Ukrainassa käytävä sota on läsnä, vaikka se ei näkyisi – arviossa Jevhenija Kuznjetsovan Niin kauan kuin on elämää

Kuvat: Aula & Co.

Niin kauan kuin on elämää -romaanin Niin kauan kuin on elämää (suom. Eero Balk; Aula & Co, 2025) ukrainankielinen alkuteos on nimeltään Vivtsi tsili. Vivtsi tarkoittaa lampaita, ja monissa muunkielisissä versioissa kirjan kansikuvassa lammas ulvoo kuulle. Onkohan kirjailija halunnut antaa chilillä vähän potkua tilanteissaan junnaaville henkilöilleen? Suomalaisen version kannen on suunnitellut Laura Noponen. Siinä on kaksi taloa rinnakkain lumisessa maisemassa.

Kirjan suomenkielisessä nimessä oleva fraasihan täydentyy ”…niin kauan on toivoakin”. Tai voihan sen ajatella toisinkin päin. Niin kauan kuin on toivoa, on elämääkin. Mutta kuinka kauan? Tätä kysymystä ei kirjassa useinkaan esitetä ääneen, mutta se on kirjan henkilöiden ajatusten pohjavire, vaikka arkea yritetäänkin elää mahdollisimman tasaisesti ja sopeutuen.

On taas talvi, joulu lähestyy. Venäjän hyökkäyssotaa Ukrainaan on jatkunut helmikuusta lähtien. Pitkään ulkomailla asunut Jana on kansatieteilijä, joka on saapunut kotimaahansa keräämään aineistoa väitöskirjaansa varten. Hänen aiheenaan on jouluntienooseen ja vuodenvaihteeseen kytkeytyvä paikallinen perimä- ja uskomustieto.

Janan äiti ja sisar ovat asettuneet Portugaliin Janan isän jäädessä Ukrainaan, maaseudulle Dnipron kaupungin lähistölle. Nyt isä on kuollut ja Jana asuu isän talossa.

Naapuritalossa elelee arkkitehti ja taidemaalari Maksym dementoituneen lääkäri-isänsä kanssa. Taloudenhoitaja Ljuba pitää arjen rattaat pyörimässä. Sota ei ole ulottunut näille seuduille asti, ja ylitse lentävien droonien ja ohjusten kohteet ovat toistaiseksi olleet muualla. Sodan jyminä kantautuu kyllä ajoittain tännekin, mutta tutuin ääni naapurustossa on generaattoreiden jatkuva meteli. Kyläläisten sähkönsaantia rajoitetaan ja pitkiä katkoksia on joka päivä, joten omat generaattorit ovat taloissa tarpeen.

Joulun tienoilla Maksym on saamassa sukulaisia ja muutamia ystäviäkin vieraakseen. Tulossa ovat äiti, entinen vaimo, yhteinen teini-ikäinen poika sekä sotarintamalta muutaman vapaapäivän saanut veli vaimoineen pikkupoikansa kanssa. Kun joukkoon liittyy vielä Maksymin lapsuudenystävä naisseuralaisensa kanssa, on talossa joukkoa riittämiin, ihan muistisairaan isän hämmennykseksi asti, mutta Maksym haluaa Janankin mukaan kemuihin. Oikeastaan hän tahtoisi olla Janan seurassa koko ajan, mutta asioissa on mutkansa.

Sukulaisvierailu ei suju väittelyittä. Maksymin poika lähestyy aikuisuutta, ja pelkona on, että hän värväytyy armeijaan. Maksymin pieni veljenpoika on jonkinlaisessa sotahurmiossa räjäytellen paukkupommeja ja aiheuttaen kaikkinaista sekasortoa ympärilleen. Syytöset singahtelevat, ja Jana saa riitelevistä ihmisistä tarpeekseen.

* *

Kirjan alkupuolella kuvaillaan Janan tekemiä kansatieteellisiä haastatteluretkiä kylässä ja sen liepeillä. Vanhalla väellä on värikästä ja värittynyttäkin muistitietoa entisaikojen noidista, erakoista ja enteistä. Tällainen pohjoinenkin lukija löytää niistä yhteisiä säikeitä meidän omien perinteidemme ja uskomuksiemme kanssa.

Maksymin ja Janan isän talo sijaitsevat rinnakkain töyräällä, jonka alapuolella virtaa Dnipro-joki. Kirjailija kuvailee ympäröivää luontoa kauniisti. Näiden muutamien talvisten viikkojen aikana eletään milloin kosteassa harmaudessa, milloin kuuran tai pakkaspäivien valaisemissa ja kirpeyttämissä maisemissa. Lumiset metsäpolut, rannan kahiseva kaislikko, auringon välähtelyt jäätyneen joen pinnalla ja sulien pyörteiden tumma vesi. Koko luonnon seesteinen rauha tyynnyttää Janan mieltä, mutta päätöksiä on silti vaikea tehdä. Jäädä vai lähteä?

Teoksen luvut on nimetty ajankohtaan liittyvien perinnehenkilöiden tai -tapahtumien mukaan. Yllättäen niistä löytyy jonkinlaisia yhtymäkohtia kirjan henkilöiden senhetkisiin tilanteisiin, huomaa valpas lukija, mutta tarinan henkilöt itse ehkä eivät.

Maksym ja Jana käyvät yhdessä lähikaupungissa jouluostoksilla, ja kerran jopa Kiovassa asti. Siellä he saavat ensi tuntuman ilmahälytyksistä, joihin paikalliset ovat jo ilmeisen tottuneita. Maksym ja Jana viihtyvät keskenään, juttelevat ja kinastelevatkin luontevasti, mutta eivät koskaan ota puheeksi niitä tärkeimpiä mieltään askarruttavia seikkoja.

* *

Jevhenija Kuznjetsovan kirjoitustapa on soljuva, arjen kommellukset kotoisia ja henkilöhahmot vivahteikkaita. Kustantajan omasta esittelytekstistä saa mielestäni kuitenkin aivan vääränlaisen kuvan. Kirjan takakannessa seisoo isoin kirjaimin: ”Miten löytää rakkaus, kun epävarmuus kahlitsee sydäntä?”

Niin kauan kuin on elämää -romaani ei ole – nimisuomennoksestaankaan huolimatta – mikään banaali tai lattea teos. Kyse on paljosta muustakin, mikä kyllä löytyy sekä riveiltä että rivien väleistä. Arkeen punoutuu kaikki, myös muistojen langat ja epävarmuus tulevan edessä.

Tätä kirjoittaessa rauhanaika ei ole koittanut Ukrainassa.

Ritva Alpola

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua