Tunnustelen aivojani kuin päärynää – arviossa Virginia Woolfin kirjeet

Kuva: Oppian

”Tunnustelen aivojani kuin päärynää nähdäkseni ovatko ne kypsyneet; ne tulevat olemaan täydelliset syyskuuhun mennessä.”

Oppian-kustantamo on julkaissut Tuomas Kilven suomentamana Virginia Woolfin kirjeitä vuosilta 1910–1919. Kirjeet on osoitettu muun muassa Woolfin sisarelle, rakastetulle, ystäville ja aviomiehelle. Teoksen alkupuolella Woolf on allekirjoittanut kirjeet lyhenteellä VS, joka viittaa hänen tyttönimeensä Virginia Stephen.

Alun kirjeet ovat hyvin kirjemäisiä ja lukija joutuukin pettymään, jos odottaa niiltä Woolfille tyypillistä tajunnanvirtamaista proosaa. Vuosien kuluessa alkaa Woolfin kirjallisen äänen kehittyminen kohti haihtuvien hetkien kuvausta kuitenkin näkyä enemmän myös kirjeissä. Teksti on silti usein poukkoilevaa ja hypähtelee asiasta toiseen. Eräässä kirjeessään Woolf itse mainitseekin kirjoittavansa vain yhden asian toisensa perään.

Sen vuoksi asioita ja henkilöitä selventäviä alaviitteitä olisi voinut olla enemmän, jolloin kirjeet avautuisivat paremmin sellaisillekin lukijoille, joille Woolfin elämänvaiheet eivät ole entuudestaan tuttuja. Etenkin henkilöitä mainitaan kirjeissä paljon ja heidän perässään oli paikoin vaikea pysytellä. Onneksi teoksen alkuun on listattu tärkeimmät kirjeiden saajat, sillä aika ajoin täytyi käydä tarkistamassa, kuka kukin on. Silti jotain meni väistämättä ohi ja teoksen lukemisessa kannattaakin käyttää apuna Googlea.

Woolfin tyylissä on nähtävissä tietynlaista itseironiaa ja nokkeluutta, kuten esimerkiksi seuraavassa otteessa, jossa Woolf on joutunut lepohoitoon ja kirjoittaa hoitokodista sisarensa aviomiehelle vuonna 1910:

”Et voi kuvitellakaan kuinka epäinhimilliseksi olen muuttunut. Olen oikein mukava eläin, kirjoista ja kulttuurista erillään, mutta lähes mykkä.”

Toisinaan huomautukset ovat nenäkkäitä, välillä jopa suorastaan ilkeitä, kun hän juoruilee siskolleen heidän tuntemistaan ihmisistä:

”Tänään törmäsin siihen pitkänhuiskean neiti Ponsonbyyn, jonka hampaat jatkuvat senkin jälkeen kun huuli on loppunut.”

Woolfin mielenterveysongelmat ja epävakaus tulevat kirjeissä esiin hienovaraisesti muiden asioiden lomassa. Hän kirjoittaa ystävälleen, miten tuntee, että hänen kanssaan on vaikea elää, koska hän on niin hillitön ja ailahteleva. Masentuneisuus näkyy myös muun muassa kirjeessä sisarelle, joka on saanut keskenmenon:

”Olitko kamalan masentunut? Minä olin. En pystynyt kirjoittamaan, ja kaikki pirut tulivat esiin – karvaiset ja mustat. Olla 29 ja naimaton – olla epäonnistuja – lapseton – hullu lisäksi, ei kirjailija.”

Tulevalle aviomiehelleen, Leonardille, Woolf puolestaan kirjoittaa ensin ulkohuussista, pitäisikö se siivota vai rakentaa yksityinen viemäri. Myöhemmin hän myöntää olevansa puoliksi rakastunut mieheen, mutta ei tunne fyysistä vetovoimaa tätä kohtaan. Kirjeistä välittyy myös Woolfin ihastus Violet Dickinsoniin, jolta Woolf ei kuitenkaan tunnu saavan vastakaikua:

”Miksi et koskaan vastannut kirjeisiini? Lopulta aloin tuntea itseni kuin yöksi ulos jätetyksi koiraksi, joka haukkuu kuuta.”

Vuonna 1912 Woolf kirjoittaa Dickinsonille, että aikoo mennä naimisiin varattoman juutalaisen kanssa ja olevansa onnellisempi kuin koskaan. Ihastus Dickinsoniin vaihtuu sen jälkeen ystävyydeksi. Kihlauksen myötä Woolf liitelee pilvissä ja kirjoittaa, ettei tule enää koskaan olemaan sairas, koska Leonardin kanssa hän ei saa siihen tilaisuutta. Pikku hiljaa mieliala alkaa jälleen laskea ja Wolf päätyy taas hoitolaan. Sitä edeltää itsemurhayritys, jota ei ääneen mainita, mutta Wolf kirjoittaa miehelleen olevansa asiasta katuvainen.

* *

Tämän jälkeen kirjeissä alkaa näkyä ensimmäinen maailmansota, Englannin liittyminen mukaan sotaan, ilmahyökkäykset ja sivilisaation lopun odotus. Sodan keskellä julkaistaan Woolfin esikoisteos Menomatka (1915), josta hän kirjoittaa ystävälleen. Rivien välistä paistaa läpi Woolfin itseään kohtaan tuntema voimakas kritiikki.

”Luulen että minulla oli konsepti, mutta en usko että se teki itseään tunnetuksi. Halusin luoda tunteen valtavasta elämän kuohunnasta, niin vaihtelevasta ja epäjärjestyneestä kuin mahdollista, jonka kuolema katkaisisi hetkeksi, ja joka jatkuisi taas – ja koko asiassa piti olla jonkinlainen kuvio, ja olla jotenkin hallittu. Vaikeus oli säilyttää minkäänlaista yhtenäisyyttä – myös antaa tarpeeksi yksityiskohtia tehdäkseen henkilöhahmot kiinnostaviksi – minkä Forster sanoo että epäonnistuin tekemään.”

Ei ole epäilystäkään, etteivätkö Virginia Woolfin kirjeet olisi tärkeä osa kirjallisuuden historiaa ja 1900-luvun alkupuolen ajankuvaa. Silti niiden lukeminen voi käydä pidemmän päälle puuduttavaksi, kun kerronnan muoto ei sisällä variaatiota eikä mukana ole myöskään vastauskirjeitä, mikä taas tekee tekstistä hyvin aukkoista. Lisäksi joissakin kohdissa suomennoksessa on ongelmia persoonapronominien kanssa, koska suomen kielessä on vain yksi hän:

”Oletan että totuus on että hänen täytyy tarjota hänelle jotain pitääkseen hänet poissa kotoa.”

Teos on joka tapauksessa samanaikaisesti sekä tiivis että tuhti lukupaketti kaikille Virginia Woolfista kiinnostuneille ja piirtää tuosta kuuluisasta naisesta hyvin inhimillisen kuvan kaikkine ongelmineen, epävarmuuksineen ja iloineen.

Kati-Annika Ansas

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua