Vaihtoehtorockin ulkopuoliset – arviossa Adrian Harten Faith No More -historiikki Narrikuninkaat

Kalifornialainen Faith No More on rockyhtye, joka on koko historiansa ajan väistellyt luokitteluja. Jos bändiä on yritetty laittaa muottiin, se on aina tehnyt jotain luokitteluja rikkovaa, joskus jopa itselleen epäedullisesti.

Bändistä kirjan kirjoittanut Adrian Harte luettelee useita kymmeniä genrenimikkeitä, joilla Faith No Morea on mediassa eri aikoina luonnehdittu. Yhtye on ollut milloin death rockia, post-punkia, punkmetallia, heviräppiä, punkräppiä, punk-funkia, hevipunkia, hevidancea, tanssilattiametallia, ja toisinaan funk-punk-metalli-räppiä, funk metallia, nihilististä rockia, rap thrashia, tanssirockia, taidegrungea, antipoppia – tai mitä milloinkin.

Yhtyeen basisti ja pääasiallinen biisinkirjoittaja Billy Gould myöntää kirjan haastattelussa pyrkimyksen vastustaa lajityyppien rajoja ja rock-elitismiä, mikä Harten mukaan on jonkinlainen kipupiste bändin uralla: ovia avautui ja sulkeutui enemmän bisneksen ja musiikkituotteen paketoinnin ehdoilla kuin yhtye olisi halunnut.

Alun perin vuonna 2018 ilmestynyttä biografiaa pidetään parhaana Faith No Moresta laadittuna kirjana. Adrian Hartella on siihen edellytyksiä, Sveitsissä asuva, alun perin irlantilainen journalisti ja viestintäammattilainen toimi pitkään yhtyeen suurimman fanisivuston ja -yhteisön vetäjänä.

Nyt teos on ilmestynyt suomeksi Minerva Kustannuksen julkaisemana. Suomennoksen on laatinut Joona Turunen.

Faith No More – Narrikuninkaat -kirjan (2022) ansio on kuvata yhtyeen historia niin tarkasti kuin mahdollista. Bändin monimutkaiset syntyvaiheet ja lukuisat henkilövaihdokset saavat huolellisen käsittelyn. Sen vuoksi onkin luettava pitkälle toistasataa sivua ennen kuin bändin ehkä kuuluisin jäsen, vokalisti Mike Patton edes astuu tarinan näyttämölle.

Kirja antaa (ansaitun) kunnian jäsenille, jotka muodostivat bändin ytimen vuodesta 1983 lähtien. Basisti Billy Gouldin, rumpali Mike Bordinin ja kosketinsoittaja Roddy Bottumin lisäksi bändissä on ollut historiansa aikana seitsemän eri laulajaa ja peräti 12 kitaristia. Alkuun Faith No More vaikuttikin oikeastaan taidepunk- tai performanssiryhmältä, joka esiintyi keikkakohtaisten laulajien ja kitaristien kanssa.

1980-luvulla vaihtoehtoinenkin rock vaati ilmaisuunsa laulajaa, jos bändi halusi vakiinnuttaa asemaansa. Ensimmäisen pidempiaikaisen laulajansa Chuck Mosleyn ja levytyssopimusten myötä Faith No More saavuttikin suosiota myös Atlantin tällä puolella. Hiphop- ja punkhenkisen Mosleyn erottamisen ja muita jäseniä jonkin verran nuoremman ja pitempitukkaisen Pattonin pestaamisen jälkeen bändin fanikunnassa tapahtui uusiutumista. Pattonin kerrotaan saaneen varhaisilla keikoillaan jopa uhkauksia, erityisesti yhtyeen kotikentällä San Franciscossa ja Los Angelesissa. ”Painu pois lavalta. Missä Chuck on? Hän rokkaa”, luki kirjelapussa Pattonin ensimmäisen Faith No More -keikan jälkeen.

Laulaja Mike Patton ei antanut haastatteluja Narrikuninkaat-kirjaa varten. Kuva: Wiki Commons

Yksi kirjan teemoista on Faith No Moren omituiset sisäiset suhteet. Bändin jäsenet ovat kommunikoineet esimerkiksi haastatteluissa lähes miten ja mitä sattuu, varmistelematta asioita suoraan toisiltaan. Kirjoittaja Harte toteaakin jo esipuheessa, että bändi tuntui haluavan vastakkaisia asioita yhtä aikaa, mikä johti ennen pitkää konflikteihin ja kahnauksiin. Konflikteja tuntui olevan erityisesti juuri laulajien ja kitaristien kohdalla.

Mike Pattonin tuleminen bändiin oli kaikista kipupisteistä huolimatta kuitenkin lopulta täysosuma. Vaikka Patton olikin aloittaessaan vasta 19-vuotias teini, hän teki vaikutuksen musiikillisella kypsyydellään, monipuolisuudellaan ja oudolla, synkällä huumorillaan.

Vuonna 1989 ilmestynyt The Real Thing -albumi on yhä Faith No Moren uran kääntöpiste. Sen ja Epic-singlen suosio rakensivat ja vakiinnuttivat yhtyeen suosion kansainvälisesti. Kirjassa kuvataan, miten menestys tuli kovan ja turhauttavan työn jälkeen kuin yhdessä yössä, mikä sekin aiheutti kriisiytymistä bändin jäsenten elämässä.

Myöhempien, musiikillisesti ehkä vaikeammin lähestyttävien albumien myötä Faith No Moren suosio kääntyi Yhdysvalloissa laskusuuntaan, mutta Euroopassa, Etelä-Amerikassa ja Australiassa se pysyi jotakuinkin ennallaan.

Adrian Harten kirja tarjoaa hyvän määrän tietoa ja taustoja Faith No Moresta kiinnostuneille. Albumien ja yksittäisten kappaleiden syntyhistorioihin paneudutaan tarkasti ja mielenkiintoisesti.

Arkistomateriaalin ja lehtijuttujen rinnalle Harte on tehnyt suuren määrän haastatteluja.

Väliin kirja heittäytyy analyyseissaan jopa villiksi. Epic-hitistä tehdään kompakti freudilais-lacanilainen tulkinta ja lajityypeistä puhuttaessa lainataan saksalaista filosofia Theodor Adornoa.

Kirjan pääpaino on 1990-luvun alkupuolen vuosissa, jotka olivatkin bändin menestyksekkäimpiä. Vuosikymmenen puolivälin tapahtumien jälkeen kirjan kerronta muuttuu jopa hieman kiireiseksi.

Kirjan pahin puute on se, ettei Mike Patton ole suostunut Harten haastateltavaksi. Muiden ja entisten jäsenten haastatteluja on kuitenkin sen verran, ettei vajetta paljoa jää.

Kirjasta jää realistisen oloinen kuva omaehtoisen bändin urasta, joka on pullollaan pieniä voittoja, mutta jonka selkäytimestä nouseva reaktiivinen omaehtoisuus on pitänyt sen suurimman menestyksen ulkopuolella.

Aksu Piippo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua