Turkka jätti jälkeensä konflikteja ja tuhoa, mutta myös uutta luovia teatteriesityksiä – arviossa Narri, nero nöyryyttäjä

Kuvat: Siltala / Sami Kero

”Minä todella tarvitsen heikkoutta ympärilleni voidakseni tuntea voimaa”

Hannu Harjun kirjan alkulehdelle asettama sitaatti kiteyttää jotain olennaista Jouko Turkasta, jonka ohjaus- ja opetusmetodit jättivät kaksinaista jälkeä – paitsi konflikteja ja tuhoa, myös hienoja ja uutta luovia teatteriesityksiä.

Lause kertoo myös Turkan itsensä olleen ainakin osittain tietoinen pohjimmaisesta kärsimyksestään, jota lääkitäkseen hän koki tarvitsevansa muiden alistamista ja nöyryyttämistä.

Helsingin Sanomien teatterikriitikkona, Teatteri-lehden toimittajana ja viimeksi yli kaksikymmentä vuotta Tammen kotimaisen kirjallisuuden kustannuspäällikkönä toiminut Harju on seurannut Turkan uraa sen alusta loppuun ja kertoo siitä ammattikriitikon näkemyksellä. Hän arvostaa Turkan merkitystä näkemyksellisenä, teatterimme historiaan jäävänä uudistajana, mutta ei yhdy tämän palvojiin, eikä karta kertomasta Turkan pimeästä puolesta.

Jouko Turkka – narri, nero, nöyryyttäjä -teoksessaan (Siltala, 2025) Harju käy tarkasti läpi koko Turkan uran – teatteri- ja televisio-ohjaukset, kirjoitetut kirjat ja näytelmät, Teatterikorkeakoulun opetus- ja johtamisajan – ja kertoo jotain myös hänen yksityiselämästään. Minua jäi kuitenkin mietityttämään jokin, mikä piiloutuu kaiken kerrotun varjoihin.

Ikävä kertoa, mutta teoksessa on niin paljon kirjoitusvirheitä että ne häiritsevät jopa joidenkin lauseiden ymmärtämistä. Kustantajan piittaamattomuus ja kustannustoimittajan työn ja oikoluvun laiminlyönti ovat noloja ja väärin kirjan kirjoittajaakin kohtaan.

Virheet lisääntyvät kirjan loppupuolella ja samlla tekstin jäntevyys haparoituu. Pahin virhe on kokonainen kappale, joka esiintyy kirjassa kahteen kertaan hieman toisistaan eroavassa muodossa. Siinä Harju kritisoi Turkkaa haastattelemassa käyneen toimittajan kaunistelevaa tulkintaa dementoituneen Turkan puheista. Harjun huomio on hyvä ja selvästi hänen omasta mielestään tärkeä, mutta sen toisinto viittaa kiireessä tehtyyn huolimattomuuteen. Onko syynä se, että kirja piti saada nopeasti valmiiksi, jotta se ehtisi markkinoille yhtä aikaa muilta kustantajilta ilmestyneiden Turkka-elämäkerran ja kaunokirjallisen teoksen kanssa?

Turkan epävakaan luonteen valoisaa puolta edustavat teatteri-ilmaisua uudistaneet esitykset, joissa myös näyttelijät saivat näyttää parastaan. Harjun teksti kertoo paljon siitä näkemyksellisyydestä ja teatteriesityksen riemusta mitä ne parhaimmillaan katsomoon antoivat.

Harju kuvailee Ylen tekemää tallennetta Turkan vuonna 1972 Joensuun kaupunginteatteriin ohjaaman Maiju Lassilan kyläkomedian Tulitikkuja lainaamassa esityksestä:

”Yleisradion esityksestä tekemä tallenne on riemukasta katsottavaa. Se on sydämellinen, vauhdikas, pöljä – hahmojensa kömpelyyttä rakastavaa kansanteatteria. Esitys tehtiin teatterin näyttämölle, mutta tallenne on tehty erään ison navetan ylisillä, mikä vain korostaa sen aitoa maalaismaisuutta. Ahtaassa naturalistisessa tilassa tekeminen tuo esitykseen hauskaa simultaanisuutta: näyttelijät vaeltavat kattopilarien välissä eivätkä pääse pidemmälle. Ollakseen Turkan Joensuun ajan esitys Tulitikkuja lainaamassa on harvinaisesti vailla mitään piilotekstejä. Se esittelee arkkityyppisinä pidettyjä kansallisromanttisia ja komediallisia luonteenpiirteitä, piruilee niille mutta ei pilkkaa ihmisiä, joita ne edustavat.”

Harju kirjoittaa myös näytelmän Savon Sanomissa saamasta vastaanotosta:

”Lehden mukaan tuloksena on ’uutta Lassilaa, yllättävän nopeasykkeistä, kansanlaulun raikasta, modernin kevyttä, rentoa ja samalla kuitenkin pienintä piirtoa myöten hallittua draamaa’.”

Seinäjoen (1967–1968) ja Kotkan kaupunginteattereissa (1973–1975) koettujen konfliktien ja Joensuussa (1968–1970) käydyn, näyttelijöiden Turkan puolesta lakkoon johtaneen teatterisodan jälkeen Turkka sai vuonna 1975 kiinnityksen Paavo Liskin johtaman Helsingin Kaupunginteatterin ohjaajaksi ja apulaisjohtajaksi. Turkka sai käytettäväkseen pääkaupungin suuren teatterin resurssit, ison näyttelijäkunnan ja pidemmät harjoitusajat, eikä joutunut enää ohjaamaan inhoamiaan musiikkinäytelmiä. Vuosittaiseksi työtahdiksi riitti keskimäärin kahden näytelmän ohjaaminen.

* *

Ensimmäisenä Turkan ohjaustyönä Helsingissä nähtiin Aleksis Kiven Nummisuutarit. Mikko Vilkastusta esittänyt Pekka Laiho kertoo Turkan vapauttaneen hänet miellyttämisenhalusta, epäonnistumisenpelosta ja maneereista, joita hänelle oli vuosien leipääntymisen mittaan kasaantunut. Laiho muistelee harjoitusprosessia:

”Näyttelijää innostivat parempiin suorituksiin Turkan nerokkaat ja luovat oivallukset ja ’silmitön huumorintaju’. Tämä ilmeni arjen ja ihmiset läpivalaisevina assosiaatioketjuina, kuoliaaksi naurattavana tarkkanäköisyytenä ja tilannekomiikan tajuna. Ihmisen raadollisuus saatiin esiin intohimoisella tekemisellä – hiellä, kyynelillä, epätoivolla, raivolla, hellyydellä ja lopulta onnistumisen riemulla.”

Laiho ei ole kirjan haastatelluista ainoa, joka korostaa Turkan vahvuuksia ja punnitsee niiden arvon merkittävämmäksi kuin hänen metodiensa pimeät puolet. Se tulee Harjun kirjaansa varten haastattelemien mukaan säännöllisesti esiin, paria poikkeusta lukuun ottamatta.

”Nummisuutarit kuvaa paljon Jouko Turkan taiteilijan identiteetin mielenmaisemaa: aiheita ovat häpeä, nöyryytys, seksuaalisuus, väkivalta, juoppous”, Harju kirjoittaa. Vaikka hän ei mässäile Turkan pimeillä puolilla, lukija ei voi välttyä edes sellaisilta Turkan aggressiivisuuden ja nöyryyttämisen kuvauksilta, jotka kohdistuivat muihinkin kuin esityksen tekijöihin tai teatterin muuhun henkilökuntaan:

”Hiukan (Nummisuutareiden) ensi-illan jälkeen järjestettiin Helsingin kaupunginteatterin lämpiössä avoin keskustelutilaisuus, jota Turkka johdatteli. Eräs vanhempi rouva puhui hiljaisella äänellä esityksen karkeudesta, jolloin Turkka nousi pystyyn ja osoitti naista: ’Kattokaa nyt perkele tuota naista, se on suomenruottalainen ja piilottaa tyhmyytensä tuohon fiiniin pukeutumiseensa. Se on varmaan just tänään hennannut ton tukkansa punaseks ja maksanut siitä manööveristä kolme kertaa tän esityksen lipun hinnan! Estoinen ihminen tulee tänne puhumaan miten teatteria pitäisi tehrä, sillekö mä teen tairettani, ton kaltaiselle kulttuuripierulle? Ei saatana.’ Vaivaantunut hiljaisuus katkesi kirjailija Hannu Mäkelän kommenttiin, jossa hän kehui esitystä aikuisten versioksi Nummisuutareista.”

* *

Omat muistikuvani Turkan 1970-luvun ohjauksista alkavat Helsingin Kaupunginteatterin kaudelta ja myöhemmin Kansallisteatterista, joissa näin miltei kaikki Turkan ohjaukset: Hella Wuolijoen Niskavuoren nuori emäntä, Hannu Salaman Kohti toista tasavaltaa ja Siinä näkijä missä tekijä, Joel Lehtosen Putkinotko, Minna Canthin Murtovarkaus ja Väinö Linnan Tuntematon sotilas ovat kaikki kotimaisen kirjallisuuden klassikkoja, joista Turkan teatterinäkemykset ja kokeneiden näyttelijöiden yhteistyö tekivät teatterin juhlaa. Eivät ne ole unohtuneet. Voimakkaimmin osui Siinä näkijä missä tekijä, jota Harju kuvailee:

”Ohjausta pidetään klassikkona. Eritoten esityksessä käytetty moniaikainen ja nopeille siirtymille rakentuva rakenne sekä kohtausten näyttämöllinen limittäminen tuntuivat vuonna 1976 raikkailta ja uudistavilta tavoilta rikkoa ja rikastaa realistista ja kronologista teatterikerrontaa. Yhden kohtauksen noustessa etualalle muissa kohtauksissa mukana olevat ihmiset häärivät taustalla omiaan. Sodanaikainen valtiollinen poliisi ohrana on koko sodanaikaisen jakson näyttämöllä tuottaen näin piinaavaa pelkoa sabotöörien kiinnijäämisestä. Valtiollisen poliisin laukauksiin kuolee kaksi pispalalaista. Simultaanirakenne tuottaa katsomoon tunteen, ettei elämä pysähdy missään vaiheessa, tapahtuipa joillekin ihmisille mitä vain.”

* *

Turkka halusi saada aikaan ja luoda konflikteja koko uransa ajan. Hajoita ja hallitse -tyyliin kuului näyttelijöiden mustavalkoinen halkominen hyviin ja huonoihin. Manipulointi toimi näyttelijöiden ulkonäköön ja ominaisuuksiin puuttumalla, nöyryyttämisellä, nujertamalla ja imartelulla. Turkka sai aikaan vahvan kahtiajaon myös Helsingin kaupunginteatterin näyttelijäkunnassa: Turkan näyttelijöihin kuulunut, tuolloin 46-vuotias Tiina Rinne muistelee jakoa ja analysoi:

”(Kuuluttiin) Joukon näyttelijöihin ja muihin. Ne muut olivat varsinkin nuorten silmissä lähes muumioita.”

Rinteen sanoin Turkka kohteli häntä hurmaavasti. Hänen mukaansa näyttelijällä on oltava kolme ominaisuutta pystyäkseen ottamaan Turkasta hyödyn: kokemusta, vahvuutta ja kykyä pitää omasta persoonallisuudesta kiinni.

”Turkan synnyttämä tunnetilateatteri tuottaa hyvää teatteria silloin, kun siihen liitetty sanallinen ilmaisu kulkee tunnetilan kanssa käsi kädessä.”

Omat muistoni näkemistäni esityksistä kulkevat samaa rataa. Kuinka hienoja ja vahvoja muistijälkiä he minuunkin jättivät: Eila Pehkonen, Ritva Valkama, Saara Pakkasvirta, Eila Rinne, Raili Tiensuu, Marjatta Raita, Tea Ista, Yrjö Järvinen, Kalevi Kahra, Aarre Karén, Topi Reinikka, Heikki Kinnunen… unohtumattomia kaikki!

”Näyttelijäryhmä valikoitui talon näyttelijöistä sen pohjalta, ketkä halusivat työskennellä Turkan kanssa. Kuten Turkan ohjauksissa joskus kävi, joku ei kestänyt ja lähti pois. Nyt se oli Hannele Lauri.”

Mutta voisiko ajatella sitä, miksi kaikki eivät halunneet joutua Turkan itsevaltaisten metodien kohteeksi? Ehkä Hannele Lauri oli kaukaa viisas ja ymmärsi roolin, johon hän nuorena naisnäyttelijänä Turkan harjoitushierarkiassa joutuisi? Ehkä hän ei myöskään halunnut pelinappulaksi Turkan vallankäytölle ominaiselle työryhmän sisäiselle vastakkainasettelulle?

Näyttelijä Mats Olin kutsuu Turkan pelolla ja nöyryyttämisellä johtamista mustaksi pedagogiikaksi. Siitä hyvän esimerkin antaa hänen Harjulle kertomansa yksityiskohtainen kuvaus Turkan kirjoittaman, paljolti itsenäisistä tekstifragmenteista koostuvan näytelmän Att hyra en kändis (Vuokrataan julkkis) harjoitus- ja esitysprosessista vuonna 1994, kun leppoisat lukuharjoitukset loppuivat ja tunnelma muuttui uhkaavaksi:

”Iloinen ja sympaattinen näytelmäkirjailija oli jättänyt hyvästi ja sisään lenkkeili hikinen peto, joka oli valmistautunut lyömään meidät kanveesiin… Kaikki ennakkokäsitykset hullusta nerosta, paholaismaisesta ohjaajasta ja taiteen alttarille muut uhraavasta alistajasta kävivät toteen. Viisiviikkoisen harjoitusperiodin alusta alkaen huutava, sylkevä ja raivoava Turkka pyrki nujertamaan työryhmän ammatillisen itsetunnon ja käsityksen omasta osaamisesta. Olennaista oli rikkoa harjoitustilanteen turvallisuuden tunne, luoda epävarmuutta ja hämmennystä siitä, mikä oli hyvä ja mikä ei.”

Metodin tarkoituksena oli poistaa pala palalta näyttelijöiden valheellinen kulttuurikiille, kertoo Turkan nyrkkeilysäkiksi joutunut Olin, jolle Turkalla ei ollut annettavana kuin ”armoton oman ihmisarvon alentaminen”:

”Poissuljettuina ovat vain fyysinen kidutus ja pahoinpitely.”

Lopulta Turkka sai Olinin kyseenalaistamaan oikeutensa ylipäätään tehdä teatteria. Muut ensemblen näyttelijät Marika Parkkomäki, Johan Storgård ja Pia Runnakko saivat osakseen vuoroin kehua vuoroin sylkeä ja ivaa. Mats Långbacka sai olla joukosta se, josta Turkka piti ja jota ylisti.

Kaikkien yllätykseksi esitys saatiin kuitenkin kasaan ensi-iltaan mennessä, ja ensi-illan jälkeisessä karonkassa Turkka ylisti työryhmää vuolaasti. Mutta se oli tyyntä myrskyn edellä: seuraavan esityksen jälkeen arvaamaton Turkka jatkoi raivoamistaan ja syytti näyttelijöitä siitä, että he haluavat tuhota hänen näytelmänsä ja että ainoa keino pelastaa esitys on ”että Parkkomäki ja Runnakko antavat persettä koko yleisölle”.

Kun Runnakko pyysi häntä lopettamaan, Turkka sai huudollaan näyttelijän nurkkaan itkemään. Seuraavana päivänä Storgårds ja Långbacka kutsuivat Turkan palaveriin, jossa kertoivat hänelle, että esityksiä jatketaan vain jos Turkka ei enää astu jalallaankaan teatterin tiloihin. Turkka pysyi poissa ja esityksiä jatkettiin:

”Marika Parkkomäki oli yhdessä kohtauksessa puettu pelkkään lakritsiin, ja ennen väliaikaa joukko miehiä kutsuttiin näyttämölle syömään sitä kädet sidottuina hänen päältään. Eturivi alkoi useissa esityksissä täyttyä samoista miehistä. Väliajan jälkeen Pia Runnakon rinnuksilta nuoltiin marmeladia. […] Jukka Kajava kutsui lakritsin syömistä alastoman naisen päältä sen kummemmin asian ulottuvuuksia analysoimatta ’herkkupalaksi’.”

Samansuuntaista luettavaa Harjulla on jo Jussi Kylätaskun Runar ja Kyllikki -näytelmän esityksistä Kotkan Kaupunginteatterissa 20 vuotta aiemmin vuonna 1974, jossa Turkan vaimolla oli Kyllikin osa:

”Näytelmässä on kohtaus, jossa Kyllikki saa remmiä isältään. Turkka huusi isää esittäneelle näyttelijälle, että tämä löisi oikeasti, mikä tapahtuikin, ja Maija-Liisa Turkka laastaroi itseään esityksen jälkeen.”

Kohtauksen toteutuksesta puhuttiin teatterin työsuojeluvaltuutetunkin kanssa, mutta kohtaus jäi sellaiseksi kuin Turkka halusi:

”Hänen mielestään näytelmän ihmiset ovat murrettuja, rikkinäisiä ja psyykkisesti sairaita, joihin vaikuttavat erityisesti jo lapsuudessa istutetut miehisyyden raakuuden poltinmerkit.”

Nykypäivänä tällainen ei enää onnistuisi. Mutta Turkan harteille oli jo varhain aseteltu taiteilijaneron viitta, joka sokaisi Turkan kykyjä palvovat. Harju kertoo teatterintutkija Hanna Sutelan sijoittavan neromyytin muodostumisen osaksi Turkan julkisuuskuvaa teatterikoulukaudella 1980-luvun alussa, mutta hänen mielestään se alkoi tapahtua jo Joensuun teatterikiistojen aikaan 1970-luvulla.

* *

”Olihan se 1980-luvun teatterikorkeakoulun henki aika maskuliininen ja fallinen, ja sen tien päätepiste oli Jumalan teatteri. Turkka oli koko ajan niin tosissaan, pelasi isoilla panoksilla ja valtavalla sydämellä, että sille pystyi antamaan anteeksi joitakin asioita”, Turkan entinen oppilas, ohjaaja Atro Kahiluoto muistelee.

Kirjailija Harri Virtanen kertoo kauhulla Turkan työhuoneessa Teatterikorkeakoululla ohjaaja- ja dramaturgiopiskelijoille maanantaisin pidetyistä kokouksista, joihin osallistujilla tuli aina olla jokin projekti-idea. Mikäli Turkka piti ideaa toteutuskelpoisena, sai ylistystä ja kehuja

Mutta, kuten ohjaaja Vilppu Kiljunen viikkopalavereita kuvailee:

”Turkka sai raivareita, jos ei ollut tyytyväinen opiskelijoiden ideointiin. Esineitä ja tuoleja lensi, pöytä meni nurin. Turkka saattoi antaa vartin aikaan näytelmän aiheen keksimiseen.”

Kahiluodon mukaan palaverit olivat hengeltään korostuneen seksuaaliviritteisiä:

”Turkan kommenteissa vilahtelivat pillu, naiminen ja masturbaatio. Hän myös saattoi ottaa naispuolisen opiskelijan syliin ja hyppyyttää tätä.”

Harjun kirjassa äänen saavat pääasiassa miehet, naisia on haastateltu huomattavan vähän. Miksi Harju ei ole kysynyt naisilta itseltään, millaista oli joutua Turkan polvelle hyppyyteltäväksi?

Ainoa nainen, joka saa äänensä kuuluviin Turkan naisiin kohdistuvasta seksuaalisesta häirinnästä, on tutkija Hanna-Leena Helavuori, joka kirjoitti Teatteri Viiruksen Att hyra en kändis -esitystä katsoessaan tuntemastaan häpeästä, vallankäytön ja miehisen katseen kohteeksi joutumisesta, kun eturivin miehiä kutsuttiin nuolemaan Parkkomäen ja Runnakon alastomilta kehoilta lakritsaa ja marmeladia:

Mielestäni Harjun näkökulmaa ja kirjassa haastateltavien valintaa on vääristänyt miehisen katseen sokea piste. Onko se ollut tietoinen valinta? En tiedä.

* *

Marika Parkkomäki muistelee Viiruksen esitystä:

”Vittumaisinta missä olen ollut mukana. Mutta olen iloinen, että olen ollut siinä mukana. Suunnilleen kun olisi ollut mukana sodassa.”

Olen lukenut ja nähnyt vuosien mittaan lukemattomia entisten teatterikoululaisten haastatteluja Turkasta. Hätkähdyttävän usein kertomukset muistuttavat sotajuttuja, kovien kokemusten kautta sankariksi jalostumista. Hengissä selvittiin!

Vaan kun sodassa on aina uhrinsa; kaikki eivät selviä haavoittumatta ja kaatuneitakin on. Kuinka moni selviytymistään hehkuttava Turkan entinen oppilas muistaa heitä; minne kaverit on jätetty?

Harjun kirjaan haastatelluissa ei ole ketään koulun ja koko näyttelijän ammatin Turkan epäinhimillisen kohtelun vuoksi jättänyttä, eikä yhdenkään vakavasti traumatisoituneen kertomusta. Julkisuudessakin on kyllä ollut vuosien mittaan useampia, jotka ovat asiaa pohtineet omien kokemustensa pohjalta. Vastikään ilmestyi näyttelijä-kirjailija Anna-Leena Härkösen muistelmateos (lue Maija Kääntän arvio täältä), jossa hän kertoo, kuinka Turkan kohtelu ajoi hänet syvään masennukseen ja itsemurhayritykseen.

Miksi niin monet Turkan kanssa työskennelleet yhä vieläkin puolustelevat tämän diktaattorisia metodeja? Katsoin tätä juttua kirjoittaessani Ylen elävästä arkistosta pätkiä Turkan ohjauksista ja harjoituksista teatterikorkeakoulussa, eikä horkkanäytteleminen ole enää heistä yhdenkään työkalupakissa. Turkan koulusta tuli paljon hyviä näyttelijöitä, mutta on heitä tullut Turkkaan ennen ja hänen jälkeenkin.

* *

”Turkka onnistui luomaan ilmapiirin, hajoita ja hallitse -tekniikan, jossa oppilaat laitettiin kilpailemaan toisiaan vastaan sekä kilpailemaan johtajansa suosiosta. Olennaista oli jatkuvan epävarmuuden tilan ylläpitäminen: kuka tahansa saattoi nousta viikon tähdeksi, kuka tahansa pudota nopeasti tyhmien ideoidensa ja epäonnistuneiden suoritustensa takia. […] Oppilaiden rankkaaminen oli raakaa ja epäinhimillistä, mitä kiihdytti Turkan luonteen ja käytöksen impulsiivisuus. Oppilaat saivat kuulla karkeita luonnehdintoja itsestään, alhaisia haukkumasanoja, ulkonäön pilkkaamista ja tuomioita tulevaisuudestaan: ’mää tuun sun hautajaisiis nauramaan’.”

Aika kummallisia ovat kirjan Teatterikorkeakoulun rehtoriuden ajan hallinnosta ja opettajakunnasta tyhjyyttään kumisevat käytävät. Harju mainitsee ohimennen joidenkin opettajien irtisanoutuneen Turkan tullessa taloon tämän epävakauden vuoksi, mutta heistä, jotka seurasivat Turkan opettamista ja johtamista talon sisällä puuttumatta siihen, hän ei kerro. Heistä ainoastaan Turkkaa palvonut Jussi Parviainen ja Turkan koulun ruotsinkielisen osaston johtajaksi palkkaama Asko Sarkola mainitaan.

Mitä muu opettajakunta ajatteli, miksi nämä aikuiset jättivät nuoret elämänsä suuntaa etsivät, kiihkeästi opettajaansa palvoneet ja tämän mielivaltaisen impulsiivisen käytöksen uhrit yksin? Siitä Harju ei kerro, vaikka muuten on varsin perusteellinen. Ajettiinko koulun etua oppilaiden kustannuksella?

”Teatterikoulussa Turkka käytännössä kokosi pitkälti jo olemassa olevan julkisen provokaattoripersoonansa hedelmät. Ne koituivat myös koulun kiinnostavuuden eduksi: pyrkijöiden joukko ja oppilastöiden katsojamäärät kasvoivat. Turkasta tuli teatterikoulun tehokas ja tärkeä markkinointikasvo. Useamman vuodenajan kriitikotkin pitivät teatterikoulun opetusnäyttämöä Helsingin kiinnostavimpana teatterina.”

Harjun osuvan tulkinnan mukaan oppilaiden hurmoksellisessa Turkan palvonnassa on kysymys kultista. Mutta on mahdotonta uskoa, että myös koulun hallinto ja kaikki sen opettajat olisivat olleet saman hurmoksen vallassa kuin koulun suomenkielisen puolen opiskelijat.

Se, ettei ruotsinkielisellä puolella noudatettu Turkan metodeja, eristi opiskelijat omiin porukoihinsa.

* *

”Minä en ole koskaan ilmeisesti ollut kiinnostunut muusta kuin itsestäni.”

Vaikka koko Turkan ura oli ollut konflikteja toisensa perään, savuavista raunioista huolimatta hän sai yhä uusia kutsuja eri teattereihin ohjaamaan vielä silloinkin, kun mukaan tarvittiin hänen poikansa Juha Turkka vartioimaan työryhmää isänsä väkivaltaisuudelta.

Näin Harju kertoo Kansallisteatterin Presidentin dementia -näytelmän harjoituksista:

”Kenraaliharjoituksen jälkeen Turkan raivo puhkesi. Hän nousi näyttämölle naama punaisena ja nyrkit pystyssä, haukkui kaikki, että te pilaatte mun esityksen. Silmät olivat niin punaiset, että [Pekka] Autiovuori uskoi ohjaajan olevan psykoosissa. Kun huuto oli jonkin ajan kuluttua vähän laantunut, Juha Turkka käveli näyttämölle, otti isäänsä hartioista ja sanoi, että isä pyytää nyt kaikilta anteeksi ja lähtee kotiin.”

Turkan mielen hapertuminen taisi olla jo silloin selvinnyt hänen pojalleen.

* *

”Askeettisen asunnon olohuoneen keskellä oli jääkaappi, lattialla kirjoja. Tuolit löytyivät jostakin, niille sitten istuttiin, nautittiin tuutteja ja ihmeteltiin erikoista tapahtumaa, näyttelijän kutsumatonta sisääntuloa”, kuvailee näyttelijä Kari Väänänen yllätysvierailuaan Turkan kotiin.

Turkan yksityiselämästä Harju ei paljoa kerro. Avioliitto ja ero kerrotaan, samoin mainitaan joitain hänen kanssaan eläneitä naisystäviä, joista juuri kukaan ei ole kommentoinut julkisuudessa suhdettaan Turkkaan. Yhdestä suhteestaan Turkka kirjoitti vimmaisen Häpeä-nimisen romaanin, jonka luonnehdinnat naisystävästä ”ovat välillä niin törkeitä, ettei ole ihme, että Turkka käyttää kertojan entisestä naisystävästä vain hellittelynimeä ’armaani’.”

Turkan vihan kohde ei ole koskaan halunnut kommentoida saamaansa kohtelua, kirjan lukeneet voivat ymmärtää, että vaikeaa ja väkivaltaista on ollut. Teos sai kriitikoilta hyvän vastaanoton ja valittiin Finlandia-palkintoehdokkaaksi.

Pääosin Turkka eli Maija-Liisa Turkan kanssa päättyneen avioliittonsa jälkeen askeettista elämää poikansa Juhan yksinhuoltajana. Vaikka Turkka oli sijoittanut tulojaan onnistuneesti osakesalkkuun, jonka arvo oli huomattava, se ei pihin Turkan elämässä näkynyt. Omaisuuden paljastuminen sai kuitenkin aikaan suuret lehtiotsikot.

Näin Harju kuvailee lopulta otsalohkodementiaan sairastunutta Jouko Turkkaa, joka kuoli hoitokodissa Pirkkalassa 74-vuotiaana heinäkuussa 2016:

”Turkka oli myös kärsivä narri, jonka uralla vuorottelivat jatkuvat nousut ja laskut, potkut ja palkinnot. Hän oli samaan aikaan syrjitty Aleksis Kivi ja tamperelaisen teatterin voimahahmo Eino Salmelainen. Hän oli sekä ylistetty nero että kansankomedian pölvästi, joka ei tuntunut oppivan vastoinkäymisistään. Hän oli kostonhimoinen, katkeroitunut marttyyri, mutta samalla taitava strategi, joka oli muita askeleen edellä. […] Suomalaisessa teatterissa ja julkisuudessa Jouko Turkka oli samaan aikaan sekä kuningas että kuninkaan narri, ehkä hän oli myös sekä nero että ’nero’.”

Viimeiset sanat Jouko Turkasta Harju antaa kuitenkin hänen pojalleen Juhalle, yhteistyökumppanille, kanssakirjoittajalle, henkivartijalle; puskurille isänsä ja maailman välissä. Sitaatti on Juha Turkan autofiktiivisestä teoksesta Huutoja hiekkalaatikosta (WSOY, 2001), joka sekoittaa lajityypin olemuksen tapaan totta ja vähemmän totta:

”Isääni minä hakkasin ja samalla yritin hakkauttaa häntä ja hänen vaikutustaan itsestäni ulos. Sillä minä olen aina tiennyt vaistonvaraisesti olevani isäni poika. Samasta puusta veistetty ja juuri luonnostani ja juuri luonteeltani hänen kaltaisensa, sisäisesti pirstoutunut. Vai tekikö isäni lapsuuteni niin vaikeaksi juuri siksi, että minusta tulisi hänen pikkuveljensä, jota hänellä ei ollut? Pisti heikkouttaan vahingon kiertämään. Tunsin olevani taistelija ja totta se olikin, mutta nyt vasta tajuan, että se varsinainen taistelu oli koko ajan käynnissä muualla kuin nyrkkeilysalilla tai -kehissä. Sitä käytiin jatkuvasti sisälläni, koska en uskaltanut katsoa itseäni silmiin ja nähdä, mitä itsessäni pelkäsin ja kammosin. Isääni ja hänen mielipuolista yksinäisyyttään, vääryyttään ja valheellisuuttaan”

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua