Tiina Raevaaran loistokas novellikokoelma kaivautuu pään sisälle – arviossa Tulevaisuuden aaveet

Kuvat: Haamu / Lenita Susi

Miksi kirjakustantamot kavahtavat novelleja? Miksi halutaan mieluummin romaanikäsikirjoituksia? Miksi novellikokoelmat eivät myy? Näin asian laita ollut on ainakin viime vuosina, mutta olisiko jonkinlainen käänne tapahtumassa?

Tulevaisuuden aaveet -novellikokoelman (Haamu, 2024) jälkisanoissa kirjailija Tiina Raevaara kirjoittaa novellimuodon ylivertaisuudesta romaaniin verrattuna: ”Novellilla voi tehdä paljon enemmän kuin romaanilla. Se sietää ja kestää paljon hurjempia ratkaisuja, vieraampia todellisuuksia ja kokeellisempaa kerrontaa kuin romaani. Romaani on pituutensa tai oikeastaan lukijan kärsivällisyyden vanki. Se vaatii perusteluja ja selittelyä. Romaanimuoto latistaa jotkut sellaiset ideat, jotka novellina kykenisivät kulkemaan todellisuuksien välisistä porteista ja kääntämään maailman ylösalaisin.”

Luin nämä jälkisanat vasta luettuani kirjan kaikki novellit. Nyökyttelin samanmielisesti. Lisään Raevaaran ylistykseen vielä lukijan kokemuksen: jokaisen novellin jälkeen tunsin, miten aivoissani raksutti. Kyllä siellä raksuttaa romaaninkin jälkeen (ja aikana), mutta tämä on vielä sitäkin intensiivisempää. Novellimuoto mahdollistaa lukijalle liikkumatilaa tavalla, johon romaani ei pysty. Huraa, novellit!

Tiina Raevaaran edellinen novellikokoelma (Runeberg-palkittu En tunne sinua lähelläni) muuten julkaistiin vuonna 2011. Miksi ihmeessä on päästetty maailma luisumaan sellaiseen tilaan? Enemmän novelleja, etenkin Raevaaralta!

Tulevaisuuden aaveet -kokoelma koostuu kahdeksasta novellista. Niissä on elementtejä kauhusta, tieteestä, apokalyptisista tarinoista, spefistä ja scifistä. Sanoisin, että myös filosofiasta, sillä jotkut tekstit saavat pohtimaan olemisen merkitystä.

Olen päässyt kirja-arviossani jo näin pitkälle, enkä ole maininnut vielä yhtään novellia enkä kertonut, miksi valitsin otsikkoon sanan loistokas. Tuntuu vastahakoiselta nostaa yhtään tekstiä yli toisten. Kaikissa on luotu upea, kauhistuttava, mystinen, unenomainen tai vastenmielinen miljöö ja maailma, johon lukijana tempautuu, eikä pois pääse. Mainitsen kuitenkin kaksi suosikkiani: Yhteys ja Esperanza.

* *

Yhteys-novellissa eletään tuhon jälkeisessä maailmassa. Minä-kertojan siskoa kuljetetaan peltitynnyrissä pitkin poikin. Ylhäältä tulevaa vaaraa on varottava. Se voi tulla milloin vain. Sisko on jonkinlainen shamaani, minä-kertojalle tärkeä, mutta muulle seurueelle kuin esine, tarvekalu. Novelli piirtää esiin rujon maailman, mutta lämpimästä muistuttavan ihmissuhteen.

”Äkkiä sisko nousee istumaan kuin jokin kiskaisisi hänet ylös maasta. Aikoja sitten katkennut jalka nytkähtää kuin haaveilisi kävelemisestä.”

* *

Esperanzassa miljöönä on laboratorio. Ulkoavaruudesta on tuotu organismi, hahmo, eliö, entiteetti – mikä onkaan oikea sana. Tiedemiehet tutkivat sitä, mutta tutkiminen ja olennon lähellä oleminen muuttaa tutkijoissa jotain kauhistuttavalla tavalla.

Itse tarinan ohella mieleen jää ajatus siitä, mitä tiede ja tieto oikeastaan ovat.

”Asiat, joita luulemme totuudeksi, ovat vain peilejä siitä, mitä luulemme tietävämme, mitä toivomme ja mihin uskomme. – – – Toiveemme houkuttelevat totuuden luokseen, ja totuus, tuo läheisyysriippuvainen miellyttäjä, on aina valmis muutoksen.”

* *

Mainittakoon vielä Sodan henki -novelli, jossa vyöryvät ihmisluonteen pimeimmät ja tiheimmät aineet kuin julistuksessa. Tapahtui mitä tahansa, ihmiskunta haluaa aina lopulta sotaa, uudelleen ja uudelleen. Novelli tuntuu ajankohtaiselta nyt, mutta se lienee ajankohtainen aina.

Kokoelman kaikki novellit eivät ole uusia, vaan osa on Raevaaran uran varrelta.

Kirsi Haapamatti

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua