Tommi Liimatan Hautajaiskengät sukeltaa kainuulaiseen mielenmaisemaan ylisukupolvisen ystävyyden kautta

30.08.2021

Kuvat: Like / Toni Härkönen

KIRJAT | Tommi Liimatan kirjallinen flow on rikkaasti pohdiskelevaa ja täyteläisesti lähes kaikesta pikkutarkasti huomiota tekevää. Hautajaiskengät-romaani tempaa mukaansa alusta asti.

ARVOSTELU

4 out of 5 stars

Tommi Liimatta: Hautajaiskengät

  • Like, 2021.
  • 311 sivua.

Tommi Liimatan kirjallinen flow on rikkaasti pohdiskelevaa ja täyteläisesti lähes kaikesta pikkutarkasti huomiota tekevää, kuin laulutekstit Absoluuttisen Nollapisteen kappaleissa. Suurin osa huomioista menisi valtaosalta ihmisistä täysin noteeraamatta. Vielä kun Liimatan ystävineen vuonna 1991 Rovaniemellä perustaman yhtyeen musiikkikin poukkoili rehevästi sinne tänne, tuntuu että tietynlainen rauhattomuus ja samalla jatkuva analysoiminen kuuluu muodosta riippumatta herran pakettiin. Ovathan Liimatan sarjakuvatkin olleet hiukan samoilla laatusanoilla pakattuja.

Hautajaiskenkien (Like, 2021) päähenkilö Arno elää akateemista elämää Jyväskylän urbaanissa ympäristössä, mutta kainuulainen tapa nähdä maailmaa ja suvun kautta ylläpidetty napanuora kotiseudulle on tärkeä asia. Sitä päähenkilö ylläpitää enonsa Riston perheen kautta, joiden luokse Kiannanristin Petäjähakaan hän hakeutuu säännöllisen epäsäännöllisesti. Junassa saappaat jalassa alkaa Kuopion kohdalla tuntua normaalilta, kun sitä etelämmässä ne pistävät silmään. Siirrytään niin henkisesti kuin ulkoisesti toiseen maailmaan.

Vaikka Arno todistelee itselleen tekevänsä Kainuun käynneillään myös kansatieteellistä tutkimusta, on kotiseutuilussa enemmän itsetutkiskelun ja juurien ymmärtämisen pyrkimystä kuin varsinaista akateemista työtä. Kainuu puskee esiin myös alkoholitottumuksissa, jossa enosta saa juttukaverin ohella juomakaverin. Perimässä elää veto väkijuomiin ja yksinoloon. Omista murheista ei huudella, ne hukutetaan.

* *

Liimatta on jakanut teoksen neljään osaan, joista ensimmäinen, Vainajan pikkutakki, lähtee neljän vuoden tauon jälkeen sukuloimaan Kainuuseen. Oman lapsen syntymä on pitänyt Arnon tiukasti kotikulmilla, mutta nyt on aika palata juurille. Yhdeksän kesää taustoittaa Arnon ja Risto-enon suhteen syvenemistä edellisten vuosikymmenien aikana. Kolmas luku Kylmänhiiri tuo mukaan Arnon kansatieteellisiä kirjoituksia, mutta jää tarinan kannalta turhan irtonaiseksi.

Päätösosassa Hautajaiskengät suvusta kuolee puolen vuoden aikana kolme miestä ja kengille tulee käyttöä. Luku tuo hienosti esiin sen ystävyyden, joka sukulaismiesten kesken on syntynyt sukupolvikuilusta huolimatta. Arnon enonsa hautajaisissa pitämä puhe alleviivaa arvostusta, jonka samanlaisella luonteella varustetut miehet toisissaan kokivat. Arno päättää puheensa Ahti Karjalaisen vävypojan hänen hautajaisissaan lausumilla sanoilla: ”Nyt saa itku riittää. Se oli hieno elämä.”

Kielitieteilijät saavat päättää, onko Liimatan käyttämä Kainuun murre kohdillaan. Joka tapauksessa se toimii tarinassa hienosti luomassa oikeanlaista mielenmaisemaa dialogiin.

Hautajaiskengät tempaa alusta asti mukaansa ja kirjailijan tapa huomioida ympäristöä koukuttaa. Samalla kun Liimatta luo rikkaita ja kiinnostavia henkilöhahmoja, hän kertoo tarinaa siitä Suomesta, joka ei uutisissa juuri näy. Autioituvien tupien ja syrjäseutujen korpikuusien historia on kiehtovaa ja vaikkei se Etelän kasvukeskuksissa juuri näy, ihmisten perusluonteissa sen luomat värit edelleen näkyvät.

Ilkka Valpasvuo