Tampere-talo otettiin käyttöön vuonna 1990. Kuva: Mikko Valtonen
KIRJAT | Tasavuosia täyttänyt Tampere-talo sai juhlakirjan, mutta varsinainen historiikkikaan ei olisi pahitteeksi. Valtteri Mörttisen teoksen näkökulma painottuu vahvasti viime vuosiin.
Valtteri Mörttinen: Näin Talossa – Tarinoita Tampere-talosta. Docendo, 2020. 208 sivua.
Mitä tästä nyt sanoisi? Kolmekymmenvuotista taivaltaan juhliva Tampere-talo on saanut juhlakirjan, mutta ei perinteistä historiikkia. Toimittaja Valtteri Mörttisen (s. 1989) kirjoittama teos on sujuvaa ja viihdyttävää luettavaa, mutta olen silti vähän pettynyt – ei mahda mitään, mutta odotin systemaattisempaa katsausta tamperelaisittain erittäin merkittävän talon vaiheisiin. Mutta sitten taas toisaalta, sellaista eivät Mörttinen ja kustantaja edes luvanneet.
Pettymyksen taustalla on, että näkökulmani Tampere-taloon on aivan toinen kuin nuorella Mörttisellä. Itse seurasin talon vaiheita varsin tarkasti nimenomaan sen alkuvuosina, koska toimin tuolloin Aamulehden musiikkitoimittajana. Minulle rakennus oli lähinnä konserttitalo ja Tampereen kaupunginorkesterin uusi, kauan kaivattu kotipaikka. Kongressipuoli ei kiinnostanut, vaikka olenkin vuosien varrella ymmärtänyt sen tärkeyden kokonaisuudelle.
Olin ennen Tampere-talon valmistumista kuunnellut kaupunginorkesteria monet kerrat yliopiston juhlasalissa, jonka funktionalistisesta arkkitehtuurista kyllä pidän, mutta joka ei kuitenkaan helposti taivu vaativaan konserttikäyttöön. Kunnollisia lämpiötilojakaan ei ollut. Noissa olosuhteissa orkesteri ei olisi voinut kehittyä kovinkaan pitkälle ja esimerkiksi Santtu-Matias Rouvalin ympärille viime vuosina kehittynyt ilmiö olisi jäänyt Tampereella syntymättä. Samoin nykymuotoista Tampereen Oopperaa ei ilman taloa olisi.
Kauhistaa ajatellakin, että 1990-luvun lama olisikin iskenyt muutamaa vuotta aiemmin ja talo olisi jäänyt rakentamatta. Toki kalliin rakennuksen ”postmoderni” arkkitehtuuri herätti heti tuoreeltaan kritiikkiä ja kuten tapana on, myös Ison salin akustiikan laadusta väiteltiin. Silti: yhtäkkiä Tampereella oli 1800-paikkainen, modernit kansainväliset standardit täyttävä konserttisali tarpeellisine lisätiloineen. Se oli kuulkaa jotain suurta se!
Nämä alkuaikojen tunnelmat eivät Mörttisen kirjasta juurikaan välity. Talon ensimmäinen johtaja Carl Öhman jää muutaman maininnan varaan, vaikka hän oli tunnettuudessaan varsin merkittävä pr-henkilö talolle. Toki Finlandia-talosta Tampereelle tulleen Öhmanin maine sai myöhemmin kovan kolhun, kun paljastui, ettei hän mikään oikea tohtori ollutkaan.
Öhmania seuranneet toimitusjohtajat Kaarina Suonio ja Kalervo Kummola pääsevät kuitenkin ääneen ja nykyinen johtaja Paulina Ahokaskin vähän.
Karita Mattila muistelee haastattelussaan lämpimästi Tampere-talon alkuaikojen ohjelmapäällikköä Jarmo Hakkaraista, mutta siinäpä se: esimerkiksi ohjelmatoimiston takavuosien voimanaiset Helena Kokko ja äskettäin edesmennyt Kaisu Liuhala eivät ole saaneet nimeään kirjaan – kongressipuolen Anja Aarnio onneksi sentään mainitaan.
No, menneet ovat menneitä.
Tampere-talon 1800-paikkainen Iso sali voi olla esiintyjälle jopa hieman pelottava paikka. Kuva: Tampere-talo
* *
Tarinoita Talosta -kirjasta siis näkee, ettei se ole Tampere-talon historiikkitoimikunnan tilausteos, vaan Valtteri Mörttisen ilmeisen itsenäisesti laatima katsaus Tampere-talon olemukseen.
Lähestymistavassa on puolensa. Vaikka kolmikymppinen Mörttinen asui pitkään Tampereella, hänen näkökulmansa ei ole nurkkapatrioottinen. Hän myös haluaa nähdä Tampere-talon nimenomaan paikkana, jossa kulttuurien rajat kaatuvat ja jossa Tampere Filharmonian edustama ”korkeakulttuuri” on vain yksi pieni siivu kokonaistarjonnasta. Mörttinen tuntuu myös iloitsevan siitä, että kiitos ”klassisen musiikin rocktähden”, kapellimestari Santtu-Matias Rouvalin, klassisen puolenkin ”elitistiset” piirteet ovat jonkin verran karisseet.
Rouvali on todella tehnyt hyvää työtä ja tuonut orkesterille uutta yleisöä. Silti minua hiukan kiusaa, että tämä ”korkean” ja ”populaarin” taiteen välisen suhteen vatvonta jatkuu edelleen ja nimenomaan siinä mielessä, että yleisön kynnystä ns. korkean pariin pitäisi yhä madaltaa. Mitä se oikein tarkoittaa? No, se siitä tällä erää.
* *
Mörttinen on haastatellut kirjaansa Rouvalia, Karita Mattilaa ja myös muun muassa Filharmonian pitkäaikaista trumpetistia Tapio Kilpistä, mutta ”pääoppaat” Tampere-taloon tulevat toisaalta. He ovat pari vuotta sitten taiteilijaviikonlopun talossa järjestänyt Ismo Alanko ja etenkin Pienessä salissa esiintynyt Samuli Putro – arvostettuja rocktähtiä molemmat, eivätkä kovin leimallisesti tamperelaisia. No, ääneen pääsevät vähän matalammalla profiililla myös Pate Mustajärvi, Mikko Alatalo ja tämän lapsenlapsi Ronja Alatalo.
Kirja alkaa Alangosta ja päättyy (jos koronajälkisanoja ei lasketa) Putroon.
”’Onhan tämä ulkonäöltään vähän kolho’, Alanko toteaa. Hän ei tunnustaudu Öhmanin vessaksi tituleeratun talon ulkonäön suurimmaksi ihailijaksi, vaan luuli rakennusta itsekin 1990-luvulla ensin isoksi kylpyhuoneeksi”, Mörttinen kirjoittaa vitsikkäästi.
Enpä usko Alangon koskaan luulleen isoa taloa kylpyhuoneeksi, mutta asia tulee rockhenkisesti leukaillenkin selväksi. Konserttitalo voi olla rockmuusikolle hankala ympäristö, mutta konsertointi Tampere-talossa niin yksin kuin Filharmonian solistina tuntuu olleen Alangolle hyvä kokemus.
Putron näkemykset ovat siinä mielessä kiinnostavampia kuin Alangon, että hän on itse mieltynyt vuosien varrella yhä enemmän kunnollisiin konserttisaleihin niin kuulijana kuin esiintyjänäkin.
”Se liittyi osin siihen, kun huomasin, etten itse enää halua käydä yleisönä rockklubeilla. Kävin niissä niin saatanan kauan, että ihan yksinkertaisesti kyllästyin siihen esiintymismalliin myös katsojana. Tässä kohtaa oli tavallaan luontevaa alkaa katsoa asioita istumakatsomosta käsin, oli se sitten nykytanssia, klassista tai popmusiikkia. Konserttisalit ja teatterit muodostuivat minulle katsojakokemuksina paljon mielenkiintoisemmiksi”, Putro pohtii kirjassa.
Kapellimestari Santtu-Matias Rouvali on noussut Tampereella klassisen musiikin ”rocktähdeksi”. Kuva: Kaupo Kikkas
* *
Tampere-talon ansiosta kaupunkiin on ollut mahdollista kutsua monenmoisia kansainvälisiä taiteilijoita jääballerinoista popin legendoihin. Mörttinen mainitsee näistä tapauksista muutamia. Laura Pausinilla oli mukanaan jättimäinen määrä tavaraa, Paul Anka ei meinannut sumun takia päästä laskeutumaan Pirkkalan kentälle, kun taas Kris Kristofferson tuli matkailuautolla perheensä kanssa ja ilman suuria eleitä.
Tom Jonesin vuoden 2001 keikan kuvaus on mielenkiintoinen. Mukana oli kymmenittäin henkilökuntaa, jolle omat kokit laittoivat ruoat mukanaan tuomillaan välineillä. Tämä porukka tietysti petasi kaiken valmiiksi tähdelle, mutta Tom Jones ei itse ollut muuten passattavana. Hän saapui paikalle suoraan lentokentältä kymmenen minuuttia ennen keikkaa, hoiti hommansa ja poistui paikalta, kun aplodit vielä raikuivat salissa.
Olin tuolla keikalla paikalla ja on pakko sanoa, että jos olen joskus nähdyt todellisen viihteen ammattimiehen työssään, se tapahtui tässä konsertissa. Ei haitannut, ettei Jones ollut ennen lavalle astumistaan edes vilkaissut saliin. Hänelle riitti tieto kummalla puolella yleisö sivuoveen nähden on.
Tampere-talossa on vieraillut iso joukko tunnettuja tekijöitä, eikä kaikkia olisi edes tarpeen luetella kirjassa. Silti omasta ikämiehen näkökulmastani harmittelen, ettei kukaan ole halunnut muistella esimerkiksi Berliinin filharmonikkojen vierailua vuonna 1991 Daniel Barenboimin johdolla. Se oli melkoinen tapaus Tampereella ja liputkin olivat ennätysmäisen kalliit.
Ja ehkä olisi voinut mainita senkin, että ennen Ismo Alangon taiteilijaviikonloppua vuonna 2018 Esa-Pekka Salosella oli oma viikonloppunsa jo 1990-luvun alussa.
Kuten todettu, ei Näin Talossa ole luvannutkaan olla kattava historiikki. Näin kirjoittaa esipuheessaan Valtteri Mörttinen itse:
”Tätä teosta ei ole tarkoitettu kokoelmaksi puisevia muisteloita peruskiven laskusta tai suurmiesten puhelinluetteloksi, jossa kunnallisvaikuttajat taputtelevat toisiaan selkään. Se on tarkoitettu ennen kaikkea viihdyttäväksi mutta tarpeen vaatiessa myös kriittiseksi henkilökuvaksi instituutiosta, joka syntyi suuruudenhulluna turhana hankkeena mutta vakiintui salamannopeasti itsestäänselväksi osaksi suomalaista kulttuuriperintöä.”
Näillä siis mennään. Paitsi että höh, ei Tampere-talo mikään ”turha” hanke alun perinkään ollut!
Erik Ahonen
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Nautinnollinen runsaudensarvi – arviossa Kevin Chenin Aavekaupunki
KIRJAT | Aavekaupunki on Helsinki Lit -tapahtumaan saapuvan taiwanilaiskirjailijan läpimurtoteos ja se on löyhästi omaelämäkerrallinen.
Miksi ei on tärkeämpi sana kuin kyllä? Arviossa tietokirja Kuka kasvattaisi lapsesi
KIRJAT | Keijo Tahkokallio ja lahtelainen erityisopettaja Aulikki Uski käyvät kahdeksan kirjeen keskustelun, jota suosittelen vaatimattomasti jokaikisen luettavaksi.
