Teetaidetta, runoutta ja zeniä – Minna Eväsojan Sensei on polveileva matka tiedon puutarhoihin

Kuvat: Marek Sabogal / Gummerus

Japanilaisen kulttuurin perinteisiin taidemuotoihin perehtyminen ei käy suoraviivaisesti. Sen tiesi Minna Eväsoja jo hakeutuessaan jatko-opintoihin Kiotoon. Hän oli opiskellut ajanjakson 1989–1990 Urasenken teekoulussa ja palannut sitten Suomeen jatkamaan Itä-Aasian tutkimuksen opintojaan.

Graduvaiheessa vuonna 1993 Eväsoja haki Japanin opetusministeriön stipendiä ja sai sen. Siitä alkoi monivaiheinen retki japanilaisen estetiikan ja filosofian maailmaan sekä samalla opintomatka omaan itseen. Näistä vuosista Minna Eväsoja kertoo kirjassaan Sensei – Oppilaana Kiotossa (Gummerus, 2023).

Sana ”sensei” tarkoittaa opettajaa, ja japanilaisessa kulttuurissa opettajuus on arvostettu ammatti sekä vastuullinen tehtävä. Minna Eväsoja valaisee oivaltavasti kulttuurieroa Japanin ja länsimaiden välillä: meillä on tapana kysyä, mistä yliopistosta olet valmistunut, kun taas Japanissa tiedustellaan, kenen ohjauksessa olet opiskellut. He kysyvät henkilöä, me kysymme rakennusta..

Opettajan valitseminen on aina tärkeä päätös molemmille osapuolille eikä se ole suinkaan mutkatonta. Omassa tapauksessaan Minna Eväsoja otti ensin yhteyttä entisen teekoulunsa kansainvälisen yksikön johtajaan, joka puolestaan pyysi tehtävään Teemestarin, joka tarkkaan asioita puntaroituaan esitti ehdotuksensa Minnan kouluttajaksi sopivaksi katsomalleen senseille.

Sensein ja Minnan ensikohtaaminen ei tuntunut kovin lupaavalta, ei ehkä kummankaan mielestä. Sensei-ehdokas oli vakavanoloinen, kuusissakymmenissä oleva mies, joka oli omistautunut vanhojen tekstien tulkinnalle sekä perinteisten taidemuotojen tutkimukselle. Sensei oli Kioton filosofisen koulukunnan tutkimussuunnan jatkaja ja varsin vaikutusvaltainen henkilö, mutta Minnan silmissä viileänoloinen hän olisi voinut yhtä hyvin olla askeesissa elävä erakkomunkki. Sensein ääni oli ohut ja hieman nariseva sekä olemus etäinen ja torjuva. Minna aisti oitis kuilun heidän välissään. Minna huomasi, ettei Sensein ensivaikutelma hänestä tainnut sekään olla positiivinen.

Hienoista ennakkoluuloisuutta oli puolin ja toisin. Senseillä ei ollut aiemmin ollut ainoatakaan oppilasta läntisen maailman suunnalta, eikä hän myöskään tiennyt, missä määrin Minna oli jo sisäistänyt japanilaisen kulttuurin muotoja. Muutamaa vuotta aiemmin, teetaideopintojensa jälkeen, Minna oli palannut Suomeen, missä oli potenut yksinäisyyttä ja juurettomuutta. Sen sijaan Kioton teekoulussa hän oli löytänyt yhteisön, johon tunsi kuuluvansa ja minne ikävöi. Minna oli viehättynyt myös japanilaisten temppeleiden hiljaisuudesta. Hän uskookin olleensa edellisessä elämässään onnellinen nunna.

* *

Minna Eväsoja kutsuu Sensein ja itsensä yhteistä taivalta ”tiedon jalokiven vartioimiseksi”. Minnan luonnehdinnan mukaan Sensei hioi ja kiillotti jalokiveä vakaasti ja varmasti, ja hän puolestaan vastaanotti ja tulkitsi saamaansa tietoa vimmaisesti, mutta vapain mielin.

Japanilainen yhteiskunta ja sen kulttuuri eivät suinkaan olleet vieraita Minna Eväsojalle. Hän oli jo opiskellut teetaiteen ohella muun muassa nō-teatterin tanssia ja laulua, mutta koska Sensein tehtävänä oli viedä oppilaansa kaiken alkulähteille, perehdyttäminen vuosisataisiin teksteihin ja traditioihin sekä ajatteluun niiden taustalla edellytti yhä laajempaa kulttuurialojen tietämystä.

Sensein kehotuksesta Minna harjoitteli nyt myös ikebanaa ja keramiikkaesineiden valmistusta sekä paneutui runouteen, kirjoittaen itsekin sekä haiku-runoja että tankoja. Opinto-ohjelmaan kuului olennaisena osana myös meditointia ja zen-filosofiaan syventymistä.

Edellä kerrottu tiedon ja taidon kartuttaminen tuli varsinaisen opiskelun lisänä. Ytimenä olivat Sensein luennot Koben yliopistossa sekä vain muutamille suodut sunnuntaiseminaarit Sensein kotona niihin liittyvine esitelmineen ja keskusteluineen. Sensein kuvataideluennot yliopistolla olivat erityisen suosittuja opiskelijoiden keskuudessa. Opintojen osana tehtiin myös retkiä kohteisiin – taidemuseoihin, temppeleihin ja puutarhoihin – joissa saattoi tutustua japanilaisen perinnekulttuurin moniin erityispiirteisiin.

* *

Minna Eväsojan jatko-opintovuodet tohtorikoulutettavana (1994–1997) olivat vaativia. Aluksi hänen japanin kielen taitonsa ei ollut riittävä, myöhemmin taas kaiken kuullun ja nähdyn sekä luetun ja koetun sulattaminen ja jäsentely vei voimia ja kysyi sinnikkyyttä. Sensein vaatimuksesta kaikki seminaariesitelmät oli kirjoitettava käsin. Japanilainen teksti kulkee ylhäältä alas, oikealta vasemmalle pystyriveittäin. Minna omaksui vuosien kuluessa tuon kirjoitus- ja lukutavan niin hyvin, että länsimainen käytäntö vasemmalta oikealle vaakariveissä alkoi häiritä hänen tekstin hahmottamistaan!

Tohtorinväitöstään Minna Eväsoja laati välineinään ”kirjat, kädet, kynä ja paperi”. Ei siis tietokonetta ja klikkauksia tietokantoihin, vaan tiheitä kirjastokäyntejä. Minnan väitöskirjan aihe oli ”Wabin (karun kauneuden) estetiikka teetaiteessa”. Sensei-kirjassa lukijalle todellakin avautuu, miten paljon symboliikkaa teetaiteeseen sisältyy.

Tein havainnon, että tästä taiteenlajista ei kirjassa käytetä kertaakaan sanaa ”seremonia”. Kyse on vertauskuvin esitellystä sisällöstä, ei pelkästä muodosta. Teetaiteessa on kaikki. Jokainen ele ja esine on merkityksellinen ja harkittu. Jokainen kimonon kahahdus, teevälineen kilahdus ja kukka-asetelman kauneus sisältävät viestin.

* *

Vuodet Sensein opissa olivat merkityksellisiä. Sensei kertoi itsestään ja taustastaan vain niukasti. Ymmärtääkseen opettajaansa paremmin Minna Eväsoja hahmotteli ajan mittaan Senseistä kokonaiskuvan poimimistaan tiedoista sekä omista havainnoistaan. Sensein tausta oli vaatimaton ja hänen kohoamisensa kunnioitetuksi tutkijaksi merkittävä saavutus. Minna arvosti opettajansa lukeneisuutta ja oli kiitollinen, että hänelle avautui ovi Sensein valtaisaan tietomäärään ja siihen, miten noita satavuotisia kulttuurin eri kerrostumia oli tulkittava. Luennoitsijana Sensei oli niin perinpohjainen, että valppaana pysyttely oli toisinaan vaikeaa, mutta keskustelut pienemmissä ryhmissä olivat antoisia.

Minna kirjoittaa opettajastaan aina kunnioittavaan sävyyn, mutta aavistelee, että myös Sensei oppi jotakin häneltä, ulkomaalaiselta nuorelta naiselta. He eivät aina olleet asioista samaa mieltä. Sensei saattoi hätkähtää sitä, että Minna ei pelkästään myötäillyt kaikkea, vaan rohkeni joskus tarjota omaakin näkemystään. Ehkä Minnan zenin harjoittamisen ansiosta asiat avautuivat hänellekin toisella tavalla.

* *

Kirjassaan Sensei – Oppilaana Kiotossa Minna Eväsoja kuvailee luontevasti tapahtumia, tunnelmia ja tuoksuja opintovuosiensa varrelta. Hän on hyvin herkkävaistoinen ja vastaanottava, mutta myös analyyttinen ja syvästi kokeva. Hiljaista keskittymistä vaativa teetaide muistuttaa meditointia, ja Minna onkin kuin kotonaan teehuoneen hämäryydessä tuoksupuun aromin leijuessa ympärillä.

Muotopuhtaus, esteettisyys ja kauneus ovat tärkeitä arvoja japanilaisessa kulttuurissa. Samoin seesteisyys ja tasapaino. Kaikessa on symboliikkaa, joka avautuessaan johdattaa asioiden ja ilmiöiden merkitysten ytimiin. Minna Eväsojan taitavasti laatimaa kirjaa lukiessa tulee kuitenkin ristiriitainen tunne. Pyrkiessään sisälle ja syvälle asioihin japanilainen filosofia on oikeastaan pinnallista. Sen sijaan, että hillitty tapakulttuuri helpottaisi kanssakäymistä (kun kaikki osaavat säännöt), sujuvoittamisen sijasta se etäännyttää muodollisuudellaan ihmiset toisistaan. Miksi ei saa puhua suoraan, vailla vertauskuvia ja kiemuroita? Voihan senkin tehdä hienotunteisesti!

Minna Eväsoja kertoo myös joistakin itseään huvittaneista havainnoista. Esimerkiksi huoneiden koko ilmaistaan tatameina eikä neliöinä. Hiljaisuutta edellyttävissä teetilaisuuksissa Minnaa puolestaan kiehtoo se, miten teen tarjoajan pitää kävellä kimonossaan niin, että asuun kuuluvat sukat pitävät aivan tietynlaista shui-shui-ääntä. Ratkaisematta jää kuitenkin vaikkapa se, miksi joissakin tilanteissa ihmiset käyttävät tarkoituksella aivan liian suuria kenkiä. Näin oli laita Sensein ja Minnan ensikohtaamisessakin.

Minna Eväsojan Japanin-vuosiin sisältyy myös aika post doc -tutkijana Takarazukan yliopistossa sekä muita matkoja vuosina 2007–2010. Noidenkin vierailujen aikana Minna Eväsojan ja Sensein välinen suhde pysyi edelleen kohteliaan korrektina, mutta Minna aisti heidän välillään myös uudenlaista lämpöä, miltei ystävyyttä. Sensein ikääntyminen oli myös pehmentänyt häntä. Ankarasta opettajasta oli tullut vähitellen vanhus, jonka älykkyydestä ja mittavasta tietomäärästä ei ole ollut apua arkisessa elämässä selviytymisessä, vaan Sensei tuntuu olevan eksyksissä tässä teknisessä nykyajassa. Minnan olo oli haikea. Samalla hän tunsi pettäneensä Sensein, koska hänestä itsestään ei lopulta tullut Japanin rikkaan kulttuuriperinnön viestinviejää omassa maassaan, vaikka häntä oli koulutettu vuosikaudet juuri siihen tehtävään.

Kirjassa kerrotaan, millaisia elämänvalintoja ja miksi Minna Eväsoja on Japanin opintovuosiensa jälkeen tehnyt. Sen sijaan Sensein nimi pysyy arvoituksena loppuun asti. Sitä ei Minna Eväsoja ole halunnut meille kertoa.

Ritva Alpola

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua