Kuvat: Siltala / Isabelle Jan
KIRJAT | Vanikan palat ja Toiset kengät -romaanit lukeneille Viisikko täydentää poikaparven ja ukkokodin ainoan pysyvän naisen eli siskon kohtalot.
”Väisänen tuntuu koko ajan muistuttavan, että elämä on löydettävä omin aistein.”
ARVOSTELU
Hannu Väisänen: Viisikko
- Siltala, 2024.
- 200 sivua.
Jos saisin päättää teoksen, jota minulle luetaan kun en itse enää siihen kykene, valitsisin kuvataiteilija-kirjailija Hannu Väisäsen Viisikon (Siltala, 2024).
Kyllä Vanikan palat tai Toiset kengätkin kävisivät.
Kun Väisänen heräsi kirjoittamaan romaaneja 2000-luvun alussa ja Vanikan palat ilmestyi (2004), autofiktiivinen lapsuuden kuvaus sai teoksen, jota on ollut vaikea ylittää.
Kun romaanisarja jatkui kaikkiaan neljäksi kirjaksi, luulin taiteilijan kehityskaaren tulleen jo kerrotuksi.
Mutta hauskasti Väisänen jaksaa purkaa minäänsä novelleihin ja kertomuskokoelmiin.
Hänelle riittää sumuinen ranskalaiskylän aamu, oudosti koottu lause tai muistin ulkonäkö – ja tarina vaatii jo ulostuloa.
Aina Väisäseltä on kysytty, missä määrin hänen omaelämäkerralliset teoksensa ovat totta.
Tähän kirjailija-Väisänen on antanut uuden kotimaansa intelligentsian vastauksen: ”Liiat todisteet tukahduttavat totuuden”.
Kirjallista tyyliään Väisänen on luonnehtinut eräänlaiseksi mangan tekemiseksi.
Vertaus on osuva. Kaikki näyttää ensi silmäyksellä olevan ihan tuttua ja oikein, jopa viehättävän idyllistä, kunnes tekijä päästää vimmaiset mielikuvansa valloilleen.
Ensivaikutelma pettää. Pinnan alle kätkeytyykin hulvattoman mielenkiintoisia maailmoja, esineet puhuvat, ihmiset sukeltavat toistensa nahkoihin, luonto piirtääkin oman versionsa myrskyn jälkeiseen maisemaan ja ilkkuu kuvantekijälle.
Väisänen tuntuu koko ajan muistuttavan, että elämä on löydettävä omin aistein. Katso tarkkaan ympärillesi, niin tavallisen näköinen takkikin avaa pian suunsa.
Tai ne rumat talvikengät, jotka Väisäsen on Viisikossa ja Oulun viimassa suostuttava jalkaansa laittamaan.
* *
Olen monesti miettinyt, miten yhteen ihmiseen on voinut pakkautua tuollainen määrä lahjakkuutta, tarttui hän sitten kynään tai siveltimeen.
Roueniin äskettäin muuttanut Väisänen kertoo päivityksissään innostuneensa viimeksi kuorolaulusta. Hänet tiedetään myös kelpo pianistiksi ja huilunsoittajaksi.
Viisikossa Väisänen kokoaa veljensä ja Siskonsa ympärilleen syntymäpäivänään. Ollaan Etelä-Ranskan Dordognen vanhassa pappilassa.
On vanhettu, mutta mitä siitä. Heimo pysyy ja Väisänen kokee velvollisuudekseen kannatella sitä.
Jo pöytäliina on tarina. Diana metsästämässä jousipyssyineen metsän fauna ympärillään puiden siimeksessä. Runsautta kirjailuissa, jopa taidokkaissa paikkuissa.
Kaikki on valmiina veljien ja siskon tulla.
* *
Väisänen on kertojan käsi, joka kantaa kynttelikön pöytään. Hän näkee itsensä ulkona ja mukana tarinassa. Hän lavastaa, ohjaa ja valitsee näkökulmat.
Miksi haluaisin heikoksi tullessani itselleni luettavaksi juuri näitä tarinoita? Miksi en rakastamiani satuja tai Täällä Pohjantähden alla?
Koska Väisänen leikittelee ihmisellä. Hän katsoo mielenkiintoista yksilöä suurennuslasilla, näkee tämän vahvasti osana luontoa, mutta myös esine- ja materiaalimaailmaa.
Veljineen hän kokee olevansa välillä yksi suuri ruumis, joka ryhtyy tarmokkaasti toimeen kupoliteltan kokoamiseksi tai russakoiden hävittämiseksi talosta.
Vanhan heimon yhteys pitää, sen, joka hankittiin tunteellista kapiaisisää myötäillessä ja sänkyyn saatellessa ankaran aseveli-illan jälkeen.
Väisäsen seurassa yksikään lause ei käy yksitoikkoiseksi eikä aika pitkäksi.
Juonta tässä tarinassa ei ole nimeksikään. Sisarukset kohtaavat pariin kertaan ja sitten onkin kertojan aika matkustaa Suomeen asioita järjestelemään.
Tätä kirjoittaessa jo edesmennyt Sisko on pulassa. Vanha kehno, muistisairaus on iskenyt hankonsa häneen, joka aina piti tarkkaa lukua kaikesta, kaunisti kotinsa vaikka ukkokodin sermin taakse ja tunsi oopperamaailman kuin kaverinsa.
Kertoja alkaa pohtia toden teolla vanhuuden tulevaisuutta. Kun tuottavuus antaa vastaisuudessa ihmisarvon, mihin kärrätään eläkkeensaajien joukko?
Vanhuskorpeen kuolemaanpa hyvinkin, kuten japanilaisessa kuolemanperinteessä eristyksiin vuorille.
Siellä vanhuskorvessa herää näissä, osalla jo kolmijalkaisissa kepinkäyttäjissä aktiviteetti ja vanhat opitut taidot otetaan käyttöön. Keinot löytyvät pian luonnonparannukseen, vaatetuksen uusimiseksi, suojan rakentamiseen ja ruoan hankintaan.
Omatoimisuus ylittää talven ja kosteuden haasteet ja uusi luovuus ja yhteisöllisyys antaa päiviin lisää elämää ja elämään päiviä.
Kertojan Vanhuskorpi piirtyy niin elinvoimaisena eteen, että sen ideoinnissa auttanut pappilan myrsky ja sähkökatko unohtuvat kuulijakunnalta.
Taskulamppupiirissä on lumoa kuin nuotion äärellä.
* *
Vanikan palat ja Toiset kengät lukeneille Viisikko täydentää poikaparven ja ukkokodin ainoan pysyvän naisen, siskon kohtalot.
Sakari, aikansa erityislapsi, pitää laadustaan huolimatta tai juuri sen tähden raaminsa tiukasti vaaterissa. Lumi kolataan ja lunta odotetaan. Kolauksella on arvo, kolaus on teko, jolla Sakari pysyy tarpeellisten ihmisten kirjoissa.
Isoveli Santerille se on painonnostajan vyö ja tukiliivi. Tuurijuoppo kannattelee elämäänsä kuntosalin laitteissa, tietää paljon ja sanoa napsauttaa naulan kantaan, ei hermostu, vääntyy monelle mutkalle ja naurattaa heikompia.
Ja sitten on Aleksi, fysioterapeutti, innostuja ja sopiva mies moneen käyttöön.
Kaikista heistä kertoja piirtää kuvaa Intiön kasarmilta periytyvän soputeltan korjaajina.
* *
Kirjan häikäisevin kuvaus Viisikon yhteisyydestä löytyy Pech Merlen luolaan tehdystä retkestä katsomaan 27 000 vuotta vanhaa kuvataidetta.
Väisänen antaa tunteen kokonaisvaltaiselle huimaukselle tilaa.
Ajan kaivo on tässä, katsokaa veljet.
”Tähän me juutumme. Näiden laikullisten hevosten eteen. Mikään ei voi erottaa meitä näistä hevosista. On mahdotonta sanoa mitään. Jokaisella meistä on käsi suunsa edessä pitelemässä kiinni esiin purkautuvaa hämmennyksen huutoa.
Meistä on tullut pientä lastentarhan väkeä ensimmäisen todellisen kokemuksen ääressä. Myös minä, vaikka olen nähnyt luolan moneen kertaan, ihmettelen, miten luola joka kerta pyyhkii muistin pois ja luo minulle uudet käyttämättömät aistit ja uuden muistin.”
Anne Välinoro
* *
♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️
Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Elämä on parasta alkoholia – arviossa Apollinairen Alcools
KIRJAT | Ranskalaisen 1900-luvun runouden merkkipaaluihin kuuluva Guillaume Apollinairen runoteos Alcools on nyt suomennettu ensimmäistä kertaa kokonaan.
Terävä satiiri taiteen ja rahan suhteesta – arviossa Hanna Arvelan Safe Space
KIRJAT | Taiteilijamaailmaan sijoittuva satiiri kuvaa kulissien taakse kätkeytyvää vallankäyttöä. Arvelan satiiri osuu ennen kaikkea miestaiteilijoihin.
Jonna Järnefeltin luonteva dialogi saa arvoisensa tulkinnan – esikoisteos Casablancan rauniot vain äänikirjana
KIRJAT | Jonna Järnefeltin esikoisteos osoittaa, että tunnettu näyttelijä osaa luoda tarinaa kuljettavaa dialogia. Kahden naisen ystävyyttä hän kuvaa lämmöllä.
Pinnaltapäin hyvä työtoveri vai sittenkin jotain ihan muuta – arviossa Freida McFaddenin Työkaveri
KIRJAT | Yhdysvaltalaisen Freida McFaddenin jännäreissä vakuuttaa niin juoni kuin inhimillisen vajavaiset henkilöhahmotkin.