Varjoton armo – arviossa Tiina Lehikoisen Mutta armo on kukka joka laulaa

Kuvat: Marko Niemi / Poesia

Harvoin on saanut luettavakseen yhtä tiheästi kielikuvilla kuormitettua tekstiä kuin Tiina Lehikoisen uusi runoteos. Jos pyrkii ottamaan tosissaan vastaan tarjoillut idiomit, metaforat ja niiden uudenlaiset yhdistelemiset, jotka ovat painavia, monisyisiä ja osittain tavoittamattomia, on lukeminen rankkaa työtä, josta voi vain vaivoin iloita.

Mutta armo on kukka joka laulaa (Poesia, 2024) on varsin laaja, tiivis ja vaikeaselkoinen teos. Mutta sen kokonaisvaikutelma pysyy melankolisen toivottomana, ei negatiivisesti vaan toinen toistaan hipovien tai ohittelevien kuvien luoman alakulon pitkänä ymmärtämisyrityksenä ja toivoa etsivänä kivuliaana lauluna.

Alakulo ja siitä pois

Kokonaisuudesta levittäytyy historian julma painolasti ja katoavaisuuden ilmiselvä päällekaatuminen. Ihmislaji on tehnyt liian paljon ja kaikkea liikaa. Vaikka teos alkaa miesten tekemällä vääryydellä ja maskuliinisen vallan nujertavalla voimalla, kääntyy teos loppua kohden lohduttomaksi – melkein. Jäljelle jäävät vain pienet asiat, huomaamattomat mutta siksi pelastavan tärkeät:

”Onni
Humahtaa kuin heinä, tuulen taivuttelema. Että sydän
kuin niitty kukkii, niittysydän, kun antaa kukkia
                            perhoskissankellokehtolaulu”

Intuitiivista runsautta

Hypnoottisen viidennen osaston moton ”Kukat ja linnut seinillä/ riutuvat janoten pilviä” jälkeen Lehikoinen aloittaa jakson, jossa kirjoittaminen itse tulee kuvatuksi kaikessa intuitiivisuudessaan. ”Sellaisia tapahtuu/ vain jos sallii/ sanojen ilmestyä” (Ihme! Ihme!).

Kaikki ovet ovat selällään, näkymät aikojen alkuun ja taivaisiin, luontoon, ihmettelyyn:

”Sanat kiemurtelevat kaislikoissa.
Aine ja aineeton etsivät muotoaan.
Omenapuussa juhlii täysi malja.
Hyttysten häät ja vanhojen jumalten lyhdyt
Kevät ja syksy.
Sanon sinulle: Hyvää yötä, hyvä sinä!
Hyvää yötä kaikki!
Yö saattelee meidät toteen.”

Joskus, kuten tässäkin, tuntuu, että kirjoittamisen tartuntatautimainen vimma ajaa eteenpäin liian pitkään. Miten hyvä yllä oleva olisi itsessään, mutta nyt se on vain osanen laajaa vyörytystä. Lukija on kovilla ja haluaisi pysähtyä hengittämään.

Lukeneisuuden voima ja painolasti

Toisaalta runoteos haluaa sisällyttää ilmeisesti viitteitä paljoon lukemiseen. Georg Trakl hyppää tekstiin Ludwig Wittgensteinin selän takaa. Molemmat pitivät etiikkaa ja estetiikkaa saman ongelmakentän elimellisinä osina, mistä olivat velkaa Friedrich Schillerin teokselle Naiivista ja sentimentaalisesta runoudesta.

Tämä asetelma on Lehikoisella keskeinen. Hän näkee kauneuden pieneydessä olevan pelastuksen ainoa mahdollisuus, armo.

Kokoelman ulkopuolella runoilija kertoo italialaisen Emanuele Coccian olevan innoituksen lähteenään. Coccian filosofia on vastakohtaisuudettoman maailman kuvausta. Häneltä on suomennettu teos Kasvien elämä – Sekoittumisen metafysiikkaa (suom. Jussi Palmusaari; Tutkijaliitto, 2020).

Vastakohdaton katoavaisuus

Lehikoisen teoksen painava ”Mutta” viittaa vastaväitteeseen (Ottakaapa, pojat, huomioon), ja ”että” on sen merkillepantavan ominaisuus eli attribuutti (siis tämä, pojat, ottakaa tämä huomioon).

Teoksen valtavasta kuvatulvasta voi yrittää muodostaa näkemyksen, teoksen lyyrisen keskuksen. ”Jos jotain parantaa, niin kaksinapaiset” on keskeinen pointti. Kaikki on yhtä olemassaoloa.

Jos negatiivisen navan puolelle asettaa nimet, tradition mädättävä puoli: ”heijastusta lasisielut kantavat/ aikoja toistensa sisään”. Turmeltunut vaikutus kuvautuu kuvina ”puutteen kurittamat esihenget korskuvat” ja ”sisäänpäin kääntyneet turrat” voisivat olla bachelardilaista vaikutusta rihmastokieleen päin. Muu laaja kielteisyys on vain melankoliaa ja elegiaa, joka ei johda turhiin hyökkäävyyksiin.

Positiivinen energia voittaa negatiivisen, vaikka tulee pienen pienistä lähteistä, niin pienistä, ettei varjoja eikä rajoja näy. Salliminen on teoksen teemoja: mitään ei voi palauttaa eikä mitään voi käskeä. On siis paras antaa kukkien laulaa.

Aihepiirit risteilevät, ilmaisu on aina tuoretta ja kaikkien runojen aihe on elämän moninaisuuden hyväksyminen. Jossain korostuu erityisyyden luonne, uniretkien vaarat, varjosoutajan kiire tai tien etsiminen aavikolla.

Loppupuoli kirjaa kokoaa toivon teemat yhteen: ”kertomus armosta/ on kertomus keltaisesta// valosta joka syntyy/ ja sammuu”. Uusi määritelmä läsnäololle kuuluu: ”Tämyys, jatkuvaa murrosta.”

Kaikki kirjoittautuu

Kirjoittamisen motiivi paljastuu säkeinä:

”Mikä on kirjoittautunut aina. Ruo’ot ja korret. Myös minä olin nämä heinät. Nokkoset ja pajukot. Laulu, joka mahdollisti minunkin laulaa.”

Nöyrä asenne saa useita muotoja: ”tänään on vain tämä// aina tämä// pieni kupliva puro// sula kohta”. Ei ole vastakohtia: ”kaikki sekoittuu, aineellinen ja aineeton”.

Jäljelle jää vain hymyilevä ”Pilvitaskuun katoava/ kaiken katoavaisuuden/ pneumaäiti”, ja kirja päättyy alluusiona kerjäläismunkkirunoilija Ryokaniin: ”se suuri hullu/ se tuuli/ sotkee hiuksemme/ yön oksiin// ajaa mäyrät/ ja liukkaat sydämet/ koloistaan// se hullu/ suuri hupsu”.

Erkki Kiviniemi

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua