Tehtyä ei saa tekemättömäksi, mutta eletyn elämän taakan jaksaa kantaa – Bernhard Schlinkin Jäähyväisvärit

Kuvat: Gaby Gerster / Diogenes Verlag / WSOY

Bernhard Schlinkin (s. 1944) novellikokoelma Jäähyväisvärit (WSOY, 2022) koostuu yhdeksästä novellista. Teoksen nimi viittaa lähdön lähestymiseen: ikääntynyt mies (yhdessä novellissa nainen) kamppailee muistojensa ja tunteidensa vellovassa meressä. Ollaan siinä vaiheessa elämää, jossa oma tilinteko eletystä elämästä tarjoaa mahdollisuuden ainakin osittain vapautua kertyneestä taakasta. Tilinteko voidaan tehdä monella tavalla.

Schlinkin tunnetuin teos on vuonna 1995 ilmestynyt Lukija (WSOY, 1998), josta tehtiin myös Oscar-palkittu elokuva. Muita suomeksi käännettyjä Schlinkin teoksia ovat novellikokoelma Neuvoton sukupolvi (2001) sekä romaanit Kotiinpaluu (2008) ja Viikonloppu (2010).

Autofiktio näyttäytyy paikoin. Kertojana on usein akateemisesti koulutettu, tutkijataustainen, kirjallisuuden tai musiikin parissa elämäntyönsä tehnyt ikääntynyt mies. Schlinkin juristin koulutus nousee myös esille, niin aloitusnovellissa Tekoäly, jossa ollaan peruskysymysten – oikea ja väärä, syyllisyys ja syyttömyys – äärellä kuin novellissa Rakas tytär, jossa insestiteema johdattaa niin ikään pohtimaan oikean ja väärän suhdetta. Novelleissa Vuosipäivä ja Daniel, my brother päähenkilö on muuttanut Saksasta Yhdysvaltoihin, kuten Schlink osittain itse on tehnyt.

Schlinkin kertoja elää näennäisen rauhallista ja vakaata elämää, kunnes yksittäinen tapahtuma, kohtaaminen tai havainto laukaisee liikkeelle muistamisen prosessin. Mistään nostalgiatripistä ei ole kyse. Pintaan nousee etupäässä synkkien tunteiden kirjo. Viha, katkeruus, kateus, suru; mutta väkevin tunteista on mustasukkaisuus. Tämä näyttäytyy sekä miehen ja naisen välisessä suhteessa että sisarkateuden kirjona. Tehty tai tekemättä jäänyt, menetetty rakkaus tai lapsen yksinäisyys kulkevat ihmisen mukana läpi elämän, kunnes aika on kohdata ne jälleen. Ja vapautua, ehkä.

Sovituksen jälkeen jää vain suru

”Kirjoittaminen oli pakoa, sen hän tiesi, ja tiesi senkin, että hän kesti elämää vain pakenemalla sitä. Hän ei ollut kirjoittanut lausettakaan, ei sanaakaan sen jälkeen, kun oli saanut tiedon veljen kuolemasta. Siksikö, että hän halusi hyvästellä veljensä mutta ei voinut, ja kaikki hänen tarinansa kertoivat jäähyväisistä? Koska niihin jäähyväisiin hän ei voinut paeta omasta jäähyväiselämästään?”

Hautajaiskohtaus novellissa Daniel, my brother on kerrontansa tyyneydessä ja eleettömyydessä eräs kokoelman avaimia. Ikääntynyt kirjailija valmistautuu itsemurhan tehneen isoveljensä hautajaisiin. Veljesten välejä koko iän hiertänyt sanaton katkeruus purkautuu hautajaistilaisuudessa mykäksi, kylmäksi, mutta lopulta vapauttavaksi ja uuvuttavaksi vihaksi. Puhdistautumisen jälkeen värit, mustarastaan laulu ja hyvät lapsuudenmuistot – myös isoveljestä – palasivat maailmaan.

Anteeksianto, sovitus, itsepetos ja valheessa elämisen jatkaminen – tilinteko menneisyyden virheiden käsittelemiseksi saa monia ulottuvuuksia. Kun viha, mustasukkaisuus, kateus ja katkeruus laukeavat pois, jäljelle jää vain suru: ”Suru leviää kaikkialle, väsyttää minua, se on kuin mustaa vettä, musta meri, johon minä hukun, vääjäämättä.” (Amuletti)

Schlink hallitsee myös jännityksen virittämisen, ei aivan trillerinomaisuuteen, mutta hienovaraisesti sitä lähestyen. Piknik Annan kanssa alkaa tässä hengessä kohtauksella, jossa etsivä Columbon oloinen komisario soittaa kertojan ovikelloa.

Schlinkin kertomuksissa on varsin vähän tapahtumia; se mikä tapahtuu, löytyy ihmisen mielen sisältä. Ja siellä tapahtuukin paljon. Myös Tekoäly virittää lukijan ainakin tunnelmaltaan hiipivän jännityksen valtaan, onhan kyse entisen Itä-Saksan salakähmäiseen tieteentekoon liittyvistä tapahtumista. Kertomuksen päätös ei tosin edusta avointa ”Vergangenheitsbewältigungia”.

Kun menneisyys alkaa hallita nykyisyyttä

Parhaimmillaan Schlink on vanhan miehen muistojen kuvaamisessa. Vanhuudenpäivissä päähenkilö päättää todistaa, ettei pelkää vanhenemista ja järjestää siksi juhlat täyttäessään seitsemänkymmentä vuotta. Tämä laukaisee sen, että miehen menneisyys alkaa hallita nykyisyyttä:

”Unohduksiin painuneet tapahtumat ilmaantuivat hänen muistoihinsa niin elävinä kuin olisivat eilispäivää. Kauniit muistot, surulliset muistot, kaikki muistot vainosivat häntä joskus unissakin. Lääkäri diagnosoi vanhuuden depression, johon voisi määrätä mielialaa kirkastavaa lääkettä. Kirkastavaa lääkettä? Niin että aurinkolaseissa olisi vaaleammat linssit?”

Schlinkin kerronta on kauniisti soljuvaa, pikemminkin asiallisen toteavaa kuin räiskähtelevän tunteikasta, vaikka herkkien tuntojen kanssa liikutaankin. Tästä on toki kiittäminen myös suomentaja Oili Suomista, joka on hienosti tavoittanut Schlinkin tekstin hienoviritteisyyden ja eleettömän herkkyyden. Schlinkin mielimaisema tuntuu olevan laskeva aurinko, ”lenseä” Ilma (ihailen Oili Suomisen käännöstä tässäkin yksityiskohdassa) ja puistonpenkki viitahalavan alla vihreällä niityllä kapean polun varrella; hidas kävely, hidas ajattelu muistojen virratessa, päivän painuessa mailleen.

Muutamat kevyet self-help-ilmaisu – ”taitella menneisyytensä paperilaivaksi, laskea sen kanavaan…”, tärkeät ihmiset sataman pollareina, joihin laivojen köydet kiinnitetään tai ”muisti on joki, jolla muistojen pieni laiva jatkaa matkaansa loputtomiin, kunhan olemme laskeneet sen vesille” – eivät sinänsä häiritse kokonaisuutta. Ne lienevät tarttuneet Schlinkiin Amerikan-vaikutuksena.

Ennen Jäähyväisväreihin tarttumista kannattaa kerrata Eino Leinon Elegia. Se auttaa virittäytymään Bernhard Schlinkin maailmaan.

”Haihtuvi nuoruus niinkuin vierivä virta.
Langat jo harmaat lyö elon kultainen pirta.

Turhaan, oi turhaan tartun ma hetkehen kiini;
riemua ei suo rattoisa seura, ei viini.”

Jukka Ahtela

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua