Uusi Vera Stanhope -dekkari Väärä todistus on kaunokirjallissävytteinen ja sielun syvyyksiäkin luotaava rikostarina

Kuvat: Karisto / Micha Theiner

Alkuteoksen nimi, Telling Tales, kuvaa mielestäni teosta osuvammin kuin käännöksen Väärä todistus (suom. Annukka Kolehmainen; Karisto, 2024), mikä toisaalta viittaa suoremmin siihen, minkä lajityypin kirjasta on kyse.

Viisitoistavuotias Emma Winter löysi koulutoverinsa Abigail Mantelin kuoliaaksi kuristettuna syyshyhmäisestä ojasta papupellon laidalta. Syylliseksi tuomittiin Abigailin leskeytyneen isän nuori naisystävä Jeanie Long, jota vastaan esitettiin monia epäilyksiä ja syytöksiä, mutta ei ainuttakaan todistetta hänen syyttömyydestään. Myös Jeanien isä piti tytärtään murhaajana.

Vasta nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, on ilmennyt seikkoja, joiden vuoksi juttu avataan uudestaan. Tutkintaa johtamaan on määrätty komisario Vera Stanhope Northumbrian poliisipiiristä apulaisenaan ylikonstaapelinsa Joe Ashworth. Rikoksen tutkinnasta aiemmin päävastuun kantaneet henkilöt eivät enää toimi poliiseina.

Emma on nykyään James Bennettin vaimo ja pienen Matthew-vauvan äiti. Emma on tunnettu mielikuvitusmaailmoihin katoamisistaan, eikä ole itsekään aina varma, mikä on todellista tai miltä hänestä itsestään oikeasti tuntuu tai on tuntunut. Yhä teinityttömäisissä päiväunelmissaan hän kehittelee romanttisia kohtaamisia vastapäisen keramiikkapajan omistajan Danin kanssa. Samainen mies oli aikoinaan toinen Abigailin murhan tutkijoista, ja se toinen, naispuolinen, on nykyään kiinteistövälittäjä, jolla on yhteyksiä Abigailin isän ehkä hämäriinkin bisneksiin.

Emma ei ole suinkaan tapausvyyhdin ainoa tarinoija. Ihmismielen kuvitelmat, toiveet ja erehdykset sekä peittelyt, kiertelyt tai poikkeavat näkökulmat voivat kaikki johtaa harhaan eli olla niitä ”vääriä todistuksia” siinä missä totuuden muunteleminen, muistin epäluotettavuus tai vaikeneminen asioista, joilla ei oleteta olevan yhteyttä tapahtumiin. Ei tarvitse edes valehdella.

Emma ei ole koskaan kotiutunut Itä-Yorkshiren maaseudulle, Elvetin kylään ja sen kosteaan, sumuiseen merellisyyteen. Sen sijaan hänen miehensä James viihtyy siellä oikein hyvin luotsin työssään. Hän pitää myös Emman perheestä, toisin kuin Emma itse.

Emma ei ole antanut anteeksi isälleen, joka vaihtoi arvostetun arkkitehdin työnsä ja elämän kauniissa Yorkin kaupungissa ryhtyäkseen syrjäkylän ehdonalaisvalvojaksi ja seurakunnan vapaaehtoistyöntekijäksi. Emman äiti kokee tehtäväkseen tukea aviomiestään, mutta ei hänkään tunne oloaan täysin luontevaksi tässä seurakunta- ja maaseutuelämässään.

Emman vuotta nuorempi Christopher-veli on aina ollut syrjäänvetäytyjä. Nykyisin hän asuu muualla, on yliopistossa tutkijana ja tohtorikoulutettavana. Kotiseudulle hän tulee hyvin harvoin. Niinpä yhteiset, säännölliset kirkonmenojen jälkeiset sunnuntailounaat Emman, Jamesin ja Matthew-vauvan kanssa ovat vanhemmille tärkeitä. Emmalle ne ovat teeskentelyä. Hän inhoaa sunnuntaipäiviä.

Sunnuntai oli silloinkin, kymmenen vuotta sitten, kun Emma löysi kuolleen Abigailin hämärtyvänä marraskuisena iltapäivänä savisen pellon reunasta. Abigail oli hänen paras ystävänsä, tai rehellisyyden hetkellä myönnettynä, hänen ainoa ystävänsä. Umpihemmoteltu ja rikas teinityttö Abigail oli paikkakunnalle muuttaneen Emman tavoin yhteisön ulkopuolinen, mutta hän osasi ja halusi pyörittää ihmisiä ympärillään mielensä ja oikkujensa mukaan.

* *

Ann Cleevesin Väärä todistus kuvailee enemmän henkilöitään kuin tapahtumia. Heidän ajatuksiaan, luonteitaan, salaisuuksiaankin. Cleevesin kirjoitustapa ei lisää jännitystä, vaan kiinnostusta. Miksi näistä ihmisistä kerrotaan näin paljaan rehellisesti? Lukija ujutetaan mukaan; kärpäseksi kattoon, kulkemaan kujilla, kurkistelemaan ikkunoista – ja myös kylän asukkaiden mieliin. Toisiltaan kyläläiset kyllä salaavat asioita ja pitävät mahdolliset epäilykset ominaan. Tietäessäänkin jotakin he mieluummin vaikenevat.

Kunnes Vera Stanhope saapuu paikkakunnalle. Televisiosarjoja katsellut tyrmistyy kirjan Veran ulkomuodon kaunistelematonta esittelyä: suuri, möhkälemäinen ja mauttomasti pukeutunut. Anteeksipyytelemättömän rempseästi esiintyvä rikoskomisario on tietoinen herättämästään hämmennyksestä ja habituksensa aiheuttamasta torjunnasta ja siitä seuranneesta (sanattomasta) ammattitaidon vähättelystä. Veralle tämä on tuttua – ja hän käyttää sitä hyväkseen.

Syrjästäkatsojan osaansa lapsuudesta asti tottuneena hän on oppinut taitavaksi ihmismielen tulkitsijaksi. Lisäksi hän on älykäs, mutta kärsimätön. Silti hän venyy tarvittaessa malttiin ja pitkämielisyyteen houkutellakseen varautuneesta tai arasta haastateltavastaan esiin yllättäviäkin asioita. Veralla on taito luoda luottamuksellinen ilmapiiri sekä osoittaa myötätuntoa. Öykkäreitä komisario Vera Stanhope ei sen sijaan siedä lainkaan, vaan iskee tarkasti takaisin.

Veran toimintatapoja, hänen oivaltavaa keskustelunjohdatteluaan, tarkkoja havaintojaan ja uskomatonta ennakointikykyään sekä kaikkinaista valppautta seuratessaan lukija unohtaa, miltä Vera näyttää. Kunnes kirjailija tuo sen taas esiin! Hikoilut, vaatteiden puristamat ihramakkarat, turpoavat jalat, roikkuvat silmäluomet ja jopa toukkia muistuttavat kulmakarvat halutaan mainita! Miksi, oi miksi? Yhtä tarkkanäköistä on kyllä muidenkin kirjan henkilöiden kuvaus, mutta se liittyy heidän ajatuksiinsa ja toimintaansa, ei tarkoitushakuiseen ulkoisen olemuksen esittelyyn.

No, jos epäolennaisuudet eivät Veraa ja hänen tutkimuksiaan haittaa, niin keskittyköön lukijakin kirjan juonenkuljetukseen ja yhä tummuviin tunnelmiin. Komisario Vera Stanhopen lopulta ratkaisema teinityttö Abigail Mantelin murha sekä sen seurausten vyyhdin selvittäminen huojentavat, mutta tieto myös satuttaa pienen kylän asukkaita. Itsesyytökset ja vääriksikin osoittautuneet epäilyt pistelevät mieltä. Lisäksi vuosikymmenen mykkyys on ehtinyt myrkyttää ilmapiiriä. Vaikeneminen ei ole ollut unohtamista. Vaikka totuuden – totuuksien – paljastuminen ahdistaa, se myös puhdistaa. Jos asioita ei kykene kohtaamaan, marraskuu jää ihmisiin ikuisesti, eikä uusi kevät saavu koskaan.

Kirjailija Ann Cleeves näkee ihmismieleen (luomansa Vera Stanhope -hahmon lailla), mutta ei sorru kyökkipsykologiaan. Paneutuessaan henkilöhahmojensa luonteenpiirteisiin hän tulee avanneeksi lukijan silmät syyllisyyden ja syyttömyyden ohuen rajan merkitykselle. Siksi tärkeintä kirjassa ei olekaan ”kuka sen teki” -teema, vaan se, miten ihminen saattaa mahdollistaa rikoksen ollessaan tekemättä yhtään mitään.

Ritva Alpola

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua