäntutkimuslaitoksen tutkijana työskennellyt Moilanen kiinnostui synkästä aiheestaan selvitettyään omaan sukuunsa liittyvää teloitusta 1700-luvulta. Hän aloitti kirjoittamalla kirjan suomalaisista pyöveleistä. Se ilmestyi 2019 samalta kustantajalta.

Perusteellisuus onkin kirjoittajan ilmeinen perusominaisuus. Hän on nyt selvittänyt niin pyövelit, mestauspaikat kuin rangaistuksetkin.

Siihen nähden, että jopa länsimaaksi mielletyssä Yhdysvalloissa edelleen teloitetaan ihmisiä ”oikeuden” nimissä, on Suomen rekordi kuolemantuomioissa suhteellisen edistyksellinen.

Ja siihen nähden, miten paljon Suomessa on kuoltu henkirikoksen tai itsemurhan uhrina, on päätyminen teloitetuksi ollut kansainvälisesti suhteellisen harvinaista.

Muutaman vuoden kuluttua voitaisiin itse asiassa viettää eräänlaista suomalaisen ihmiselämänoikeuden 200-vuotispäivää. Viimeinen Suomessa rauhan aikana kuolemaantuomittu nimittäin mestattiin vuona 1825. Teloitukset loppuivat Nikolai I:n mahtikäskyllä. Jos kuolemantuomioita jaettiinkin, hallitsija armahti.

Suuri osa tsaarinvallan ajasta oli siis tässäkin suhteessa veretöntä. Onnekasta aikaa Venäjään kuluminen oli Suomen suuriruhtinaskunnalle myös sitä kautta, että säästyimme sotimiselta varsin pitkälle.

Viimeinen teloitettiin vakoojana ja ampumalla Oulussa

Toki Suomessa yhteiskunta tappoi kansalaisiaan vielä senkin jälkeen, kun Tahvo Tahvonpoika Putkonen 8. heinäkuuta 1825 mestattiin Pieksämäellä.

Viime vuosina on yhdeksi merkkihenkilöksi nostettu hollolalainen Martta Koskinen, joka ammuttiin kuoliaaksi oikeuden päätöksellä jatkosodan aikana Malmin ampumaradalla. Koskinen ei ollut itse suorittanut mitään henkirikosta. Hänen oikeutensa elämään peruutettiin sillä perusteella, että hän auttoi rintamakarkureita ja välitti maan alla toimineiden kommunistien kirjeistä.

Naisia ei ole Martan jälkeen Suomessa teloitettu. Noin kuukautta Koskisen jälkeen tapettiin ampumalla Maariassa sekatyöläinen ja maalari Toivo Koljonen. Hän oli karannut vankilasta ja surmannut pakomatkallaan kuusi ihmistä kirveellä. Sodan aikana kuolemanrangaistusta sovellettiin siis siviilirikoksiinkin.

Viimeisistä viimeisin Suomessa peruuttamattoman rangaistuksen kohteeksi joutunut oli vakoilijana ja karkurina tuomittu Mauno Laiho. Sotilaspoliisin teloitusryhmä ampui Laihon Oulussa syyskuun alussa 1944. Laihon kuoleman jälkeisenä päivänä ammuttiin kolme vakoilusta tuomittua venäläisdesanttia.

Dokumentointia ilman ylimääräistä moralisointia

Kuolemanrangaistusta ja teloituksia on pidettävä esillä meilläkin, vaikka Suomessa aihe ei onneksi ole ollut käytännössä niin ajankohtainen kuin Amerikassa ja etenkin Kiinassa, Iranissa ja useissa muissa erittäin suurissa valtioissa.

Kuolemantuomioilla on koko ajan kuitenkin kannatusta täälläkin. Alle kymmenen vuotta sitten ajatuksella pallotteli perussuomalainen poliitikko, joka nimitettiin oikeusministeriksi porvarihallitukseen.

Edelleen kahlatessani läpi Moilasen kirjaa jäin miettimään, auttaako tällaisen teoksen julkaiseminen pitämään mielessä sen, että kuolemanrangaistus on juuri peruuttamattomuudessaan äärimmäisen epäinhimillinen ilmiö. Vaikka teloitettava olisi murhaaja, on teloitus myös murha.

Mikko Moilanen tyytyykin toteamaan teoksensa alkuosissa, että keskustelua yhä käydään ja että perusteluja on puolesta ja vastaan.

Päätehtäväkseen hän on selvästi katsonut dokumentoida tapauksia. Hän on käynytkin läpi lähes puolentoistatuhannen oikeusjutun paperit. Kunnioitettavaa perusteellisuutta siis, mutta…

Vähempikin herkuttelu raadoilla olisi riittänyt

Moilasen työ on siis lähtökohtaisesti historiallisten faktojen kirjaamista. Toki se onnistuu myös kuvaamaan eettistä ja moraalista muutosta – siis sitä, miten käsitys oikeasta ja väärästä on kehittynyt. Kostomentaliteetin rinnalle on oikeudenkäytössä jo kauan sitten tullut myös kriminaalihoidollinen ulottuvuus.

Mielenkiintoisia ja valaisevia ovat myös kohdat, joissa näkee, miten uskonnon merkitys on lakien kirjoittamisen ja soveltamisen pohjana ensin noussut 1600-luvulla huippuunsa ja sitten hiljalleen laskenut, kun valistusajan humanismi ja liberalismi ovat vallanneet alaa.

Mutta jälleen nousee lukijan mieleen kysymys kirjan motiiveista, kun vastaan tulee hengästyttävä määrä suhteellisen yksityiskohtaisia kuvauksia rikoksista ja rangaistuksista.

Kautta historian on tullut selväksi, että harvalla elämänalalla ihmisen mielikuvitus yltyy niin monipuoliseen luovuuteen kuin toisen ihmisen kiduttamisessa. Teloitukset ovat olleet pahimmillaan yhdistettyä kidutusta ja tappamista. Joinain aikoina mestaamista ennen on tuomitulta kiskottu raajoja irti.

Helpottava tieto löytyy sitten kirjan jaksosta, jossa pääteemana on eläimeen sekaantuminen: elävältä hautaamista ei kaiken todennäköisyyden mukaan ole Suomenalueella koskaan käytetty teloitustapana, vaikka Kristofferin maanlaki vuodelta 1442 oli säätänyt sen rangaistukseksi kaikkein törkeimmistä rikoksista.

Onneksi kirjoittaja huomaa itsekin ”syntinsä”

Kriittinen lukija ei voi välttyä rinnastamasta mestauskirjan tekotapaa siihen tyyliin, jolla lukuisia natseihin ja holokaustiin liittyviä tietokirjoja on viime vuosina markkinoitu. Jopa kirjojen nimillä näytetään pyrkivän siihen, että teoksia ostaisivat myös enemmän tai vähemmän salaa natsismista innostuneet kuluttajat.

Sille, joka etsii luotettavaa tilastotietoa ja analyysiä kuolemanrangaistuksesta alueella, jota Suomeksi nykyään kutsutaan, löytyy tärkein sisältö Moilasen kirjan loppuluvuista.

Aivan lopuksi kirjoittaja tunnistaa ja tunnustaa omankin ”syntinsä” todeten, että ”tämä synkkäaiheinen ja murheen laaksoissa rypenyt teos on syytä päättää valoisiin ja myönteisempää ihmiskuvaa välittäviin tunnelmiin”. Hän muistuttaakin, että kaiken raadollisuuden yläpuolella on kaikkina aikoina tehty paljon hyvää yhteiskunnan ja yksilöiden eduksi.

Kiitos siitä.

Matti Mörttinen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua