Kuvat: Heli Sorjonen / Teos
KIRJAT | Poispyyhityt rivit vie matkalle Riikaan etsimään isomummun tarinaa, mutta muuttuu kolmen taiteilijan ihmissuhdevyyhdiksi ja älykkääksi kirjallisuuspohdinnaksi.
”Saarisen romaani on vuoropuhelu menneen ja tulevan välillä.”
ARVOSTELU
Marjo Katriina Saarinen: Poispyyhityt rivit
- Teos, 2026.
- 515 sivua.
Marjo Katriina Saarisen neljäs romaani Poispyyhityt rivit (Teos, 2026) on täynnä kirjallisia viittauksia. Kirja on eräänlainen metakirja, kirja kirjoittamisesta ja haparoivasta kirjoitusprosessista, mutta myös retki menneeseen ja samalla kolmen ihmisen suhdetanssi.
Kirja vaatii syventymistä ja paneutuvaa lukua. Lukeminen etenee hitaasti senkin takia, että kirjailija tuntuu rikkovan aikajärjestyksiä melkein huomaamatta. Aluksi tuntui vaikealta päästä tekstiin sisään, mutta vähitellen tarina alkaa vetää mukaansa.
Marjo Katriina Saarisen kieli on erinomaista ja teksti sisältää hienoja oivalluksia suomen kielen erikoisuuksista.
”… vie ja vei ovat preesens ja imperfekti, että olisi tarpeen opetella milloin jokin seikka, kuten tunne, on jo mennyt ja vienyt, milloin se vasta vie, toisin sanoen on tulevassa vievä.”
”Olimme taas asiassa, keskellä kielen kiehtovia ansoja ja solmuja, jotka kauniisti kiertäen ohittivat esiin ottamani aiheet (ja tunteet).”
Kielellinen taituruus sopii Saariselle, joka on aiemmin toiminut kirjoittajien ohjaajana Oriveden opistossa. Se sopii myös tähän tekstiin, sillä kertojaminä on kirjailija ja yksi päähenkilöistä, Magda, kääntäjä.
Kirjan kertojaminä lähtee Latviaan etsimään jälkiä isomummustaan, joka on aikoinaan paennut Riiasta Pietarin ja Tallinnan kautta Suomeen. Suvussa ei isomummun tarinasta ole juuri kerrottu, ja sitä kertoja yrittää nyt löytää. Hajanaisena tietona on vain isän epämääräinen muisto, että isomummu on asunut jollakin aukiolla vihreässä puutalossa.
Lopulta isomummun tarina väistyy eräänlaisen kolmiodraaman taakse. Kertoja tapaa jo Riikaan lähtiessään lentoasemalla naisen, Magdan, joka tuntuu erikoisella tavalla kiehtovalta, ja vierustoveriksi osuu mies, André, joka niin ikään haluaa jatkaa tuttavuutta myös perillä. Näiden kolmen välille syntyy draama, jossa jokaisella on erikoinen, paikoin outo roolinsa.
Draamaan viittaavat myös muun muassa kirjailijan huomiot Kreuzer-sonaatista. Beethovenin voimallinen viulusonaatti on antanut innoituksen niin Leo Tolstoille aikoinaan kuin hollantilaiselle Magriet de Moorille meidän päivinämme.
* *
Kertoja kokee itsensä monella tavalla ulkopuoliseksi. Hän on sitä etenkin suhteessa Magdaan, mutta ulkopuolisuuden taakka tulee myös menneestä, juurettomuuden tunteesta ja vertautumisesta isomummun pakolaisuuteen. Magda viittaa latvian kielen käsitteeseen valkoisesta varpusesta ja pitää kertojaa kaksinkertaisena pakolaisena eli pakolaisena pakolaisten joukossa.
”Valkoinen varpunen on sellainen määre, joka voisi kiinnostaa sinua, sinä kahden maan kulkija, hän sanoo ja lisää erään latviantuntijan todenneen, että monille latvialaisille runoilijoille on tyypillistä, että he ikään kuin keskustelevat runoissa keskenään tai siteeraavat toisiaan.”
Tämä lainaus tulee tavallaan todeksi tässä romaanissa. Siinä on hyvin paljon kirjallista vuoropuhelua. On myös huomiota nykyiseen kirjallisuuskeskusteluun. Kuten esimerkiksi tämä:
”… kotimaassani eli joukko kirjailijoita jotka rakensivat oman päänsä fiktiosta sanat ja elämän tuntemattomille taiteilijoille ja kirjailijoille mistään totuuksista ja tietämättömyyksistään piittaamatta.”
* *
Saarisen romaani on vuoropuhelu menneen ja tulevan välillä. Se kulkee eri kulttuurien välimaastossa, jossa kertojaminä kokee aina olevansa välissä ja vaiheessa.
Kirjan nimi Poispyyhityt rivit kuvaa konkreettisesti muistiinpanoja, jotka liukenevat sateeseen, mutta myös muistisairaan, kuolevan isän hiipuvia muistoja ja tietenkin niitä yliviivattuja rivejä, joihin tekstiinsä pettynyt kirjailija raivokkaasti mustaa. Lopulta löytyy myös se rivi, josta pääsee alkuun, mutta sitä ennen on jaksettava haparoida ja harhailla.
Lukijan sen sijaan on syytä olla hereillä, sillä pienet yksityiskohdat osoittautuvat usein merkityksellisiksi. Mainitsen esimerkkeinä pienen siveltimen ja huulipunan. Tokaisu ”kaukeeta” isän sanomana voi kertoa isän, äidin ja tyttären suhteista merkityksiä, jotka selviävät, kun äiti ei muistakaan sanaa oikein.
Marjatta Honkasalo
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Jörn Donner lehtikirjoittajana – arviossa Kai Ekholmin Kirjoittaminen on helvettiä
KIRJAT | Jörn Donner oli intellektuelli, joka pani meidät reagoimaan ja ajattelemaan, kenties tuntemaan itsemme hieman paremmin.
Outo mies Venäjältä tapetaan itärajalle, minkä myötä Arto Ratamolla on käsissään vuosisadan soppa – arviossa Shivan silmä
KIRJAT | Uusimmassa Arto Ratamo -seikkailussa kuvaillaan pelottavan realistisesti, miten suurvaltojen sählääminen voi johtaa kolmanteen maailmansotaan.
Noitamaista cottagecorea – arvosteltavana Magdalena Hain Teen ja loitsujen vuosi
KIRJAT | Neljän kertomuksen kokonaisuus vie nuorten noitien kokemusten äärelle. Lempeä ja turvallinen kirja tarjoaa rauhan hetken, mutta on myös kiinni tärkeissä asioissa, eikä vain pakene todellisuutta.
Janne Saarikiven esseet kattavat näennäisen kepeästi laajan kirjon ihmisen elämää – arviossa Kieli vie
KIRJAT | Kieli vie käsittelee yhteiskunnallisia kysymyksiä, yliopistomaailman arkipäivää, matkustelua sekä kielitieteilijän asiantuntevia ja hauskojakin etymologisia löydöksiä.