Tyhjentymätön aihe – arviossa Pertti Rajalan tietokirja Rauhallinen työläinen tarttuu aseeseen

Kuva: Väyläkirjat

Sisällissodasta on pitkästi toista sataa vuotta. Tutkimusta ja kaunokirjallisuutta on hyllymetreittäin. Mitä siitä nyt enää voi sanoa? Lukijan lähtökohta voi olla hieman vastahankainen, mutta Pertti Rajalan suurtyö Rauhallinen työläinen tarttuu aseeseen (Väyläkirjat, 2026) kiskaisee keskelle tapahtumia, vielä kerran.

Metodi on yksinkertainen, mutta se on vaatinut paljon ahkeruutta. Rajala on käynyt läpi Porissa vuosina 1905–1918 ilmestyneen Sosialidemokraatti-lehden sisällön ja haarukoinut olennaiset artikkelit, katsaukset, puheenvuorot ja vetoomukset kirjaansa ja kommentoinut niitä ilman jälkiviisauden syntiä.

Ote on ymmärtävä. Saman tekijän teos Helmi Haapasen kapinakirja (2023, Warelia; lue Risto Ojasen arvio täältä) käsittelee samaa aihetta tamperelaisen nuoren naisen näkökulmasta. Kuvitus on molemmissa kirjoissa runsasta ja paljonpuhuvaa.

En ole historioitsija, mutta tunnen Porin seudun ja sukulaisiani on osallistunut sisällissotaan kummallakin puolella. Vanhempanikin kertoivat lapsena kokemistaan ja kuulemistaan asioista, mutta hyvin niukasti.

Palasi mieleen, miksi lapsena pelotti pyöräillä Koliahteen ohi Noormarkussa. Koliahteesta puhuttiin vielä 1950-luvulla. Miksi tutun naapurikoulun Porin lyseon pihalla kerrottiin joskus kummittelevan? Molemmat olivat satunnaisten teloitusten paikkoja. Koliahteella uhreja oli 16; lyseon pihassa 10. Ja millaisten kokoontumisten näyttämö onkaan ollut Liisantori, tuttu pesäpallokenttä ja talvisin luistelupaikka.

Sekä suojeluskuntalaiset että punakaartilaiset vetosivat järkeen ja järjestysvaltaan. Mutta molemmin puolin myös uhkailtiin. Ja kun tapahtumat lähtivät vyörymään, vetoomukset kaikuivat kuuroille korville. Tilannetta ei hallinnut enää mikään eikä kukaan.

Sosialidemokraatin kuvaukset saivat minut entistäkin enemmän kunnioittamaan myös Väinö Linnaa. Kertasin yhteen kyytiin Pohjantähden toisen osan. Miten ihmeessä Linna, kansalaissodan jälkeen syntynyt, ”kuuli” puheet ja aisti ja rekisteröi tunnelmat vivahteita myöten kuin avaintodistaja. Se tuntuu melkein käsittämättömältä. Hän tunsi pomppakansan ja ”suomalaisen vihan”. Linnan mukaan se on kuin suolampi: musta, kylmä, syvä ja samea. Mutta kuten on todettu, Linna antoi kunnianpalautuksen kansalaissodan punaiselle osapuolelle.

* *

Sosialidemokraatin kirjoituksista käy ilmi, miten valtavia ongelmia köyhyys, työttömyys ja ihan selvä nälkä aiheuttivat. Mahtaako nälän merkitys koskaan täysin valjeta niille, joilla ei ole koskaan ollut nälkä? Tätä voi kysyä itsenäisyyden alkuajan Suomesta. Tätä voi kysyä tämän päivän Gazasta. Muualtakin.

Lehden artikkeleja seuraamalla ilmenee, miten vaikeaa oli saada aikaan esimerkiksi yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Suomalaiset muistavat ylpeillä naisten äänioikeudella, jonka saimme ensimmäisenä Euroopassa vuonna 1906. Kunnallinen äänioikeus puuttui kuitenkin vähävaraisilta kokonaan. Äänimäärä perustui varallisuuteen. Erittäin koville otti myös vaatimus kahdeksan tunnin työpäivästä, kokoontumisvapaudesta, yhdistymis- ja painovapaudesta. Mutta kun Venäjällä alkoi suurlakko vuonna 1905, laineet tuntuivat Suomessa heti. Silloin ”äärimmäisyyksiin asti kahlittu kansa tahtoi repiä rikki salvat”. Lopulta keisari Nikolai II allekirjoitti marraskuun manifestin, autonomia palautettiin ja luvassa oli äänioikeus- ja eduskuntauudistus. Äänioikeutettujen määrä kymmenkertaistui kertaheitolla.

Välillä virisi toivo; välillä se petti. Otettiin edistysaskeleita kansalaisoikeuksien toteuttamisessa. Sitten tuli taas taka-askeleita. Eduskunnan valta oli vähäinen. Musta pörssi kukoisti, sananvaihto kiihtyi, lehden joulukirjoituskin sensuroitiin vuonna 1915. Mutta sosialidemokraateille tuli eduskuntaan enemmistö vuoden 1916 vaaleissa, peräti 103 edustajaa – lähinnä siksi, että porvariryhmät olivat hajalla.

Maailmansota pahensi entisestään ruoan puutetta. Säännöstely oli tiukkaa, tuntikausien seisomiset ruokajonoissa kävivät voimille. Kaikesta oli pulaa. Elintasoerot kasvoivat. Aseisiin tarttumisella uhkailtiin jo kesällä 1917. Sitten roihahti Huittisten meijerin luona. Sitä kahakkaa on pidetty yhtenä sisällissodan lähtölaukauksena. Alettiin puhua lahtareista ja punikeista. Lehtijutuissa alkoi näkyä – molemmin puolin – vanha viisaus, että totuus on ensimmäinen uhri. Tapahtumia liioiteltiin. ”Vastapuoli aloitti.” Faktantarkastajia ei ollut. Psykohistorioitsija Juha Siltala on todennut, että alkoi sota, jota kukaan ei tahtonut.

Molempien osapuolten miehet olivat enimmäkseen hyvin nuoria. Punaisten puolella oli naisiakin. Molemmin puolin oltiin sotatoimiin kouluttamattomia. Pori oli aluksi punaisten hallussa. Tammikuun 27. oli suojeluskuntalaisia paennut Kaankaanpäähän. (Joukossa 20-vuotias setäni.) Kotitarkastuksia tehtiin. Isäni kertoi lapsuuskotiinsa tulleista aseiden etsijöistä, joille isoisäni oli näyttänyt Raamattuaan ja sanonut, että siinä on hänen tykkinsä.

Uskonto oli joskus lyömäase kummallakin puolella. Isoisä vietiin jokisillalle ja uhattiin ampua. Ei ammuttu. Kylän tunnetuin kommunisti oli kieltänyt teon. Vaikka vihan lietsonta oli hurjaa, kyllä Rajalan kirjastakin ilmenee, ettei tuttujen ihmisten teloittaminen ole kovin helppoa. Mutta vasta jääkärien paluu ja saksalaisten tulo ratkaisi taistelut. Venäläisten osuus punaisella puolella on ollut paljon kuviteltua pienempi.

* *

Rajala käy tunnollisesti läpi sodan vaiheet ja tulee siihen tulokseen, että nälkä oli sodan perimmäinen syy. Vihapuhetta ja kiihotusta oli yllin kyllin molemmin puolin, mutta rauhallisen työläisen sai tarttumaan aseeseen ennen muuta nälkä – ei kiihotus eikä ideologia. Rajala siteeraa brittiläisen taloustieteilijän Sidney James Webbin teoriaa vähimmäistoimeentulon välttämättömyydestä. ”Kansallisen minimin” alapuolella ei yhteiskuntarauha säily.

Rajala on lopuksi ansiokkaasti selvitellyt kapinanaikaisten Satakunnan sosiaalidemokraattisten kansanedustajien kohtalot. Vankilaolot niittivät kovaa satoa. Joitakin itärajan taakse paenneita odotti 1930-luvulla niskalaukaus ”kansalliskiihkoisesta toiminnasta”.

Miksi muuten maailman johtopaikoilta kaikuu nykyään aivan samanlaista ihmisarvoa halveksivaa, alatyylistä ja aggressiivista kieltä, jota koulujakäymätön ryysyproletariaatti ja myös sen vastustajat yli 100 vuotta sitten käyttivät?

Maijaliisa Mattila

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua