Turo Kuninkaan Kutvonen in Space on selustaansa varmisteleva kaaos

31.03.2021

Turo Kuningas. Kuva: Jukka Salminen

KIRJAT | Turon Kuninkaan romaanin nimihenkilö on ajasta ja avaruudesta irrallaan kuin Teurastamo 5:n Billy Pilgrim. Teoksen rakenne vetää maton lukijan alta.

”Kuningas on yksi luovimmista nykyprosaisteistamme. En pidä ainuttakaan hänen julkaisuaan täysosumana, mutta jokainen niistä on tuntunut ainakin kiinnostavalta.”

ARVOSTELU

2.5 out of 5 stars

Turo Kuningas: Kutvonen in Space

  • WSOY, 2021.
  • 409 sivua.

Kun puhutaan spoilereista, tarkoitetaan yleensä juonen pilaamista etukäteen. Mukaillakseni elokuvakriitikko Jonathan Rosenbaumia, emme kuitenkaan aina ymmärrä suurempien spoilereiden piilevän teoksen rakenteen paljastamisessa. Siksi varoitan, että kerron tässä tekstissä, millainen Kutvonen in Space on ennen kaikkea muotonsa puolesta.

Kyseessä on aiemmin kolme kirjaa julkaisseen Turo Kuninkaan uusin romaani. Jos jonkinlaista vertailukohtaa etsii, teos muistuttaa monessa Kurt Vonnegutin Teurastamo 5 -romaania (Tammi, 1970). Ja ehkä myös Mestarien aamiaista (Tammi, 1974). Kutvonen, teoksen nimihenkilö, on ajasta ja avaruudesta irrallaan kuin Teurastamo 5:n Billy Pilgrim. Kutvosen suhde tarinan ”kertojaan” on vuorostaan hieman samanlainen kuin päähenkilöillä myöhemmässä teoksessa.

Teos alkaa omistuksella heille, joita ”tällainen saattaa kiinnostaa”. Vasta romaanin loppupuolella kerrotaan, mikä niin kiinnostavaa edes on. Omistusta seuraa eräänlainen uskontunnustus, joka liittyy ääripäiden rinnakkaiseen olemassaoloon. Ensimmäisessä luvussa luetellaan kaikki lukuisat asiat, jotka Kutvonen on tehnyt ja joita hän on. Toinen, kertomuksellisempi luku kuvailee Putouksen käsikirjoittajana työskentelevän Kutvosen kokemaa vähättelyä työelämässä, joka yhdistyy yleiseen henkiseen harhailuun.

Rakenne vetää kuitenkin maton alta. Lukija luulee jo saavansa ”nauttia” jälleen yhdestä ”keski-ikäinen mediatoimija kadoksissa terapiassa” -romaanista, mutta neljäs seinä rikkoutuu pian terapeutin nostaessa esille, että Kutvonen on itse asiassa fiktiivinen hahmo.

Se on tavallaan helpottavaa, sillä satiiri on erityisesti teoksen alussa niinkin suoraviivaista, että muutaman kymmenen sivun jälkeen lukija voi pyöritellä silmiään: ei kai kukaan täysi-ikäinen nyt oikeasti maailmaa näin näe.

”Ennen kauden alkua naisasianpainija Hiilari Klittorin näyttelijäksi oli kaksi ehdokasta. Tuottajan oma suosikki oli Simo ’Säkki’ Kassila, 33-vuotias Putous-veteraani, joka oli voittanut kaksi edellistä hahmokisaa ja joka oli morbidisti ylipainoinen, hikoili esiintyessään litroittain ja joutui joskus lähetysten jälkeen tiputukseen. Kassila oli John Belushin ja Chris Farleyn suuri fani ja oli jopa uusintanut Farleyn legendaarisen kakkakepposen, jossa Farley ulosti Rockefeller Centerin ikkunasta ulos. Kassila oli vääntänyt tortut ikkunasta tv-yhtiön pikkujouluissa. Paska oli läjähtänyt katutasossa kanavajohtajan Maseratin konepellille. Tulevalle Putous-kaudelle Kassilalla oli kuitenkin oma hahmoideansa, propagandaministeri Issuj Oha-Allah, jonka Kassila halusi ehdottomasti tehdä ja jonka hän tekikin.”

Narratiivi kertoo Kutvosen terapeutin suulla lukijan ajatusten olevan totta: tämä on liioittelua, oikeastaan huonoa kirjoittamista. Seuraava luku kertookin jo aivan toisen tyyppisestä Kutvosesta toisenlaisessa tilanteessa, joskaan ei vähäisemmin kärjistävässä satiirissa. Ja sen jälkeinen luku taas ”uudesta” Kutvosesta aina loppuun asti.

Lukuisia alkuja

Teoksessa ei ole ainuttakaan lukua ”2”. Kaikki Kutvonen in Spacen luvut ovat ”1”, ja lähes jokainen niistä aloittaa tarinan, johon joko palataan tai useimmiten ei palata myöhemmin. Jos ajattelee rakenteen selkiytyessä Jouko Turkan teosta Aiheita (Otava, 1982), saa uskottavuuspisteitä enemmän kuin ajatellessaan Italo Calvinon romaania Jos talviyönä matkamies (Tammi, 1983), mutta kummankin apajilla tässä ollaan.

Lukujen mukana vaihtuvat myös tyylit. Välillä tehdään tyylilajiparodiaa autofiktiosta spefiin, välillä teksti jää laiskaksi ”luettelointiproosaksi”, jossa mielikuvituksekkaat sanalitaniat korvaavat narratiivin ja jonka parodisuudesta ei ole täyttä varmuutta. Välillä poiketaan myös runomuodossa:

”On maailmassaan järki nyt, hän tunne ees ei vihaa: / tie valmis on, voi löytää sen, kun raivaa eestään lihaa. / Näin nousee kosmos kaaoksesta, päätteleepi incel, / vain etusormi koukkuun, pam – ja ihmiskunta: cancel.”

Jokaisella Kutvosella on henkilökohtainen kriisi, joka kasvaa mielettömiin mittasuhteisiin. Kutvonen ampuu tietoisuutensa taivaalle barbaarien rynnäkön edetessä. Kutvonen munaa parisuhteensa maailmassa, jossa kommunikaatio koostuu tunnettujen nimien hokemisesta, äärimmäisestä henkilöbrändäämisestä. Kutvonen kaahaa verta korisevan poliisipartnerinsa kanssa haulikkotappajan perässä.

Teoksessa itsessään määritellään teemaksi ”henkilökohtaisuus”. Miksei, mutta nostaisin rinnalle myös aikalaisvastaanoton, polarisaation ja jo mainitun mediankin. Katkelmissa pyöritellään paljon viestimien kyynisyyttä ja halua rahastaa vääristämällä niin ihmisten arkikokemuksia kuin toisaalta akateemista retoriikkaa. Media ottaa vastakkainasetteluista omansa yksien sensuroidessa korrektiuden nimissä näkemyksiään samalla kun toisella puolella räiskitään menemään yhä railakkaammin tarkoituksenaan nakertaa yhteiskuntaa.

Teos kuitenkin mainitsee, että yksinkertaistus tämäkin on.

Joka tapauksessa ”aikamme” koveneviksi ja kärjistyviksi tulkitut arvot ilmenevät useissa kohdissa suoraan tai kautta rantain: Poliisi keskeyttää surrealistiseksi yltyneen verisen takaa-ajon ja vaihtaa kohdetta, koska teini-ikäiset ovat töhrineet seinille graffiteja. Uskomattomalle avaruusseikkailulle lähtenyt lähiöbaarin jamppa potkaistaan ufosta pois, sillä rasistinen kielenkäyttö ulkoavaruuden olioita kohtaan estää moottoreita käymästä. Putousta käsikirjoittaneelta naiselta vie miespuolinen tuottaja kaiken kunnian.

Kertoja on pirstoutunut, iso osa luvuista on jonkinlaista scifiä. Vonnegutilta tuttujen tralfamadorianien sijasta huomion saavat kuitenkin ”vaaleanpunaisiksi barbapapoiksi” kutsutut maahanmuuttaja-alienit.

Läpi teoksen toistuvat tietyt merkitsijät, jotka esiintyvät ensin vaivihkaa, sitten osoitellummin: barbapapat, skatologiset vitsit, käkikellot ja yhteiskunnan perustusta nakertavat oravat, ilmaisut kuten pääntien kutsuminen kaula-aukoksi, mikä liittyy tapaan, jolla pääministerimme pukeutumisesta on kirjoitettu lehdistössä…

Yksi yhdistävä tekijä on Perseuksen tähtikuvio, joka ilmenee tekstissä niin mainintoina kuin tapahtumapaikkoina. Eräs luvuista on Perseus-myytin uudelleenkerronta oikeuden päätöksenä. Perseus on valittu mahdollisesti osin siksi, että se kuulostaa ”persuilta” ja tätä mielleyhtymää käytetään hyväksi ainakin parissa luvussa.

Toinen tärkeä toistuva elementti on kuvitteellinen Gwarnaian maailma, joka ilmenee tavalla tai toisella runoelmista proosaan. Gwarnaialle ja sen myötä koko Kutvonen in Spacelle annetaan selitys jonkinlaisen kehysrakenteen kautta.

Pian tämän jälkeen teos hylkää aiemman muotonsa ja päättyy pitkänä, tunnustuksellisuutta imitoivana monologina. Lopussa kokoavaksi puhujaksi nousee ”kirjailija”, ”Turo Kuningas” ja tässä kohtaa Teurastamo 5 muuttuu viimeistään Mestarien aamiaiseksi.

Näsäviisasteleva romaani

Kuninkaalla on hieno taito kirjoittaa puhekielisyyttä, joka ei tunnu tekstimuodossa kiusalliselta. Epämääräistä kirjakieltä ja puhekielen ilmaisuja huonosti yhdistävää mössöä teoksessa ei näe. Kuningas hallitsee materiaalinsa ja liioittelukeinonsa. Ilmaisu on rikasta, se houkuttaa lausumaan tekstiä ääneen.

Valitettavasti Kutvonen in Space solahtaa lopulta siihen postmodernin romaanin kategoriaan, joka varmistelee selustaansa samalla, kun tarjoilee lukijalleen kaaosta. Lukiessa ajattelee helposti, että teos on satiirissaan osoitteleva, kaoottinen ja näsäviisas – teksti huomauttaa huumorin olevan osoittelevaa, kaoottista ja näsäviisasta. Väistämättä huomaa, että teos on tarkoitettu varsin rajatulle yleisölle – teksti nostaa esiin, että sitä ei tule lukemaan kuin rajattu yleisö. Myös kriitikot ja romaanin vastaanotto on huomioitu.

”– – Falskiuden tuntu on taiteessa vaarana. Se on taiteen perusongelma. Yksi niistä. Ainakin se on yksi vanhimmista ja kuluneimmista. Ehkä se on taiteen perimmäinen ja ensimmäinen ongelma, koska se on taiteen perusolemus: olla tehtyä. Ei vain olla, vaan olla tehtyä. Taide on aina teennäistä. Taide on aina tekotaidetta. Taide on elämän kopiota. Miten saada taide, kopio, keksitty ja teennäinen, tuntumaan elämältä, aidolta, ei-keksityltä ja ei-teennäiseltä? Siinäpä kysymys. Tämä ajatus taiteen ongelmallisesta falskiudesta, se on kopio myös. Aitouteen tulisi pyrkiä. – –”

Muun muassa näin lopun monologi pohtii, ironisesti toki, sillä Kutvonen in Spacea ”tehdympää” romaania on vaikea keksiä. Ongelma on, että vaikka teos tekisi tietoisesti näkyväksi tekemänsä temput, ne ovat silti edelleen sen tosiasiallinen sisältö. Rasittavuuden myöntäminen ei poista rasittavuutta. Romaani tuntuu pitkitetyltä maanisesti eteenpäin paahtavalta vitsiltä, mistä se totta kai myös varoittaa lukijaansa. Tyylilajit ja itsereflektion eri tasot pursuilevat kaikkialle.

Hassua ja kokeellista, tavallaan. Se on kuitenkin myös turhauttavaa. Enkö ole kuitenkin lukenut jotain samanlaista Vonnegutilta, Philip K. Dickiltä, William S. Burroughsilta ja monilta muilta, mutta sillä erotuksella, että edeltäjien teoksissa on muotokokeiluistaan ja neljännen seinän rikkomisistaan huolimatta joku mielekkyys? Niiden pyrkimys vältellä selkeää muotoa on itsessään selkeää.

Enkä tarkoita, että ne antaisivat kirjallisesti vähemmän pureskeltavaa. Päinvastoin, Kutvonen in Space menee siitä, mistä aita on matalin. YouTube-huumorissa ja meemikulttuurissa marinoitunut miettii lähinnä samaa kuin joidenkin Jaakko Yli-Juonikkaan teosten (joihin tunnutaan romaanin lopussa viittaavan piikittelevästi) kohdalla: aikalaiskuvaa kai tämäkin, mutta miksi sitä varten haluaisi lukea paksun romaanin, kun sama informaation sekavuus on kenen tahansa kohdattavissa joka päivä avaamalla nettiselaimen?

Kuningas on yksi luovimmista nykyprosaisteistamme. Olen lukenut hänen teoksistaan jokaisen vain saadakseni nähdä, mitä hän on tällä kertaa keksinyt. En pidä ainuttakaan hänen julkaisuaan täysosumana, mutta jokainen niistä on tuntunut ainakin kiinnostavalta. Rohkea ja kärsivällinen tarttukoon myös Kutvonen in Spaceen. Kirjailijan tuotantoon tutustuvalle suosittelisin kuitenkin mieluummin 2018 ilmestynyttä Välityötä.

Mikko Lamberg

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua

Pin It on Pinterest

Share This