Toivoa antava dystopia – arviossa Emily St. John Mandelin Asema 11

Kuvat: Sarah Shatz / Tammi

Emily St. John Mandelin Station Eleven julkaistiin jo vuonna 2014, mutta päätyi suomennettavaksi ja julkaistavaksi vasta nyt kaiketi koronapandemian kannustamana. Asema 11 -romaanissa (Tammi, 2022) maailmanloppu on jo tullut, mutta kas: elämä jatkuu ja taide lohduttaa edelleen.

Kiertävä sinfoniaorkesteri kolistelee hevosvankkureillaan Yhdysvaltojen ja Kanadan rajamailla ja esittää Shakespearen näytelmiä ja suurten mestareiden klassista musiikkia. Taitelijat ovat satunnaisia henkiin jääneitä niin sanotun Georgian taudin tuhottua maailman sellaisena kuin me sen tunnemme.

Georgian tauti ei ole mikään rankaisu ihmisen pahoista teoista, vaikka romaanin pahis, eli Profeetta niin saarnaakin. Taudin syntyä ei kerrota, mutta vitsaus on julma: tappaa muutamassa päivässä ja leviää muun muassa lentomatkustajien mukana kulovalkean tavoin maasta toiseen eikä siitä selviä kukaan tartunnan saanut.

Uusi maailma alkaa nollasta katastrofin jälkeen ja opettaa henkiin jääneet selviytymään vailla nykyajan mukavuuksia ja mahdollisuuksia. Ei ole sähköä, ei moottorilla kulkevia ajoneuvoja tai ylipäätään mitään laitteita, kaikki tehdään ihmistyönä. Ei ole lääkkeitä eikä mitään kemiallista. Kaikki, mitä on, on jäänyt entisestä maailmasta.

Lohduton ja väkivaltainen maailma

Romaani juoksuttaa taitavasti aikakausia ristikkäin meidän tällä hetkellä tuntemamme maailman sekä romahduksen jälkeisen todellisuuden välillä. Koko kertomuksen taustahahmona on kuuluisa Hollywood-näyttelijä Arthur, jonka repaleinen yksityiselämä luo omaa tarinaansa nykyhetkessä. Osa hänen tärkeistä ihmisistään selviytyy katastrofista hengissä jatkaakseen romaanissa aivan toisenlaisessa todellisuudessa.

Uusi maailma on lohduton, usein väkivaltainen, ja siellä selviytyminen vaativaa, mutta ihmiset selviytyvät kuitenkin, erityisesti nuoret. Vaikeinta on niillä, jotka muistavat eniten; ne, jotka joskus ovat asuneet lämmitetyssä talossa, lentäneet lentokoneella tai kulkeneet laivalla, käyttäneet jääkaappia ja puhuneet puhelimessa, saaneet tietonsa internetin ja television välityksellä. Nuoriso ei näitä asioita tunne eikä myöskään kaipaa.

Henkiin jääneet elävät pienissä yhteisöissä siellä täällä ja näiden välillä kiertävä sinfoniaorkesteri kulkee esittäen taidetta menneestä maailmasta. Sitä romaani ei kerro, minkälaista taidetta luo se sukupolvi, joka ei vanhasta mitään tiedä – ja tämä hieman kummastuttaa. Kyllähän taide ja sen muodot muuttuvat maailman muuttumisen myötä?

Arthur C. Clarke -voittaja

Asema 11 on synkästä aihepiiristään huolimatta jollakin oudolla tavalla kiehtova, toivorikas ja kaunis. Siinä ei tuomita ketään, ja vaikeissakin olosuhteissa ihmisten välillä on ystävyyttä ja rakkautta. Kieli on kaunista ja kuvailee maailmaa koskettavasti.

Orkesterin hevospelin seinään on maalattu lause: ”Kun pelkkä selviytyminen ei riitä”. Se kuvaa paitsi kiertelevän teatteriseurueen intohimoa taiteeseen, myös koko romaanin henkeä: elä niin, ettet koskaan joudu katumaan, sillä elämän pituus on arvoitus.

Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn on varma tekijä, jonka taitavuus kruunaa kuuntelunautinnon.

Asema 11 voitti vuonna 2015 tieteisromaaneille jaettavan Arthur C. Clarken kirjapalkinnon. Yksi kuudesta ehdokkaasta oli tuolloin myös Emmi Itäranta ja Teemestarin tarina.

Emily St. John Mandel (s. 1979) on syntyjään kanadalainen, mutta asuu nykyisin New Yorkissa. Asema 11 on hänen neljäs romaaninsa ja ensimmäinen, joka on suomennettu. Kaikkiaan Mandelilta on ilmestynyt kuusi teosta.

Leena Reikko

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua